Kohteliaat tavat tulivat Euroopassa muotiin 1700-luvulla. Ne helpottivat eri kansallisuutta olevien ja jopa eriuskoisten ihmisten keskinäistä kanssakäymistä. Ventovierailtakin oli sopivaa odottaa tiettyjen tapakoodien hallintaa.

Samalla eurooppalainen sivistyneistö oppi kohteliaisuuden avulla selviämään vieraiden asioiden ja muukalaisten kohtaamisesta ja suvaitsemaan ihmisiä, joilla oli erilainen elämäntapa ja arvot kuin heillä itsellään. Jopa eriuskoisten ihmisten – erityisesti kristittyjen ja juutalaisten – kanssakäyminen helpottui, mikä ei aina ollut etenkään 1700-luvun kirkonmiesten mieleen.

Kohteliaat tavat sallivat myös sen, että toisilleen vieraat ihmiset kykenivät kiihtymättä kuuntelemaan toisiaan ja kuulemaan myös sellaisia puheenvuoroja, mitä he eivät välttämättä olisi halunneet kuulla. Tämä ei kuitenkaan tarkoittanut sitä, että olisi ollut soveliasta viljellä pilkkanimiä osana kohteliasta keskustelua.

Suomalaista somekeskustelua kohautti muutama viikko sitten Marja Sannikka –ohjelmassa käyty rasismikeskustelu.  Ohjelmaan liittyen Esko Valtaoja julkaisi Turun Sanomissa 30.11.2021 kolumnin rasististen sanojen sanamagiasta eli kiertoilmausten käytöstä.

Rasistisessa pilkassa ei kuitenkaan ole kyse sanamagiasta vaan yksinkertaisesti häpäisevästä puheesta. Haukkuma- tai pilkkanimien tarkoitus on halventaa kohdettaan tai osoittaa muita kielteisiä tunteita tätä kohtaan. Pilkkanimet eivät ole sama asia kuin uskonnollisista syistä käytetyt kiertoilmaisut vaikkapa karhu-sanasta.

Pilkkasanojen historia on yhtä pitkä kuin puhuvan ihmisen historia. Historiantutkija Marjatta Rahikainen on todennut, etteivät huono-osaiset ”elämän syrjätit” ole koskaan säätyneet pilkanteolta ja lisänimiltä. Osa näistä haukkumanimistä on ollut harmittomampia mutta osa todella häijyjä.

Itse tutkin Suomen vanhempaa historiaa. 1600- tai 1700-luvulla ”huora” tai ”huoripukki” olivat karkeimpia naiseen tai mieheen kohdistuneita nimittelyjä. Ne sisälsivät haukkumamielessä singotun oletuksen avioliiton ulkopuolisesta sukupuolielämästä, joka naimisissa olevien tekemästä aviorikoksesta tai naimattomien harjoittamasta salavuoteudesta. Kovimmillaan toteen näytetty huoruussyyte toi kuolemantuomion, joten huoriksi tai huoripukeiksi pilkattujen kunniaa perättiin usein tuomioistuimia myöten.

Yksinomaan seksityöntekijään viittaava haukkumasana oli ”portto”. Nimitys periytyi Vanhasta Testamentista, jossa esiintyneestä, punaiseen ja kultaan pukeutuneesta Babylonin portosta oli muodostunut sekä uskonnollisen että maallisen kuvaston haureuden perikuva.

Vielä 1700-luvulla huora, huoripukki ja portto olivat käypiä sanoja lakiteksteissäkin. Sata vuotta myöhemmin viranomaiset alkoivat kuitenkin siivota kielenkäyttöään tältä osin. Turkulaisia seksityöntekijöitä 1830-luvulla tutkineet ja tuominneet poliisit eivät enää viljelleet teksteissään pilkkasanoja.

Muut aikalaiset eivät kuitenkaan päästäneet seksityöstä epäiltyjä tässä suhteessa yhtä vähällä. Kaupunkilaisten ivan ja nimittelyn kohteeksi joutunutta saatettiin kutsua Musta-Maijaksi tai Kirppu-Kaisaksi. Syrjäytyneisyyteen yhdistynyt äärimmäinen köyhyys ja epäsiisteys kirppuineen ja muine syöpäläisineen oli arkea, kun vaatteiden huolto ja jopa peseytyminen oli haastavaa.

Jos tietää pilkkanimen syystä tai toisesta loukkaavaan kanssaihmistä, sanan käyttö ei ole oikein. Jos olisin haastattelutilanteessa, jossa mies esittäisi vaikkapa huora- ja porttosanoja sisältäviä kommentteja, kokisin sanojen käytön vaivaannuttavana ja loukkaavana, vaikka niitä ei olisi suunnattu minulle.

Kirsi Vainio-Korhonen

Kirjoittaja on Suomen historian professori

Kirjallisuutta:

Kirsi Vainio-Korhonen: Musta-Maija ja Kirppu-Kaisa. Seksityöläiset 1800-luvun alun Suomessa. SKS 2018.

Blogikirjoitus perustuu Turun Sanomissa 17.12.2021 julkaistuun kolumniin.