Kviik! Kviik! Kuuletteko tuon äänen? Se tulee suuren saarnen varjosta, missä ruoho on korkeaa ja herkullista. On kesä 1897 Viipurinlahden rannalla Säkkijärvellä. Siellä Hugo Simbergin lapsuudenperhe on viettänyt kesiään Niemenlautan tilalla jo vuosikymmeniä. Nyt Simberg on 24-vuotias aloitteleva taiteilija ja innokas valokuvaaja. Niemenlautassa otetuissa kuvissa näkyy hänen perhettään ja tuttujaan kesänvietossa, niin tässäkin lasinegatiiville kuvatussa otoksessa.

Lapset on aseteltu kuvaa varten kahteen riviin. Lahden kaartuva ranta ja kesänvehmaat puut ovat kuvan taustana kuin romanttinen kulissi. Ehkä kuva liittyykin yhteen Simbergin ohjaamista kesänäytelmistä, sillä osa lapsista vaikuttaa olevan rooliasuissa. Kaikkia kuvan lapsia ei ole tunnistettu, mutta mukana on ainakin kaksi Simbergien kesänaapurien ja sukulaisten Andersinien lasta. Reunimmaisena vasemmalla on puolestaan Hugo Simbergin nuorin sisarus Guido, joka saman vuoden syksyllä täytti kymmenen vuotta. Mutta mitä hänellä on päänsä päällä? Marsu! Ja marsua pitelee sylissään myös tyttö oikealla keskellä. Hänen vieressään istuva taapero on kääntynyt silittämään pientä eläintä palleroisella kädellään.

Kun huomasin marsukuvan sattumalta Kansallisgallerian nettiin lataamien Simbergin valokuvien joukossa, ilahduin suuresti. Vuonna 2001 nimittäin näin Hugo Simbergin maalaaman pienen taulun neljästä marsusta Turun taidemuseon näyttelyssä ja olen siitä lähtien toisinaan miettinyt Simbergin marsuja. Suuri symbolisti ja pienet jyrsijät ovat tuntuneet hupaisalta ja hellyttävältä yhdistelmältä. Mutta mistään en ole löytänyt aiheesta enempää tietoa. Marsutaulu mainitaan kylläkin esimerkiksi Helena Ruuskan suuressa Simberg-elämäkerrassa. Sakari Saarikiven 40-luvulla laatimaan Simbergin teosluetteloon Marsuja-maalaus on listattu numerolla 182 ja ajoitettu vuoteen 1896.

Marsutaulussa on kuitenkin tätä myöhäisempiä merkintöjä, ja Turun taidemuseon näyttelyssä se olikin ajoitettu vuoteen 1900. Tauluun on merkitty marsujen synnyin- ja kuolinpäiviä ja syitä. Myös marsujen nimet on kirjoitettu tauluun. Ne ovat Miki, Knurr, Luri ja Pikke. Miki on taulun merkintöjen mukaan marsuista ensimmäinen ja kadonnut kesällä 1898. Sen oma syntymäaika ei ole tiedossa, mutta se on synnyttänyt sisarukset Knurrin ja Pikken 2.7.1896. Knurrin kohtaloksi on koitunut rotanpurema syyskuun viimeisenä päivänä vuonna 1899. Pari viikkoa tämän jälkeen Luri on ”adoptoitu”, luultavasti pitämään seuraa yksin jääneelle Pikkelle. Seuraavana vuonna Pikke on kuollut myrkytykseen, mutta Lurin kuolinaikaa ei tauluun enää ole merkitty. Samoin jää arvoitukseksi, mistä Miki ja Luri oli hankittu.

Simbergin tarkasti maalaamien turkin kuvioiden takia voin päätellä, että valokuvassa ovat Knurr Guidon pään päällä ja Pikke pitsikauluksisen tytön sylissä. Kuvan ottamisen aikaan ne olivat vuoden ikään ehtineitä täysikasvuisia marsuja. Mutta mitä muuta kuva voi meille kertoa, paitsi Simbergien marsuista, myös ylipäätään ihmisten yhteiselosta marsujen kanssa?

