Leikki on nykyään lasten perustavanlaatuinen ja kyseenalaistamaton oikeus. Tämä velvoite on kirjattu YK:n Lasten oikeuksien sopimukseen, jonka Suomi hyväksyi vuonna 1991. Sopimuksen 31. artiklan mukaan ”Sopimusvaltiot tunnustavat lapsen oikeuden lepoon ja vapaa-aikaan, hänen ikänsä mukaiseen leikkimiseen ja virkistystoimintaan sekä vapaaseen osallistumiseen kulttuurielämään ja taiteisiin.” Tästä oikeudesta muistutetaan YK:n lapsen oikeuksien viikolla ja kansainvälisenä lapsen oikeuksien päivänä 20. marraskuuta.

Historiallisesti katsottuna lasten leikkiminen on ollut itseisarvoista ajanvietettä, ja ylipäänsä leikillä on ollut merkittävä rooli yhteiskuntien ja sivilisaatioiden muodostumisessa, kuten Johan Huizinga on todennut. Leikkeihin on myös sisältynyt kulloisenkin aikakauden tapakulttuurin ja yhteiskunnan lainalaisuuksien opettamista. Eräs tällainen leikin muoto oli seuraleikit, jotka olivat suosittuja erityisesti 1800-luvun Euroopassa. Seuralliset leikit olivat osa laajempaa säätyläisten harjoittamaa leikin kokonaisuutta, johon kuuluivat esimerkiksi erilaiset keila- ja biljardipelit, urheilun varhaiset muodot sekä myös tanssi. Seuraleikeistä muokattiin myös pelejä, joita säätyläiset saattoivat hankkia etenkin kirjakaupoista.

Seuraleikkien suosion taustalla olivat seurallisuuden kulttuurin ilmiöiden, kuten tanssiaisten, teatteriesitysten, ravintolaillallisten, kylpylävierailujen ja seurapiiritapahtumien yleistyminen 1700-luvulta lähtien niin aatelin kuin porvarillisten piirien, kuten kauppiaiden ja oppineiden, parissa. Leikkien ja pelien tarkoitus oli tarjota viihdykettä eurooppalaisten säätyläispiirien seurallisiin tilaisuuksiin. Niiden tehtävänä oli myös tutustuttaa nuoret säätyläiset seurallisuuden kulttuuriin ja opettaa taitoja, joita seuraelämässä ja yhteiskunnassa ylipäänsä tarvittiin.

Seurapelit Suomessa

Suomessa seurapelit näyttävät sanomalehtimainonnan perustella yleistyneen 1810- ja 1820-lukujen kuluessa. Fyysisinä kappaleina myydyt pelit olivat yleensä tuontitavaraa. Sanomalehdissä mainostettiin muiden muassa ”moderneja” saksalaisia ja ranskalaisia pelejä. Monesti seurapelit sisälsivät noppia, joilla peliä pelattiin, ja joissain peleissä oli mahdollisesti mukana myös pelilautoja, kortteja ja muita apuvälineitä. Modernille ajalle tutut lautapelit yleistyivät kuitenkin 1800-luvun jälkimmäisellä puoliskolla.

Pelejä mainostettiin yleisellä seurapeli-termillä sen erikoisemmin tarkentamatta, mutta osa peleistä tunnettiin myös nimillä. Tällaisia olivat esimerkiksi Kappridning, Labyrinten ja Björnskallet. Pelien aihepiirejä ei useinkaan avata nimiä enempää, mutta joidenkin nimien perusteella käy ilmi, että peleillä pyrittiin opettamaan pelkän ajanvietteen lisäksi. 1800-luvun säätyläislapset oppivatkin historiaa ja sosiaalisia taitoja peleistä kuten Carl XII Historiskt sällskapsspel ja Konsten att skrifwa kärleksbref.

Osaa peleistä mainostettiin lapsille, mutta monen pelin kohdalla kohderyhmää ei ilmoituksissa sen erityisemmin määritelty. Ylipäänsä käsitys lapsuudesta erosi nykyisestä käsityksestämme: yliopistoon saatettiin mennä opiskelemaan jo 15-vuotiaana ja samanikäiset naiset olivat ripiltä päästyään oikeutettuja menemään naimisiin. Lapsia ja nuoria myös kasvatettiin seurallisuuden sääntöihin ja konventioihin jo varhaisella iällä esimerkiksi järjestämällä lastentanssiaisia. Nuoret eivät siis olleet mitenkään poikkeuksellinen näky aikuisten seurapiireissä.

