Nokian Gummitehdas oli yksi kotimaisia kaasunaamareita valmistavista tehtaista. Kuvassa tehtaan työntekijä poseeraa kaasunaamari kasvojensa peittona. Valokuvaamo Nyblin 1936. Keravan museo (CC BY-NC-ND 4.0)

Vuonna 1915 huhtikuun 22. päivänä saksalaisten operoima kloorikaasuisku tappoi noin 5 000 Ranskan armeijan sotilasta. Belgian Ypresistä alkanut massiivinen kaasusodankäynti jatkui aina ensimmäisen maailmansodan loppuun ja vaati arviolta noin 90 000 miehen hengen. Koska taistelukaasut kieltäviä sopimuksia oli röyhkeästi rikottu ensimmäisessä maailmansodassa, kaasujen käyttöä pidettiin lähes varmana tulevissa konflikteissa.

Myös itsenäistyneen Suomen puolustuslaitos tutki mahdollisuutta hankkia ja valmistaa taistelukaasuja. Valtioneuvosto asetti 1924 erillisen komitean laatimaan ehdotusta taistelukaasu- ja kaasusuojelukysymyksen järjestämisestä armeijalaitoksessa. Vuoden 1918 lopulla perustettu Kemiallinen koelaitos aloitti 20-luvulla oman kaasututkimuksen ja sinappikaasun kokeellisen valmistamisen. Laitos tutki läpi 20-luvun myös eurooppalaisia kaasunaamareita sekä panosti oman kaasunaamarimallin suunnitteluun.

Vapaaehtoinen kaasusuojelutoiminta käynnistyi Suomessa vuonna 1927, sillä valtion toimet elintärkeäksi koetussa kaasusuojelutehtävässä koettiin liian hitaina.  Kemistien Seuran ja muiden vaikuttajatahojen aloitteesta perustettiin Suomen kaasupuolustusyhdistys, vuodesta 1930 eteenpäin Suomen Kaasusuojelujärjestö.

Yhdistyksen tärkein tehtävä oli kaasuvaaraan nostaminen esiin sekä väestön valistus ja koulutus. Valistuksen välineitä olivat suurta suosiota herättäneet kaasusuojelunäytökset, messut, kurssitoiminta, kaasusuojeluoppaat ja Kaasutorjunta-lehti. Kaasusuojelujärjestö myi myös eteenpäin tuhansittain kotimaisia siviilikaasunaamareita. Vuonna 1934 järjestö oli perustamassa valtakunnallista Väestönsuojelukoulua.

Kaasusodankäynnin ja suomalaisen kaasusuojelun historiaan voi tutustua Helsingin Väestönsuojelumuseossa osoitteessa Siltavuorenranta 16 B. Museon tietoiskut, esineistö, valistuskirjallisuus ja lukuisat valokuvat keskittyvät järjestölähtöisen kaasu- väestönsuojelun historiaan. Kuva: Verna Kotiranta

Naisia kaasusuojelun pariin aktivoi Suomen Kaasusuojelujärjestön kanssa yhteistyöhön hakeutunut Akateemisten Naisten Karjala-Seura. Seura kertoi väestönsuojelusta monipuolisen koulutus- ja valistustoiminnan keinoin. Kaasusuojelua käsitteleviä valistuskirjeitä lähetettiin muun muassa marttayhdistyksille ja suomalaiselle opettajakunnalle. Yhdessä Adams Filmin kanssa seura toteutti valistuselokuvan, jossa naisille annettiin käytännön ohjeita kaasuhyökkäysten varalle. Mikäli kaasunaamaria ei ollut saatavilla, oli perheenemännän valmistettava käden käänteessä tilapäinen, pumpulilla ja sysihiilellä täytetty hengityssuoja flanellista ja harsokankaasta.  Osallistuminen väestönsuojeluun esitettiin naisten kansalaisvelvollisuutena.

Kaasusodan uhka päätyi myös kaunokirjallisiin teoksiin. Kirjailijaksi ryhtynyt jääkäri ja tiedustelu-upseeri Arvi J. Aikomus, alias Jukka Kontio tarinoi romaanissaan Punainen Naamio (1926) Suomen ja Neuvostoliiton välisestä sodasta. Teoksessa Neuvostoliitto hyökkää Suomeen, mutta alakynnestä ponnistava Suomi onnistuu kääntämään sodankulun ­kehittämällään biologisella aseella. Suomalaiset lentokoneet hyökkäävät Pietariin ja levittävät alueelle kaasua, joka tartuttaa ennenkuulumattoman voimakasta ruttoa. Kymmeniä tuhansia siviiliuhreja vaatineen joukkoteurastuksen jälkeen Neuvostoliitto anoo rauhaa. Romaani päättyy juhlavasti satatuhantisen kansanjoukon vaellukseen ohi eduskuntatalon ja sanoihin: ”Kuului voimakkaita Maammelaulun säveleitä… Ja ikään kuin suopean sattuman kautta kuului myöskin  selvästi eräs säe: Äänisjärvi, Pohjanlahti, Auran rannat, Ruijansuu.” Kaasuiskuun turvautunut Suomi oli vapauttanut myös Itä-Karjalan ja Inkerin neuvostovallan ikeestä.

Kaasusuojeluun liittyvät messut ja väestösuojelunäytökset olivat suosittuja tapahtumia. Kuvassa Ilma- ja kaasupuolustusviikon varustenäyttely. Aarne Pietinen 1929. Museovirasto. (CC BY 4.0)

Jälkiviisaasti voidaan toki todeta, että epäluulot Neuvostoliittoa kohtaan olivat osin perusteltuja, joskaan mittavaa kaasusotaa Suomen ja Neuvostoliiton välille ei kehkeytynyt. Toisen maailmansodan jälkeen pelot kohdistuivat ensin ydinsodan uhkaan, myöhemmin terrorismiin.

Vaikka kaasusuojeluun suhtauduttiin ennen sotia suurella mielenkiinnolla ja innostuksella, sai kaasusuojelujärjestö myös kritiikkiä. Sitä syytettiin pelottelusta ja militarismin lietsomisesta. Maantieteen professori Hille Koskela on kirjoittanut viisaasti pelon politiikasta eli pelon sosiaalisesta tuottamisesta. Koskelan mukaan turvattomuus on kollektiivisen mielikuvituksen, median ja muiden tiedonlähteiden muovaama mentaalinen kokonaisuus. Uhkakuvia tuottavilla julkaisuilla ja muulla valistustoiminnalla oli kiistatta roolinsa taistelutahdon herättelijänä. Pelot ja neuvostovastaisuus olivat käyttövoimaa, joilla edistettiin myös Suur-Suomeen liittyviä poliittisia aatteita.

Verna Kotiranta

Kirjoittaja kirjoittaa väitöskirjaa rajapolitiikasta ja järjestölähtöisestä rajaseututyöstä 1918–1945. Arkistotyöskentelyn aikana ovat nousseet esiin myös kaasusuojeluun liittyvät aineistot.

Kirjallisuutta:

Väestönsuojelusäätiö 1977: 50 vuotta väestönsuojelutyötä. Suomen Väestönsuojelujärjestö 1927–1977. Helsinki.

Haapanen, Atso 2017: Taistelukaasut. Suomen varautuminen kaasusodankäyntiin talvi- ja jatkosodassa. Karisto. Hämeenlinna.

Kontio, Jukka 1926: Punainen Naamio. WSOY. Porvoo.