Elokuun alkupuolella karjalaisten aktivistien antifasistinen Rushkiemustu-kollektiivi töhri Helsingissä Elias Lönnrotin patsaan kirjoittamalla sen jalustaan ”kolonialisti”. Kollektiivi kertoi tekonsa motiivina olleen osoittaa, että Elias Lönnrot omi, käytti ja muovasi oman mielensä mukaan karjalaista kulttuuriperintöä suomalaisen kansallisen identiteetin rakennusaineeksi. Kollektiivin mukaan Lönnrot on pitkälti vastuussa siitä, että karjalaiset eivät ole saaneet kansakuntana tunnustusta, vaan heidät on nähty yhtenä suomalaisena heimona. Käsitteellä ’kolonialisti’ Rushkiemustu-kollektiivi halusi väittää, että Kalevala on karjalaisen kulttuurin omimista.

Melko pian tapahtuneen jälkeen Helsingin Sanomat haastatteli muutamaa asiantuntijaa, joiden joukossa oli tutkijoita historioitsijoista kielentutkijoihin. Kaikki haastatellut totesivat, että Lönnrotia ei voi pitää kolonialistina, joka olisi varastanut kulttuuriperintöä, vaan Lönnrot näki monien aikalaistensa tapaan karjalaiset suomalaisena heimona ja pikemminkin arvosti karjalaisia kuin olisi vähätellyt heitä ja heidän kulttuuriaan. Jutussa kyllä myös esiteltiin, että kolonialismi ymmärretään nykyään laajempana ilmiönä kuin siirtomaiden hankkimisena. Karjalaisen kulttuurin väheksyminen ja Kalevalan korostaminen suomalaisena kulttuuriperintönä on esimerkiksi karjalan kielen elvytyksestä väitöskirjaa tekevän Tuomo Kondien mukaan myöhemmin 1800-luvun aikana kehittynyt ajatus.

Euroopan komissio myönsi Kalevalalle Euroopan kulttuuriperintötunnuksen (European Heritage Label) suomalaisten ja karjalaisten kansalliseepoksena keväällä 2024. Kalevala ja kulttuuriperintötunnus olivat yhdistelmänä tulenarka aihe, erityisesti identiteettipoliittisesta näkökulmasta. Varsinkaan nuoret karjalaiset eivät olleet tyytyväisiä tunnuksen hakemiseen ja myöntämiseen, sillä heille Kalevalalla on liian suuri kulttuurisen omimisen painolasti. Lisäksi esimerkiksi Feministinen puolue vastusti Instagram-päivityksessään tunnuksen hakemista Kalevalalle. Sen sijaan karjalaisen kulttuurin harrastus- ja kansalaisjärjestö Karjalan liitto kertoi Facebook-sivuillaan tunnuksen myöntämisen olleen ”hieno uutinen”, minkä lisäksi liitto paheksui Rushkiemustu-kollektiivia Lönnrotin patsaan töhrimisestä. Kysymys Kalevalasta ja sen asemasta yhteiskunnassa ja kulttuurissa jakaa siis karjalaisia. Kalevalaa tutkinut akatemiatutkija Kati Kallio on esimerkiksi todennut, että erityisesti nuorille karjalaisille Kalevala näyttäytyy teoksena, jossa heidän kulttuurinsa on omittu suomalaisen kansallisen identiteetin rakennusaineeksi, samalla vähätellen Kalevalan karjalaisia juuria. Rushkiemustu-kollektiivin teko asettui jatkoksi ja osaksi kulttuuriperintötunnuksen hakemista ja myöntämistä käsittelevää julkista keskustelua.

Kysymys Kalevalasta modernien kansallisuuksien kulttuuriperintönä on monimutkainen, sillä kyseessä on teos, jonka Elias Lönnrot loi suullisen perimän sekä oman mielikuvituksensa avulla. Useat tutkijat, kuten historioitsija Derek Fewster ja perinteentutkija Pertti Anttonen, ovat esittäneet, että Lönnrotin tarkoitus oli Kalevalan avulla luoda käsitys suomalaisesta kansallisesta menneisyydestä, eletystä muinaisesta ”sankariajasta”. Kalevala oli keskeinen osa prosessia, jossa luotiin suomalainen kansakunta. Toisen maailmansodan päättymiseen asti Suomessa elikin voimakkaana käsitys siitä, että Kalevala kertoi oikeasta suomalaisesta historiasta, josta nykyiset suomalaiset polveutuvat. Historioitsija Henrik Stenius on muiden muassa osoittanut, että Lönnrotin poliittisista motiiveista kertoo sekin, että hän 1860-luvulla käänsi valistusaikana hahmotellun yksilönvapauksiin ja -oikeuksiin viitanneen medborgare-käsitteen esimerkiksi muotoihin ’kansajäsen’ tai ’kansalainen’. Käsitteen yleiseurooppalaiset vastineet (esim. ranskan citoyen tai saksan Bürger) limittyivät osaksi kamppailua siitä, ketkä saavat osallistua poliittiseen päätöksentekoon ja millä painoarvolla. Lönnrotin ajattelussa korostui sen sijaan kansallinen yhteisöllisyys ja yksilön jäsenyys kansakunnassa, eikä hän viitannut käsitteellä lainkaan poliittisiin oikeuksiin.

