Modernistuvassa maailmassa erilaisten messujen ja näyttelyiden merkitys oli keskeinen suunnittelun, tekniikan ja uusien ideoiden esittelylle. Tämä oli nähtävillä jo 1800-luvun maailmannäyttelyissä, joiden messurakennuksissa hyödynnettiin muun muassa uudenlaisia esivalmistettuja rautarakenteita sekä -pilareita. Uudet rakennustekniikat mahdollistivat esimerkiksi Lontoon Crystal Palacen messuhallin (1851) valtavat lasipinnat. Maailmannäyttelyt olivat suurtapahtumia ja keräsivät jättiyleisöjä, minkä myötä rakennustekniikan ja arkkitehtuurin uusimmat taidonnäytteet asettivat tietyn standardin myös tuleville näyttelyille. Näyttelyt olivat luonteeltaan huomattavan kansainvälisiä, mikä edesauttoi ideoiden ja tekniikan uutuuksien leviämistä Euroopassa ja Yhdysvalloissa. Mutta vaikka messurakennukset ja -hallit itsessään olivat yksi näyttelyiden vetonauloista, vähintään yhtä keskeistä niille oli erilaisten uutuustuotteiden esittely. Nämä vaihtelivat esimerkiksi tekohampaista ja tupakkatuotteista hydrauliikkapumppuihin. Tapahtumat eivät siten olleet ensisijaisesti arkkitehtuurinäyttelyitä, vaikka edistyksen henki usein kiteytyikin näyttävissä rakennuksissa tai rakennelmissa.

Arkkitehtuurissa modernismin alku sijoittui 1900-luvun varhaisiin vuosikymmeniin. Rakennustekniikan uusimmat keksinnöt, yhteiskuntarakenteen muutos, ihanne modernista elämäntavasta ja ihmisestä sekä ajatus asumiseen liittyvien sosiaalisten ongelmien ratkaisemisesta oikeanlaisen suunnittelun avulla muodostivat modernismin pohjan. Arkkitehtuurin avulla katsottiin voivan ratkaista esimerkiksi hygieniaan, asumisen ahtauteen ja lasten terveeseen kasvuun liittyviä kysymyksiä. Arkkitehtien kansainvälisissä verkostoissa modernismin ihanteet levisivät nopeasti, mutta näyttelyillä ja messuilla oli keskeinen rooli ideoiden välittämisessä erityisesti suurille massoille.

Yksi ensimmäisistä modernistiseen arkkitehtuuriin keskittyneistä näyttelyistä pidettiin vuonna 1927 Saksan Stuttgartissa. Weissenhofsiedlungin nimellä kulkenut alue sai alkunsa Stuttgartin kaupungin ja Deutcher Werkbundin yhteistyöstä. Werkbund oli vuonna 1907 perustettu arkkitehtien, suunnittelijoiden sekä teollisuuden järjestö, joka pyrki yhdistämään saksalaisen suunnittelun teolliseen massatuotantoon. Stuttgartin kaupunki taas tavoitteli rakentamisen kustannusten madaltamista sekä elinolojen ja asumisen laadun kohentamista. Ratkaisuksi näihin aikakaudelle tyypillisiin ongelmiin esitettiin rakentamisen ja asumisen systemaattista rationalisointia. Projektin johtavaksi arkkitehdiksi nimettiin Ludwig Mies van der Rohe. Alun perin sekä kaupungin että Mies van der Rohen tavoitteena oli rakentaa alue erityisesti työväenluokan ja alemman keskiluokan tarpeisiin. Käytännössä nämä ideaalit rapisivat pois suunnitteluprosessin edetessä, ja alue edusti lopulta ylemmän keskiluokan ihannetta uudenlaisesta asumisesta. Tämä oli tyypillistä myös muissa varhaisen modernismin projekteissa, ja merkittävin koheneminen työväen asumisen laadussa tapahtui vasta toisen maailmansodan jälkeen.

1800-luvun maailmannäyttelyistä poiketen Weissenhofsiedlungin asuntonäyttely esitteli ensisijaisesti modernistista arkkitehtuuria sekä muita asumiseen ja rakentamiseen liittyviä tuotteita. Lopullinen näyttelyalue käsitti 21 rakennusta. Niiden parissa työskenteli yhteensä 55 arkkitehtia ja sisustussuunnittelijaa, jotka saivat vapaat kädet kohteidensa suunnitteluun. Nykynäkökulmasta suunnittelijoiden lista on huomattavan nimekäs, ja siihen kuuluivat Mies van der Rohen ohella esimerkiksi Le Corbusier ja Pierre Jeanneret, Bruno ja Max Taut, Walter Gropius, Josef Frank, Mart Stam sekä Victor Bourgeois.