Leikit ja pelit haltuun oppaiden avulla

Pelien rinnalla kehittyi myös leikkien maailmaan tutustuttavaa opaskirjallisuutta. Myös Suomessa myytiin erilaisia seurapelikäsikirjoja, jotka sisälsivät lukuisia ohjeita erilaisiin seurassa pelattaviin peleihin ja leikkeihin. Oppaiden avulla säätyläiset saattoivat opiskella leikkien sääntöjä ja neuvoa myöhemmin muita pelaajia.. Leikit saattoivat olla sana- ja arvuutusleikkejä, hahmontunnistus- ja roolileikkejä sekä erilaisia lautapelejä, kuten shakkia ja tammea. Jossain oppaissa oli myös ohjeet biljardille ja muille aikakauden suosituille verkapeleille.

Eräs suosittu opaskirja oli Den muntre gästen vuodelta 1833. Se sisälsi ohjeita peleistä, joita oli tarkoitus pelata seurapiireissä, perhepiirissä tai valikoidussa ystäväpiirissä. Kirja tarjosi nimenmukaisesti ohjeita seura- ja joululeikeistä, panttipeleistä, erilaisista sana-arvoitus- ja arvailuleikeistä, anagrammeista, seurapeleistä sekä korttipeleistä. Den muntre gästen julkaistiin alun perin Ruotsissa, mutta se levisi nopeasti Suomen puolelle. Leikkejä, pelejä ja arvuutuksia teoksessa oli yli 200, joten tekeminen ei ihan heti loppunut kesken.

Yksi oppaan luvuista käsitteli huoneessa järjestettäviä leikkejä. Huoneella tarkoitettiin salonkia tai förmaakia, joissa seurapiirit yleensä kokoontuivat. Huone rajasi leikkeihin liittyvää tilankäyttöä ja antoi tarvittaessa rekvisiittaa. Näin oli esimerkiksi leikissä nimeltään Hvem klappar, bror?, jossa asetetaan kaksi tuolia selkänojat vastakkain. Niihin istuu kaksi henkilöä, joiden silmät sidotaan liinoilla. Muut osallistujat alkavat tanssia tuolien ympäri, kunnes joku koskettaa yhtä istujaa päähän, jolloin hän kysyy toiselta tuolissa istuvalta: ”hvem klappar, bror?” Toisen istuvan pitää arvata taputtaja, ja oikein arvatessaan taputtaja joutuu itse tuolille.

Leikkeihin saatettiin myös yhdistää esimerkiksi musiikkia, kuten pelissä nimeltä Att uppsöka något med musik. Leikissä seurueesta valitaan yksi henkilö, jonka tehtävänä on etsiä hänen poissa ollessaan piilotettu esine, kuten sormus tai nenäliina. Musiikin avulla ilmaistaan etsinnän menestystä, sillä mitä lähempänä etsijä on esinettä, sitä rivakammin soi musiikki.

Monien leikkien ja pelien säännöt oli helppo oppia ja omaksua, mutta laajan repertuaarin ylläpito vaati tasaista uudelleenperehtymistä. Tästä syystä osa oppaista oli kooltaan niin pieniä, että niitä oli helppo kuljettaa mukanaan juhliin ja erilaisiin seurapiiritapahtumiin. Esimerkiksi vuonna 1817 ruotsiksi ilmestynyt Samling af nöjsamma sällskapslekar sekä useampaan osaan jakautunut Hand-bibliothek för sällskapsnöjen vuodelta 1838 mahtuivat hyvin taskuun.

Pelit ja leikit kasvatuksellisina keinoina

Yksinkertaisten, edelleen nykypäivänä kovin tutuilta kuulostavien lastenleikkien lisäksi Den muntre gästen sisälsi myös leikkejä, jotka tuskin enää kuuluvat illanviettojen tai lastenkutsujen ohjelmistoon. Eräs tällainen on varmasti leikki nimeltä Inquisitionen, jossa pitää nimenmukaisesti pukeutua inkvisiittorin viittaan. Valitun inkvisiittorin tehtävänä on kiertää ja kysellä seurueen jäseniltä leikkisiä kysymyksiä heistä ja inkvisiittorista itsestään tai muista seurueen jäsenistä. Tehtävänä on aiheuttaa hämmennystä ja saada vastaaja epäröimään vastauksissaan tai jättämään kokonaan vastaamatta. Epäröinyt vastaaja sai itselleen pantin, joka piti lunastaa jollakin tehtävällä.