Käsitys Kalevalasta suomalaisen muinaisuuden ”kulta-ajan” kuvaajana on osa laajempaa fennomaanisen historiakäsityksen mytologiaa. Samankaltaisia myyttejä ovat esimerkiksi käsitys nuijasodasta suomalaisten talonpoikien kapinana vierasmaalaista valloittajaa vastaan, tai ajatus siitä, että Anjalan liittoon osallistuneet upseerit haaveilivat Suomen itsenäistyvän Ruotsista. Kansallisia historian myyttejä on rikottu jo toisen maailmansodan jälkeen akateemisessa tutkimuksessa, ja erityisesti 1990-luvulta alkaen on kritisoitu metodologista nationalismia, jolla tarkoitetaan kansallisten erityispiirteiden ja kansallisvaltioiden korostamista tutkimusaiheen määrittelyssä. Silti monet kansallisen historiakäsityksen myytit elävät edelleen yhteiskunnassamme. Metodologinen nationalismi näkyy lisäksi myös sellaisissa historiakäsityksissä, jotka eivät suoraan liity kansallismieliseen historian mytologiaan. Esimerkkinä voi mainita musiikin historian tutkimuksen, jossa vaikkapa Turun musiikkielämää Ruotsin ajan lopulla on tarkasteltu ruotsalaisesta kulttuurista erottuvana suomalaisena kulttuurina, vaikka aikalaiset eivät hahmottaneet ilmiöissä mitään eriäviä kansallisia piirteitä.

Julkinen keskustelu Elias Lönnrotin patsaan töhrimisestä osoittaa, että Kalevala on edelleen tärkeä osa kansallismielistä historiakuvaa. Sosiaalisen median kommenteissa toistui esimerkiksi ajatus karjalaisista suomalaisena heimona tai siitä, että suomalaiset olivat pikemminkin ruotsalaisten ja venäläisten kolonisoinnin uhreja. Töhriminen asetettiin myös osaksi kansainvälistä politiikkaa, sillä osa sosiaalisen median kommentoijista oletti, vitsillä tai tosissaan, että töhrijät olivat Putinin asialla tuhoamassa suomalaista kunniakasta menneisyyttä ja suomalaista identiteettiä. Yleisesti kommenteissa korostui ajatus, että töhriminen oli vakava hyökkäys suomalaista identiteettiä vastaan, ja että töhrijät eivät kommentoijien mukaan tienneet mitään historiasta tai sivistyksestä. Sosiaalisen median kommenteista ei tietenkään voi vetää kovin pitkälle meneviä johtopäätöksiä tällaisten ajatusten laajuudesta. Uutisen kommentointi oli kuitenkin runsasta ja valtaosa kommentoitsijoista halusi puolustaa Kalevalaa ja Lönnrotia suomalaisen kansallisen identiteetin kulmakivinä.

Karjalaisten aktivistinen teko Lönnrotin patsaalle nosti esille Kalevalan merkityksen ja kiistanalaisuuden yhteiskunnassamme. Erityisesti teon kommentointi sosiaalisessa mediassa toi esille, että suomalaiskansallismielisillä historiakäsityksillä on vielä merkittävä vaikutus yleisesti suomalaiseen historiakulttuuriin. Tämän vuoksi on tärkeää, että historiantutkimuksen avulla välitetään myös metodologiseen nationalismiin kriittisesti suhtautuvia näkemyksiä menneisyydestä. Tämä ei koske ainoastaan kansallisen historian narratiivin lempilapsia. Erityisen tärkeää on purkaa kansallismielisiä historiantulkintoja, jotka koskettavat aikaa ennen modernin nationalismin ja kansallisvaltioiden syntyä, sillä ajatukset kansakunnista ja kansallisvaltioista itsestään selvinä subjekteina menneisyydessä elävät yleisessä historiakäsityksessä melko vahvoina.

Mikko Saira

Kirjoittaja työskentelee projektitutkijana Suomen historian professori Charlotta Wolffin johtamassa hankkeessa Opera i periferin? Åbo och Paris som musik- och teaterstäder 1790–1840.

Kirjallisuutta:

Fewster, Derek: Visions of Past Glory. Nationalism and the Construction of Early Finnish History. SKS, Helsinki 2006.

Grönholm, Pertti & Sivula, Anna (toim.): Medeiasta pronssisoturiin. Kuka tekee menneestä historiaa? THY, Turku 2010.

Hyvärinen, Marri, Kurunmäki, Jussi, Palonen, Kari, Pulkkinen, Tuija & Stenius, Henrik (toim.): Käsitteet liikkeessä. Suomen poliittisen kulttuurin käsitehistoria. Vastapaino, Tampere 2003.

Koskinen, Yrjö: Nuijasota. Sen syyt ja tapaukset. Kolmas painos. Otava, Helsinki 1929.

Krohn, Kaarle: Kalevalan runojen historia. SKS, Helsinki 1903.

Piela, Ulla, Knuuttila, Seppo & Laaksonen, Pekka (toim.): Kalevalan kulttuurihistoria. SKS, Helsinki 2008.

Samuelson, Jan: Eliten, riket och riksdelningen. Sociala nätverk och geografisk mobilitet mellan Sverige och Finland 1720–1820. SLS, Helsingfors, 2008.

Tarkiainen, Kari: Sveriges Österland. Från forntiden till Gustav Vasa. SLS, Helsingfors 2008.

Wolff, Charlotta: Johan Fredrik Aminoff. Gustavian i två riken. Otava, Helsingfors 2022.