Albert Edelfeltin alkuvinjetti Fänrik Ståls sägnerille, tussilaveeraus, 1897–1900, Suomen Kansallisgalleria/Ateneum, CC-0.

Vuonna 1861 huhtikuun 22. päivänä yli viisisataa nuorta liberaalia ja opiskelijaa osoitti Helsingissä mieltään. Mielenosoittajat protestoivat valtiopäiviä valmistelevaa tammikuun valiokuntaa vastaan, sillä he pelkäsivät, että harvalukuinen valiokunta korvaisi pitkään toivotun parlamentaarisen edustuslaitoksen. Mielenosoituksen iskulause oli ”eläköön perustuslaki”, ja kulkueessa soi Porilaisten marssi. Suomen suuriruhtinaskunnan kenraalikuvernööri, kreivi Friedrich Wilhelm Rembert von Berg, paheksui erityisesti tätä musiikinvalintaa, sillä hänestä kappale oli osapuilleen yhtä kumouksellinen kuin Marseljeesi.

Nykyisin assosioimme Suomen presidentin kunniamarssin arvovaltaisiin konteksteihin, ja kenraalikuvernöörin reaktio voi siten tuntua yllättävältä. Hänen arvionsa kappaleen vallankumouksellisuudesta oli kuitenkin oikea. Porilaisten marssi oli 1860-luvun alussa varsin ajankohtainen. Johan Ludvig Runebergin Fänrik Ståls sägner toinen osa oli ilmestynyt edellisenä vuonna, ja 1. toukokuuta 1860 ylioppilaslaulajat olivat esittäneet Björneborgarnas marschina nyt tunnetun uunituoreen laulun Runebergin uudella, isänmaallisella tekstillä. Runebergin teksti sisältää monia temaattisia yhtäläisyyksiä Rouget de Lislen vallankumoukselliseen sotalauluun Reinin armeijalle vuodelta 1792. Samoin on monien muidenkin nuorten valtioiden kunniamarssien ja kansallislaulujen kohdalla. Tällainen on esimerkiksi Irlannin tasavallan Amhrán na bhFiann (1923), joka on Maamme-laulun tavoin käännös (alkup. The Soldier’s Song, n. 1910  ).

Porilaisten marssin melodia on tekstiä paljon vanhempi. Helsingissä se oli esitetty Fredrik Berndtsonin (1820–1881) historiallisessa näytelmässä Ur lifvets strid vuonna 1851, kun Döbelnin hahmo astui näyttämölle. Melodian alkuperästä on esitetty erilaisia teorioita ja legendoja, kuten se, että marssin olisi säveltänyt 1800-luvun alussa Porin rykmentin soittokunnan kapellimestari Ludwig Wolff (1762–1809). Musiikintutkija löytää Porilaisten marssille ainakin pari mahdollista lähdettä. Niistä ilmeisin on Carl Michael Bellmanin Fredmans epistel nr 51, josta marssin alkuosa todennäköisesti onkin lainattu. Bellman puolestaan lainasi sävelkulun vuonna 1773 Händelin Acis ja Galatea -baletin lisäkupletista, jonka alkuperä on tuntematon, mutta joka Ernst Laguksen (1859–1923) mukaan mahdollisesti pohjautuu vanhaan ranskalaiseen sotilasmarssiin.

Porilaisten marssin hieman mystisemmän keskiosan eli trion mahdollinen lähde voisi nähdäkseni olla Napoléon Bonaparten valtakauden alun ranskalainen Marche de la Garde consulaire à Marengo vuodelta 1800. Ranskalaisen marssin keskiosa (vajaan puolen minuutin jälkeen) kaikuu myös Porilaisten marssin triossa, erityisesti klarinettistemmassa. Itse asiassa Porilaisten marssin sävel löytyykin 1800-luvun alun nuottivihosta nimellä Marche de Buonaparte en Égypte, ja se on tunnettu joissakin asiayhteyksissä myös nimellä Austerlitzin marssi. Austerlitzin taistelussa vuonna 1805 Marche de la Garde consulaire myös soitettiin.