Etsimessä marsut

Simberg ei ollut suinkaan ensimmäinen marsuja ikuistanut taiteilija. Yli 2000 vuotta vanhoja marsuaiheisia esineitä ja patsaita on löydetty Andien alueelta, missä marsut ovat olleet tärkeitä hyötyeläimiä monen tuhannen vuoden ajan. Euroopassa varhaisiin marsua esittäviin taideteoksiin kuuluu Lontoon National Portrait Galleryn noin vuodelle 1580 ajoittama maalaus kolmesta yläluokkaisesta lapsesta, joista keskimmäinen pitelee sylissään marsua. Marsut olivat noihin aikoihin juuri tulleet muotiin Englannissa varakkaiden eksoottisina lemmikkeinä.

Myös Pohjolan varhaisimmat tunnetut marsut liittyvät ylhäisöön: Lapsikuningas Kaarle XI:llä oli Strömsholmin linnassa kokonainen eläintarha, johon kuului myös marsuja. Vuonna 1666, hänen ollessaan kymmenvuotias, hovissa kulutettujen elintarvikkeiden listassa mainittiin ”rötter och kåhl för konungens Mahrswÿn och Caniner”.

1800-luvun lopulla marsut olivat Länsi-Euroopassa jo jokseenkin tunnettuja lemmikkejä eikä niihin enää liittynyt yläluokkaista leimaa. Päinvastoin: 1800-luvun loppupuolella Englannissa marsut olivat ennen muuta työväenluokan lemmikkien maineessa, koska ne olivat verrattain edullisia hoitaa. Marsuja pidettiin myös lapsille soveltuvina eläiminä, ja ne esiintyivät esimerkiksi Beatrix Potterin suosituissa lastenkirjoissa.

Suomessa marsut eivät juuri saaneet sijaa taiteessa tai kulttuurissa. Simbergin maalauksen lisäksi yksi harvoista varhaisista poikkeuksista on Lillian Örnin vuonna 1908 Taideteollisuuden keskuskoulussa oppilastyönä suunnittelema marsuaiheinen nauhaornamentti.

Simbergien perhe asui verkostoituneessa ja kansainvälisessä Viipurissa, missä varmasti hyvinkin tunnettiin Euroopan lemmikkimuodit. Mainintoja marsuista oli myös käännöskirjallisuudessa. Marsujen yleistymisestä lemmikkeinä Suomessa ei ole tutkimustietoa, joten Simbergin valokuva ja maalaus ovat mielenkiintoisia johtolankoja näiden kesyjen jyrsijöiden kotimaiseen historiaan.

Valokuvia menneiden vuosisatojen lemmikkimarsuista on erittäin vähän verrattuna esimerkiksi kissojen ja koirien kuviin. 1800-luvun suomalaisena marsukuvana Simbergin ottama valokuva on siis todellinen harvinaisuus. Tämä voi kertoa marsujen suhteellisesta vähälukuisuudesta kodeissa mutta myös siitä, ettei marsuista välttämättä ollut tapana ottaa kuvia. Simbergien marsuista tosin on saatettu ottaa muitakin kuvia, sillä läheskään kaikki Hugo Simbergin ottamat valokuvat eivät ole säilyneet meidän päiviimme.

Taina Syrjämaa on tutkinut 1800- ja 1900-luvun vaihteen Uudenkaupungin ateljeevalokuvissa esiintyviä eläimiä ja havainnut, että erityisesti koiria otettiin mukaan perhepotretteihin. Ne olivat kalliita ja arvostettuja lemmikkejä, joita oli myös helpompi kuljettaa ja kuvauttaa kuin vaikkapa kissoja. Kissoista taas on otettu runsaasti kuvia kotioloissa, missä ne ovat usein liikkuneet vapaasti. Marsujen vapaus on epäilemättä ollut rajoitetumpaa. Saaliseläiminä ne eivät myöskään ota ympäristöään haltuun yhtä kuvauksellisella itsevarmuudella kuin kissat ja koirat eivätkä yleensä omatoimisesti hakeudu esimerkiksi ihmisten syliin.