Näyttely herätti melko runsaasti kritiikkiä sekä vasemmiston että oikeiston lehdistössä. Vasemmiston mukaan näyttelyssä ei huomioitu työväen asumisen tarpeita, eikä se siten tarjonnut vastausta aikansa polttaviin sosiaalisiin kysymyksiin. Kansallissosialistit pitivät aluetta puolestaan esimerkkinä vasemmistovallankumouksellisesta arkkitehtuurista. Melko pian näyttelyn jälkeen modernistisen arkkitehtuurin kehitys Saksassa tyrehtyi talouslamaan sekä lopulta natsien valtaannousuun. Moni aluetta suunnittelemassa olleista arkkitehdeista päätyi siirtolaisiksi, ja erityisesti Mies van der Rohe tuli vaikuttamaan Yhdysvaltojen arkkitehtuurin suuntaan toista maailmansotaa seuranneina vuosikymmeninä.

Pari vuotta Weissenhofsiedlungin valmistumisen jälkeen järjestettiin Turun messut, joista kehkeytyi modernismin näyttämö Suomessa. Weissenhofsiedlungista poiketen messujen pääpaino oli näytteilleasettajien tuotteiden esittelyssä, mutta Erik Bryggmanin ja Alvar Aallon Samppalinnanmäelle suunnittelema messualue muodosti tapahtumalle huomattavan modernistiset puitteet. Rauno Lahtisen mukaan messualueen väliaikainen luonne mahdollisti myös radikaalit rakennuskokeilut, ja siitä suunniteltiin tarkoituksellisen provosoiva. Aalto halusi alueen graafisesta ilmeestä yhtenäisen, ja vaati esimerkiksi messuille osallistuvia muokkaamaan yritysten esille tulevat nimet ja mainoslauseet ohjeittensa mukaan. Näin teksteistä tuli osa alueen kokonaisarkkitehtuuria. Mainospylväät kaupungilla ja messualueella muistuttivat venäläisestä avant gardesta. Tasakattoiset ja linjakkaat näyttelypaviljongit täyttivät messualueen keskusaukion.

Ehkä hieman yllättäen messuarkkitehtuurin radikaali modernistisuus ei herättänyt ainakaan turkulaisessa lehdistössä kritiikkiä. Messut olivat myös yleisömenestys, vaikka yleismessujen suosio Suomessa oli muuten ollut hiipumassa. Turun messu- ja tivolialueella vieraili yhteensä yli 120 000 maksanutta asiakasta. Vain viikon mittaisten messujen jälkeen alue purettiin. Pyöreälle messuravintolalle yritettiin aluksi saada vuokralaista, mutta ravintoloitsijat pitivät sen sijaintia liian syrjäisenä keskustasta. Nyky-Turussa messuista on muistuttamassa enää Aurajokirannan vaaleansiniset venepaalut.

Stuttgartin ja Turun jälkeen messujen rooli modernististen ideoiden välittäjinä jatkui esimerkiksi Tukholman suurmessuilla 1930 sekä Wienin Werkbundsiedlungissa 1932. Tukholman ja Wienin asuntonäyttelyissä korostui erityisesti sosiaalisen asumisen merkitys, mikä heijasteli valtioiden laajempia asuntopoliittisia linjoja. Toisen maailmansodan jälkeen vuonna 1957 Länsi-Berliinissä järjestettiin vielä massiivinen International Architectural Exhibition (Interbau) -näyttely, mutta tässä vaiheessa modernismi itsessään ei enää kaivannut esittelyä. Standardisoinnista, elementtirakentamisesta, tilojen optimoinnista, kokonaisvaltaisesta kaupunkisuunnittelusta ja hygienia-ajattelusta oli tullut rakentamisen valtavirtaa. Euroopan laajuisen jälleenrakentamisen myötä varhaisen modernismin ideoita toteutettiin ensimmäistä kertaa suuressa mittakaavassa.

Jirka Louhio
Historia-aineiden kesäharjoittelija

Lähteet

Arrhenius, Thordis: The Vernacular Display – Skansen Open-Air Museum in 1930s Stockholm. Swedish Modernism – Architecture, Consumption and the Welfare State. Black Dog Publishing, 2010.

Kirsch, Karin: The Weissenhofsiedlung – Experimental Housing Built for the Deutscher Werkbund, Stuttgart, 1927. Rizzoli, 1989.

Lahtinen, Rauno: Modernin synty – Aalto, Korhonen ja moderni Turku. Karisto, 2010.

Verkkolähteet

Britannica: Crystal Palace. https://www.britannica.com/topic/Crystal-Palace-building-London

The History of Interbau 1957. https://hansaviertel.berlin/en/interbau-1957/geschichte-der-interbau-1957/

Werkbundsieglund Wien. https://www.werkbundsiedlung-wien.at/en/