Liègeläisen André Grétryn (1741–1813) laulunäytelmät tarjosivat runsaasti aineistoa 1700-lopun ja 1800-luvun alun yleiseen laulurepertuaariin. Hän oli myös Skandinaviassa aikansa soitetuin säveltäjä. Kuvassa on 1800-luvun lopun pianoversio hänen vuonna 1783 kirjoittamastaan oopperasta La Caravane du Caire. Bibliothèque de l’École Française de Rome, Bruzane Mediabase.

Varhaismodernin ajan poliittisille lauluille oli hyvin tyypillistä, että ne kehittyivät vuorovaikutuksessa näyttämötaiteen ja taidemusiikin kanssa, kuten olen aikaisemmassa tutkimushankkeessani Comic opera and society in France and Northern Europe, ca. 1760–1790 (Suomen Akatemia, 2013–2018) osoittanut. Oopperoissa kierrätettiin tunnettuja sävelmiä ja vastaavasti oopperoista ja laulunäytelmistä lainattiin kappaleita poliittiseen laulurepertuaariin. Yhteys oopperaan ja laulunäytelmään on ilmeinen Porilaisten marssin tapauksessa. Napoleonin ajan toinen erittäin tunnettu marssi, La victoire est à nous, jota edelleen soitetaan säännöllisesti Ranskan asevoimissa, on suora lainaus André Grétryn vuonna 1783 säveltämästä oopperasta La Caravane du Caire, joka nokkelasti esitettiin Kairossa Bonaparten ja hänen retkikuntansa kunniaksi 1798/1799.

Tämä ”oikeampi” Bonaparten egyptiläismarssi ei ole sukua Porilaisten marssille, mutta Grétryn sävellys pohjautuu toisella tavalla poliittiseen lauluun, 1700-luvun jälkipuoliskolla suosioon nousseeseen kansanlauluun Le bon roi Dagobert.  Tämä on kertovinaan kuningas Dagobert I:stä (629–639), jonka valtakauden jälkeen Frankkien valtakunta heikentyi, mutta oikeastaan se pilkkaa Ludvig XV:n ja Ludvig XVI:n hyväuskoisuutta, saamattomuutta ja heikkoutta. Koska ranskalainen 1700-luvun lopun ja 1800-luvun alun yleisö tunnisti hyvin melodian, Grétryn oopperan kautta välittynyt marssi sisälsi Napoleonin aikaan tultaessa voimakkaan piiloviestin monarkian moraalisesta rappiosta.

Vahva musikaalinen intertekstuaalisuus ja tunnettujen sävelmien uusiokäyttö ovat muutenkin tyyppipiirteitä usein nopeasti ja tiettyä tilannetta varten sävelletyille poliittisille lauluille. Siinäkään mielessä Porilaisten marssi ei poikkea Marseljeesista. Marseljeesin sävelmän esikuvaksi on usein esitetty Mozartin silloin uunituoretta mutta Strasbourgissa todennäköisesti jo tunnettua 25. pianokonserton 1. osaa, jonka alkutahtien jälkeen on motiivina samanlainen kvartilla alkava nouseva sävelkulku.

Marseljeesin varhainen painos, marraskuu 1792. Insinöörikapteeni Claude Joseph Rouget de Lislen (1760–1836) Strasbourgissa huhtikuussa samana vuonna säveltämä Reininarmeijan sotalaulu nousi välittömästi suosioon. Vakiintuneen nimensä laulu sai, kun Marseillesta lähtöisin olleet vapaaehtoiset lauloivat sitä marssiessaan Pariisiin kesällä 1792. British Museum, CC BY-NC-SA 4.0.

Marseljeesi on vuorostaan inspiroinut lukuisia vallankumouksellisia taistelulauluja, joista tunnetuin lienee Kansainvälinen, jonka teksti kirjoitettiin laulettavaksi Marseljeesin sävelellä Pariisin kommuunin aikana vuonna 1871. Mozart puolestaan inspiroi myös Runebergin aikalaista, Nuori Irlanti -liikettä kannattanutta Thomas Davisia (1814–1845) kun tämä kirjoitti laulun A Nation Once Again, jonka kertosäe on lainattu  Mozartin klarinettikonserton toisen osasta ja jonka BBC Worldin kuuntelijat äänestivät ”maailman parhaaksi lauluksi” vuonna 2002.