Kaikkia eläinlajeja ei myöskään ole pidetty yhtäläisessä arvossa. Viktoriaanisen Englannin eläinsuhdetta tutkinut Harriet Ritvo havaitsi, miten eläimiä ja niiden ominaisuuksia arvotettiin samanlaisen moraalihierarkian pohjalta kuin ihmisiä. Esimerkiksi hevoset ja koirat luokiteltiin jaloiksi eläimiksi. Marsuja kohtaan 1800-luvun populaarit eläinkirjat olivat ankaran tuomitsevia: Niitä kuvailtiin muun muassa typeriksi, kyvyttömiksi, levottomiksi ja hyödyttömiksi sekä korkeintaan jonkinlaista silmäniloa tuottaviksi.

Simbergin ottama valokuva vahvistaa muiden kulttuurituotteiden antamaa vaikutelmaa siitä, että marsut olivat erityisesti lasten lemmikkejä. Ehkä tämä liittyi niiden verrattain pieneen kokoon ja kohtalaisen lyhyeen elinaikaan. Simbergien marsut ovat päässeet yhteiskuvaan lasten, eivät aikuisten kanssa. En ole löytänyt näistä marsuista kirjallisia lähteitä, mutta valokuva vihjaa, että ne olisivat voineet olla pikkuveli Guidon lemmikkejä. Tätä tulkintaa vahvistaa Simbergin veljelleen vuonna 1897 tekemä exlibris. Siinä nuori poika istuu kirjan ääreen kumartuneena takanaan kirjahylly sekä merenrannan kesäisiin iloihin aukeava ikkuna. Hyllyssä istuu suuri pöllö kirjaviisautta edustamassa, mutta pöydällä pojalle pitää seuraa mikäpä muukaan kuin pieni vaalea marsu.

Kansallisgallerian kokoelmassa säilyneessä, 25.9.1897 päivätyssä kirjeessään Hugo Simberg kyselee vanhimmalta sisareltaan Blendalta: ”Har Guido erhållit det Ex Libris, som jag sände till hans födelse dag? Jag väntar bref af honom.” Exlibris on siis tehty sen kesän jälkeen, jona marsuja valokuvattiin. Simbergin perheen äiti Ebba oli kuollut alkuvuodesta 1897. Varhain äidittömäksi jäänyt Guido oli luultavasti tämän jälkeen aivan erityisesti vanhempien sisarustensa huomion kohteena. Myös marsutaulu on voinut olla Hugo Simbergin lahja Guidolle, jotta tällä olisi muisto marsuistaan. Simberg tapasi lahjoittaa taidettaan sisaruksilleen näiden merkkipäivinä.

Guido on julkaissut lapsuusmuistoistaan kirjan Original (1954), jossa esiintyvät esimerkiksi hevonen ja koira, mutta ei marsuja. Perheellä olikin yleensä koira, joista tunnetaan erityisesti muhkea bernhardinkoira Sarto. Hugo Simbergin luonnoskirjoissa on kuvia sekä kissoista että koirista, ja Ruuska luonnehtii häntä eläinrakkaaksi. 17-vuotiaana Simbergillä oli lasipullossa lemmikkisalamanteri, jota hän tarkkaili ja jonka kuolemasta hän kertoi kirjeessä äidilleen.

Marsut saattoivat valokuvan perusteella olla kesänaapureina asuvien lasten yhteisiäkin. Ehkä ne oleskelivat kesäpaikassa alustalaisten hoivissa vuoden ympäri, sillä Ruuskan mukaan Simbergit asuivat Viipurissa kerrostalossa keskellä kaupunkia eikä heillä ollut omaa puutarhaa. On toki hyvin mahdollista, että marsuja on pidetty kerrostalossa jonkinlaisessa häkissä. Katoaminen ja rotan puremaksi tuleminen viittaavat kuitenkin ainakin kesäaikoina vallinneeseen lajinomaisempaan ja vapaampaan elämään ehkäpä jonkinlaisessa eläinsuojassa tai karsinassa. Lurin hankkiminen Pikken seuraksi Knurrin kuoltua viittaa omistajien ymmärtäneen, ettei marsuja ollut hyvä pitää ilman lajitoverin seuraa.

Marsumainen katse historiaan

Miksi meidän pitäisi välittää Simbergin marsuista tai muistakaan menneisyyden marsuista? Marsut ovat olleet osa monilajista historiaamme, jota uusi kulttuurinen ja yhteiskuntatieteellinen eläintutkimus on alkanut viime vuosikymmeninä valottaa. Eläimet ja niiden toimijuus ovat tulleet uudella tavalla historiantutkimuksen piiriin. Marsut ovat tutkimuksessa toistaiseksi jääneet suurempien nisäkkäiden varjoon. Jo nopealla pintavilkaisulla voi huomata niiden silti liittyvän moniin historian suuriin kehityskulkuihin.

