Viime aikoina lähinnä Twitterissä on vellonut keskustelu siitä, mitä konkreettista hyötyä tutkimuksesta on. Edes pahimmat kriitikot eivät ole löytäneet kritisoitavaa Suomen historian tutkimuksen rahoittamisesta kotimaisin verovaroin. Historiantutkimusta arvostetaan ja siitä ollaan kiinnostuneita. Koin tämän omakohtaisesti viime heinäkuussa, kun järjestin yhdessä Parikkalan kalevalaiset naiset ry:n ja paikallishistoria-aktiivin, toimittaja Lege Pajari-Kososen kanssa ensimmäisen historiakävelyn Parikkalassa.

Historiamatkailulla on mahdollisuus mielipideilmaston muokkaukseen. Nykypäivän valeuutisten velloessa on entistä tärkeämpää, että pystymme yhteiskuntana ja erityisesti historian ammattilaisyhteisönä tunnistamaan menneisyyttä koskevan tiedon ja valetiedon sekä ja avaamaan sitä, miten käsitykset menneisyydestä ovat muovautuneet. Historiamatkailulla on tässä oma sarkansa kynnettävänä. Stephen Wearing, Deborah Stevenson ja Tamara Young teos Tourist Cultures: Identity, Place and the Traveller (2010) nostaa esille nykyisen totuuden jälkeisen ajan ongelmat turismiteollisuudessa, jossa ”epäaidoilla” rakennuksilla ja paikoilla vaikutetaan ihmisten menneisyystietoisuuteen. Samaan aikaan autenttisuuden pyrkimys löytyy myös monen turistin toiverepusta: halutaan kokea alkuperäisiä, väärentämättömiä paikkoja ja alueen arkielämää.

Saimme kävelylle rahoitusta Etelä-Karjalan maakuntaliitolta, joka katsoi hankkeemme matkailuelinkeinoa ja paikallista kulttuuria ja hyvinvointia lisääväksi. Korona-aika on kurittanut kulttuurialan toimijoita kovalla kädellä, joten oli hienoa saada rahallista tunnustusta pääosin vapaaehtoisvoimin toteutetulle historiakävelylle.

Kävelyreitti oli reilun kilometrin pituinen ja ulottui nykyiseltä Parikkalan kunnantalolta, joka on entinen suojeluskuntatalo, kirkolle, jossa kiersimme kirkkoa ympäröivällä hautausmaalla ja päätimme kävelyn entisen kunnantuvan pihaan. Matkan varrelle jäi kunnan vanha keskustaajama. Helteisestä säästä huolimatta kolmella samanlaisella kävelykerralla reitille osallistui noin sata historiasta kiinnostunutta kuulijaa. Tämä oli järjestäjät ilahduttanut ja jopa hämmentänyt saavutus, sillä kunnassa on alle 5 000 asukasta, joista miltei 41 prosenttia on yli 64-vuotiaita.

Historiamatkailu on nosteessa, ja tutkittua tietoa on saatavilla enenevissä määrin. Opinnäytetöitä aiheesta tehdään esimerkiksi Turun yliopiston kulttuurituotannon ja maisemantutkimuksen tutkinto-ohjelmassa tai ammattikorkeakouluissa ympäri maan. Väitöskirjatasoista tutkimusta historiamatkailusta sen sijaan on vaikeampi löytää, etenkin, jos etsii suomalaisia kohteita koskevaa tietoa.

Tämän hallituskauden tavoitteena Opetus- ja kulttuuriministeriön osalta on edistää kulttuurimatkailun ja kulttuurireittien kehittämistä. Kulttuurimatkailu on Business Finlandin alaisuudessa toimivan Culture Finland -organisaation mukaan yksi nopeiten kasvavista matkailun osa-alueista. Historiantutkijoiden ja -opiskelijoiden osaamista kannattaa kuunnella, sillä heillä on paljon sellaista tietoa, jota eri toimijatahot voivat hyödyntää hankkeissaan. Kulttuurimatkailukohteita ja -reittejä ylläpitävät usein vapaaehtoiset, joilla ei ole osaamista eikä voimavaroja suurimittaiseen kaupalliseen toimintaan, mutta yhteistyö opiskelijoiden kanssa voisi tarjota toimivan kanavan ylläpitää ja lisätä kohteista saatavilla olevaa tietoa.

Tutkittuun historialliseen tietoon perustuvat matkailureitit tai -kohteet voisivat olla vastaus tähän autenttisuuden pyrkimykseen. Sen sijaan, että jokaisessa kylässä on ”keskiaika”markkinat, voitaisiin miettiä paikan omia vahvuuksia. Monilla paikkakunnilla järjestetään hautausmaakävelyjä, tai kävelyreitit voivat olla arkkitehtuuriin ja rakentamiseen liittyviä kierroksia, joissa kävely johdattaa paikkakunnan merkittävien rakennusten tai monumenttien luo. Historiantutkimuksen tuottamaa tietoa voidaan hyödyntää monenlaisissa paikallisissa tapahtumissa.

Etelä-Karjalan maakuntarahaston rahoittamassa hankkeessa tutkimustavoitteena oli vahvistaa paikallista historiatietämystä. Lisäksi halusin hankkeellani tukea menneisyydestä ponnistavaa paikallisidentiteettiä, joka ei rakentuisi menetykselle ja sodalle, kuten useimmiten rajan pinnassa tehdyissä historiahankkeissa on ollut tapana. Sen sijaan ajatuksena oli näyttää mitä kaikkea muuta omaleimaista ja innovatiivista paikkakunnalla on ollut ja on edelleen.

On yhteiskunnallisesti merkittävää mitä me tiedämme ja muistamme menneisyydestä. Jos rajan pinnassa esillä on vain toinen maailmansota, sen merkitys ihmisten historiakuvan muovaajana ja identiteetin rakennuspalikkana korostuu väistämättä. Niin traumaattinen ja kokonaisvaltainen kuin sota kokemuksena Itä-Suomen asukkaille olikin, ovat toisen maailmansodan vuodet vain pieni katkelma historian helminauhassa. Samalla tapaa esille nostettavaksi ansaitsisivat nousta vaikkapa yhteisin ponnistuksin tehdyt saavutukset, kuten kirkon rakentaminen, järven lasku tai jälleenrakennus sodan jälkeen. Niistä kaikista on jälkiä kävelyreittimme maastossa, mutta harva osaa niitä katsoa, ellei erikseen näytetä. Tässä työssä historiantutkijalla voisi olla annettavaa sekä paikkakunnan omille asukkaille että matkailijoille, jotka tulevat etsimään autenttista kokemusta kirkonkylän kaduilta ja kujilta. Samalla paikkakunnan asukkaita ei katsottaisi enää sodan ja uuden rajanvedon uhreina, vaan oman paikallisyhteisön aktiivisina toimijoina, joilla on ollut mahdollisuus vaikuttaa tulevaisuuteensa myös menneisyydessä.

Ulla Ijäs

Kirjoittaja on FT ja dosentti, joka tutkii Parikkalan papin perhettä hankkeessa Parikkalan papin perhe. Anton Ulrik Rönnholmin sosiaaliset verkostot (2021)

Kirjallisuutta

Lauri Viinikkala & Laura Yli-Seppälä, Lisätty todellisuus ja museon moniulotteinen muisti. Esimerkkinä Luostarinmäki-seikkailu. Topi Artukka, Jarkko Keskinen, Taina Saarenpää (toim.), Kaupungin varjoissa, arkistojen valossa. Sigillum, Turku 2018, 31–43.