Inkvisition kaltainen historiasta ammentanut leikki oli varmasti huvittava aikalaistensa mielestä ja aiheutti hilpeyttä luterilaisissa osallistujissa. Sillä on ollut myös toisenlainen tehtävä. Pelaamalla inkvisitiota pelaajat harjoittivat seurustelun, ja ennen kaikkea retoriikan taitojaan. Sanavalmius ja kyky keskustella kaikenlaisista asioista oli arvostettu piirre säätyläisten keskuudessa. Inkvisitio harjoitti myös nokkeluutta ja kykyä suoriutua yllättävistä tilanteista. Leikkeihin sisältyneitä oppeja ei avata ohjeissa, mutta ne käyvät niistä implisiittisesti ilmi.

Oppaissa ohjeistettiin seuraleikkien lisäksi myös vakavampien pelien pariin. Säätyläisten kosmopoliittisessa seurallisuudessa merkittäviä ajanvietteitä olivat korttipelit, lautapelit ja biljardin tyyppiset mailapelit, joihin liittyi monesti myös uhkapeli. Esimerkiksi Visti, boston, faro, shakki ja tammi kokosivat säätyläiset pöytien ääreen niin pienemmissä kuin suuremmissakin seurapiiritapahtumissa, ja biljardia taas pelattiin etenkin ravintoloissa.

Lapset oppivat pelejä opaskirjallisuuden lisäksi seuraamalla aikuisten pelaamista seurallisissa tapahtumissa. Lapsia opetettiin seurallisuuden ja pelien maailmaan myös antamalla heidän itse harjoitella ja pelata yksinkertaisempia kortti- ja seurapelejä, joko vanhempien valvonnassa tai ilman. 1700-luvun Englannista tunnetaan myös esimerkkejä, joissa lapset pelasivat aikuisten seurassa omia taskurahojaan ja opettelivat samalla riskinsietokykyjään.

Seurapelit ja niiden ympärille laaditut ohjekirjat kertovat seurallisuuden kulttuurin merkityksestä 1800-luvun porvarillisille piireille. Pelit ja leikit tarjosivat tekemistä yhteisiin, seurustelun ympärille rakentuneisiin tilaisuuksiin, mutta niiden avulla opetettiin myös porvarillista tapakulttuuria lapsille ja nuorille. Tapakulttuurin hallinta ja leikkien taitaminen auttoi hahmottamaan yhteiskuntaa ja sen lainalaisuuksia, mutta myös sosiaalisia normeja. Tässä saattoi piillä leikkien juju.

Topi Artukka

Kirjoittaja toimii tutkijana Koneen säätiön rahoittamassa Lukemalla kansalaiseksi? Lastenkirjat ja kasvatuksellinen kirjallisuus Suomessa, 1790–1850 (LUKA) -projektissa.

Sarjakuvataiteilija Tuuli Hypén toimii LUKA-projektissa kuvittajana.

Lähteet:

Tekstissä on hyödynnetty Digitaalisen sanomalehtikirjastoon tallennettuja sanomalehtiä vuosilta 1800–1850.

Den muntre gästen i sällskaps- och familjekretsar eller vald samling af alla slags sällskaps- och jullekar, pantutlösningar, charader, logogrypher, anagrammer, gåtor, gåtfrågor, sällskapsspel med kort, nativiteter m.m. En handbok för nöjets wänner. Stockholm, hos bokhandlaren W. Lundequist, 1833.

Hand-Bibliothek för sällskapsnöjen eller systematiskt ornade spel, lekar och konster. Hjerta, Stockholm, 1838–1839.

Janet E. Mullin: “We Had Carding”: Hospitable Card Play and Polite Domestic Sociability Among the Middling Sort in Eighteenth-Century England. Journal of Social History vol. 42, 4:2009.

Ari Saastamoinen: Lautapelien historia. Gaudeamus, Helsinki 2022.

Eva Helen Ulvros: Dansens och tidens virvlar. Om dans och lek i Sveriges historia. Historiska media, Lund 2004.