“Nousevalle auringolle ja tuulille puhun Sinusta, kerron että rakastan sinua ja kun ajan lumikelkalla yli alakuloisten aapojen olen tulossa sinua vastaan, haen kevättä, haen Sinua, haen ihmistä. Jos voit, tule silloin kun jäät lähtevät Ounasjoesta, mutta sydämeni sanoo tule heti.” 

Tämänkaltaiset lainaukset Reidar Särestöniemen (1925–1981) kirjeistä saivat Noora Vaaralan kiinnostumaan kotikuntansa Kittilän suuresta taiteilijasta. Hän oli aikuisiällä vierailemassa Särestöniemi-museossa ja yllättyi siitä, ettei koskaan ollut tiennyt Reidarin homoseksuaalisuudesta ennen tätä, vaikka tieto on ollut julkista jo 1980-luvulta saakka. Miksi näin oli päässyt käymään? Tämän kysymyksen selvittämisestä syntyi lopulta hänen oma esikoisteoksensa Sarviini puhkeaa lehti – Ihmeellinen Reidar Särestöniemi (2025).

Varjalan teos alkaa Reidarin vanhempien esittelystä, käy läpi Reidarin lapsuutta, sotavuosia, sekä matkaa Helsingin taideakatemian kautta Leningradiin. Seuraavaksi se käy läpi Särestöniemen suosiota, hänen vaikeaa oloaan Helsingin taidepiireissä ja hänen suurta rakkauttaan: kirjailijakääntäjä Yrjö Kaijärveä, jolle tekstin alussa oleva lainaus on osoitettu. Tämän jälkeen Varjala siirtyy synkempään 70-lukuun, jossa Reidar koki paljon menetyksiä, mutta myös menestystä. Teos päätyy hänen kuolemaansa vuonna 1981 ja keskusteluun Särestön – Reidarin kotitilan – kohtalosta Reidarin kuoleman jälkeen.  

Reidarin lisäksi Vaarala taustoittaa myös suomalaista yhteiskuntaa; homoseksuaalisuus oli rikollista vuoteen 1971 asti ja se luokiteltiin sairaudeksi aina vuoteen 1981 saakka. Myös medialla oli sääntöjä siitä, miten seksuaalisuudesta sai puhua. Tällä tavoin lukijan on mahdollista asettaa Reidar osaksi oman aikansa yhteiskuntaa ja ymmärtää paremmin sitä, miksi hän kenties oli sellainen kuin oli, tai miksi esimerkiksi hänen seksuaalisuutensa sivuutettiin niin jyrkästi. Vaarala nostaa esiin myös muita seksuaalivähemmistön edustajia suomalaiselta taiteilijakentältä, kuten keraamikon ja muotoilijan Birger Kaipiaisen sekä “muumien äidin” Tove Janssonin. 

Kirjeet eivät kuitenkaan ole ainoa asia, joista Reidarin identiteetti ilmenee. Lappilaisuus ja homoseksuaalisuus ovat selkeästi edustettuna myös hänen taiteessaan. Etenkin 70-luvulla, rikollisuusnimikkeen poistuessa, myös Reidarin taide vapautui. Syleilevät eläinparit vaihtuivat syleileviin miehiin. Hänen taulunsa esittivät paljon myös Lapin värikkyyttä, sekä Lapin maagisia olentoja. Koti oli Reidarille rakas ja hän palasi aina Lappiin matkoiltaan. Elinaikanaan Reidarin erikoisuus oli Helsingin taidepiireissä vieroksuttua, mutta hän nautti silti yleisön suosiosta. Jopa presidentti Urho Kekkonen kävi vierailemassa Särestöniemessä Reidarin luona, ja tällä hetkellä Urho Kekkosen kotimuseossa on esillä Reidarin teos Ilves ja jäämeri kohtaavat. Tämä kuitenkin korosti entisestään Reidarin syrjimistä taidepiireissä, sillä hänet nähtiin ennemmin eliitin viihdyttäjänä kuin taiteilijana. Reidar oli myös eräs oman elinaikansa kalleimmista taiteilijoista. Hän hoiti teostensa myynnin aina itse, koska häntä ei juuri kutsuttu gallerioihin, ja pyysi tällöin haluamansa summan. Hänen kallein taulunsa on myyty lähes 200 000 eurolla.

Vaarala on käyttänyt teoksensa lähteinä monia Reidarista tehtyjä teoksia, hänestä kirjoitettuja arvosteluja ja lehtijuttuja, Reidarin itse kirjoittamia runoja ja kirjeitä, sekä Vaaralan itse tekemiä haastatteluja. Haastateltaviin kuului Reidarin sukulaisia ja ystäviä. Mukaan mahtui paljon siteerauksia, jotka oli jätetty murteeltaan alkuperäiseen muotoonsa. Tämä on ollut Vaaralalta tietoinen valinta, sillä Reidarin murre on ollut vahva osa hänen identiteettiään lappilaisena. Reidarin omien tekstien tuominen esiin on myös oiva tapa rakentaa kuvaa hänen identiteetistään. Tällöin myös hänen oma äänensä pääsee esiin ja sitä on mahdollista tutkia muiden kertomien tarinoiden puitteessa.

Vaarala on teosta kirjoittaessaan käyttänyt niin laajaa lähdeaineistoa, että kuva Reidarin identiteetistä on moniääninen, mutta sulautuu lukijan mielessä yhtenäiseksi. Teosta lukiessa saa myös ainakin jonkinlaisen vastauksen Vaaralan alkuperäiseen kysymykseen; suomalainen yhteiskunta ei ollut vielä valmis näkemään Reidaria sellaisena kuin hän oli. Teos kuitenkin tuo Reidarin esiin omana itsenään, ja se on näin Reidarin 100-vuotisjuhlavuotena tervetullutta. Vaarala itsekin kommentoi miten viime vuosikymmenen aikana monia merkkihenkilöitä on haettu kaapista, sillä nyt niin voi tehdä.  Seksuaalivähemmistöt ovat edelleen vähemmistöjä, mutta nyky-yhteiskunnassa on ymmärretty, että se ei mitenkään vie pois ihmisestä itsestään. Se on vain osa heidän identiteettiään, aivan kuten se oli osa Reidaria.

Mari Jaakkola
Historia aineiden kesäharjoittelija