1800-luvulla nousi esiin uudenlainen biologian tutkimus osana modernia tiedekenttää. Siihen kuuluivat olennaisesti vivisektiot ja muut kokeet elävillä eläimillä, kokeellisen luonnontieteellisen menetelmän mukaisesti. Knurrin ja Pikken eläessä valtaosa marsuja koskevista maininnoista Suomen lehdistössä liittyikin eläinkokeisiin, joissa tarkasteltiin marsujen reagoimista erilaisiin bakteeritauteihin, kuten tuberkuloosiin ja jäykkäkouristukseen, sekä näiden mahdollisiin parannuskeinoihin tai selvitettiin esimerkiksi veren koostumusta ja elimistön toimintaa erilaisissa olosuhteissa.

Marsujen käytöstä koe-eläiminä on vaikea löytää tarkkaa tietoa, mutta se on selvästi jatkunut laajana ainakin läpi 1900-luvun. Marsuja on käytetty moninaisten koeasetelmien lisäksi muun muassa eräänlaisena varoitusjärjestelmänä. Esimerkiksi Kellokosken Tehdas Oy:n tiloissa pidettiin jatkosodan aikaan häkissä marsuja, kun tehtaan energia saatiin myrkyllisestä puu- ja turvekaasusta. Jos marsut menettivät tajunsa, tiedettiin tehtaan sisätiloissa olevan kaasua ihmisillekin vaarallinen määrä.

Marsuja on jopa lähetetty avaruuteen, esimerkiksi Neuvostoliitosta vuonna 1961 ja Kiinasta vuonna 1990. Marsut ovat siis olleet osa monenlaista uudenaikaistumista; niin löytöretkiä vieraille mantereille ja maapallon ulkopuolelle kuin elämäntyylin, tieteen ja teollisuudenkin suuria muutoksia. Kuten niin usein eläinten ja ihmisten yhteisessä historiassa, lempeys ja julmuus, kiintymys ja hyväksikäyttö ovat olleet läsnä samanaikaisesti. Samalla kun lemmikkimarsuja pitäneet ihmiset ovat kokemuksen kautta tutustuneet marsujen luonteeseen sekä pelokkaina ja kököttävinä että uteliaina ja aktiivisina eläiminä ja luultavasti koettaneet hoitaa niitä parhaan kykynsä mukaan, ovat luvuttomat marsut pelänneet, kärsineet ja kuolleet erilaisissa tutkimuslaitoksissa ja tehtaissa. Huomiomme kiinnittyy helposti ja oikeutetustikin siihen, mitä ihmiset ovat tehneet marsuille. Mutta lopuksi voimme koettaa miettiä, mitä marsut ovat tehneet ihmisille.

Lajien yhteiselolla on väistämättä vaikutuksia kaikkiin osapuoliin, vaikka pieniäkin. Uudessa eläintutkimuksessa puhutaan kanssakulkijuudesta ja siitä, miten eri lajit ovat vaikuttaneet toisiinsa esimerkiksi muokkaamalla koteja ja muita monilajisia tiloja. Tämä muokkaaminen on ruumiillista asettumista yhteiseloon ja toisen tuntemista. Voidaan ajatella, että käytäntöjen lisäksi muokkautuvat kaikkien tavat hahmottaa tilaa ja tilanteita.

Niemenlautassa otettua kuvaa katsoessa voi havaita, että marsuja pitelevät lapset ovat tallentuneet kuvaan terävimpinä. Heidän on täytynyt pysyä aivan paikoillaan, jotta he eivät hermostuttaisi marsuja. Ruumiillinen läheisyys marsuihin on opettanut heille ainakin jotain niiden tavasta suhtautua maailmaan ja sen tapahtumiin. Ja kun tarkennan huomioni Knurriin ja Pikkeen, en itsekään yhtäkkiä katsele kesäistä näkymää enää pelkästään ihmisten näkökulmasta. Alan miettiä, miltä ympäristö ja tilanne ovat tuntuneet marsuista. Läsnä ovat olleet ruohon houkutteleva mehevyys, avoimen taivaan pelottavuus, ihmisten uhkaavasti kurottuvat kädet, lajitoverin turva, taipumus jähmettyä vaaran uhatessa ja ainainen tarve etsiä ruokaa, mutta myös hakeutua turvaan ja lepoon.

Katsoessani samoin jyrsijöille herkistynein silmin Simbergin marsutaulua panen merkille, että marsut on kuvattu kokoontuneina maassa olevan porkkanan ympärille. Se tuntuu osuvalta, sillä ruokakeskeisyys ja tarve nakertaa asioita ovat marsuille lajityypillisiä. Lisäksi huomaan, että Knurr ja Pikke tuijottavat maalauksessa toisiaan haastavasti: Kumpi on niskan päällä ja saa jyrsiä himoittua porkkanaa? Miki ja Luri seuraavat tilannetta valppaina vähän sivummalta. Taulun keskiössä asetelmaa hallitseva Knurr on mahdollisesti lauman johtajamarsu, valokuvasta päätellen myös Guido Simbergin suosikki. Sen nimikin saattaa viitata kurisevaan ääneen, jota marsut pitävät mahtaillessaan toisilleen.

Marsujen kanssa eläminen avaa myös marsujen näkökulmaa, väistämättä ainakin vähän. Marsuja hoitava ja tarkkaileva alkaa hahmottaa maailmaa osin myös marsumaisesti, vaikkei pystykään irtautumaan ihmiskeskeisyydestään ja eläimiin liittyvästä vallastaan, kuten kirjailija J. S. Meresmaa kirjoittaa pohtiessaan suhdettaan marsuihin. Marsujen kanssa elävä alkaa huomata uudella tavalla vaikkapa makoisat voikukanlehdet ja mahdolliset piilopaikat sekä marsujen eleet ja mieltymykset. Marsutaulu osoittaa Hugo Simberginkin tulleen tällä tavoin marsujen näkökulman koskettamaksi.

Tiina Männistö-Funk

Kirjoittaja on akatemiatutkija, joka tutkimuksissaan käyttää usein valokuvia piiloon jääneiden arjen ilmiöiden selvittämiseen. Hän kiittää Baloota, Linusta ja Nemoa sekä Valpuri Funkia marsujen näkökulman avaamisesta. Taina Syrjämaalle, Anu Lahtiselle ja Wilma Hurskaiselle lämpimät kiitokset keskusteluista ja kirjallisuusvinkeistä. Ateneumin amanuenssi Lene Wahlstenille kiitokset avusta Simbergin marsuaiheisten töiden löytämisessä.

Kirjallisuutta:

Amato, Sarah. Beastly Possessions: Animals in Victorian Consumer Culture. Toronto: University of Toronto Press, 2015.

Bengtsson, Eva-Lena. Kungliga djur. Teoksessa Eva-Lena Karlsson & Rebecka Millhagen (toim.) Strömsholms slott. Stockholm: Byggförlaget, 2005.

Bowler, Peter J. & Morus, Iwan Rhys. Making Modern Science: A Historical Survey. Chicago: The University of Chicago Press, 2005.

Meresmaa, J.S. Marsut. Kirjailija-lehti 3/2022, 35.

Ritvo, Harriet. The Animal Estate: The English and Other Creatures in the Victorian Age. Cambridge, Massachusetts: Harvard University Press, 1987.

Ruuska, Helena. Hugo Simberg: Pirut ja enkelit. Helsinki: Werner Söderström Osakeyhtiö, 2018.

Schuurman, Nora & Syrjämaa Taina. Shared Spaces, Practices And Mobilities: Pet-Human Life in Modern Finnish Homes. Home Cultures 18:2 (2022), 173–194.

Schuurman, Nora & Räsänen, Tuomas. Johdanto. Teoksessa Räsänen, Tuomas et al (toim.) Kanssakulkijat : Monilajisten kohtaamisten jäljillä. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2020.

Syrjämaa, Taina. Monilajinen kaupunkiyhteisö – Koiria, kissoja ja ihmisiä 1800- ja 1900-luvun vaihteen Uudessakaupungissa. Historiallinen Aikakauskirja 117:2 (2019), 157–168.