Kun lauluja on yritetty kieltää loukkaavan sanomansa takia, musiikin uusiokäyttö on ollut myös kätevä tapa kiertää sensuuria, häivyttää sopimattomia assosiaatioita ja säilyttää elementtejä tunnetuista lauluista, joita ei enää syystä tai toisesta voi esittää: aina on mahdollista muuttaa sanat, jos ne alkavat ”polttaa”. Tunnettu esimerkki tästä on kansallislauluista Lied der Deutschen, josta toisen maailmansodan jälkeen lauletaan yleensä enää vain 3. säkeistö ”Einigheit und Recht und Freiheit”. Deutschlandliedin musiikki on tunnetusti lainattu Joseph Haydnin keisarihymnistä Gott erhalte Franz den Kaiser vuodelta 1797 – jonka teksti on jatkumossa God save the Kingin kanssa – mutta senkin taustalta löytyy vanhempi sävel, jota Haydn oli kokeillut mm. kirkkomusiikissaan.

Poliittiset laulut, joiden tekstiä on muokattu sensuurin välttämiseksi, ovat tutkijalle haasteellisia, koska niiden poliittisten viestien tunnistaminen edellyttää kaikenlaisten hienovaraisten koodisanojen tuntemista. Jotkut laulut, kuten Le bon roi Dagobert, ammentavat voimansa nimenomaan salakielestä ja peitellyistä merkityksistä. Tavallisemmin poliittinen laulu kuitenkin rakentaa vastakkainasettelua ja sisältää sellaisia käsitteitä ja provokatiivisia alluusioita, jotka vastapuoli osaa tunnistaa. Näin The Beatlesin komediaelokuvassa A Hard Day’s Night Paul McCartneyn fiktiivinen isoisä laulaa A Nation Once Againin poliisille jouduttuaan pidätetyksi myytyään väärennettyjä Beatles-nimikirjoituksia. Elokuva on vuodelta 1964 eli ajalta, jolloin kansalaisoikeusliike oli rantautumassa Eurooppaan, juuri ennen kuin Pohjois-Irlannin yli kolmekymmentä vuotta kestäneet levottomuudet alkoivat. Vain muutamaa vuotta myöhemmin vastaavanlainen vihje olisi ollut huomattavasti latautuneempi signaali. Sekä McCartney että Lennon ottivatkin myöhemmin kantaa Irlannin konfliktiin.

Edward Scrivenin muotokuva irlantilaisesta vapaustaistelijasta Theobald Wolfe Tonesta (1763–1798), joka on inspiroinut poliittisesti tiedostavia balladintekijöitä aina 1800-luvun alusta asti. Wolfe Tone oli mukana perustamassa Society of the United Irishmeniä, muutti muutamaksi vuodeksi Yhdysvaltoihin ja lopulta Ranskan tasavaltaan, jonka avulla hän kaavaili maihinnousua Irlantiin ja laajamittaista kapinaa brittivaltaa vastaan. Hänet on tässä kuvattu mielellään käyttämässään Ranskan vallankumousarmeijan kenraaliadjutantin univormussa. Llyfrgell Genedlaethol Cymru – The National Library of Wales. CC.

Vuosisatojen mittaan lauluja on käytetty moraalisena aseena ja kansalaistottelemattomuuden muotona pitkittyneissä poliittisissa konflikteissa. Kielletyt ja provokatiiviset laulut myös ruokkivat identiteetin rakentumista, vastakkainasettelua ja jopa väkivallan käyttöä. Paraatiesimerkki tästä on nimenomaan Irlanti ja erityisesti Pohjois-Irlanti rajaseutuineen. Monet irlantilaisista ns. kapinallislauluista nojaavat vahvasti historiallisten tapahtumien, kuten vuosien 1798 ja 1916 mutta myös vangittujen IRA-taistelijoiden nälkälakon, jättämään kollektiivisen muistiin. Samaan historiallisten laulujen sarjaan kuuluu äärimmäisen tunnettu perinteinen The Wearing of the Green, joka viittaa vihreän värin käyttöön poliittisena kannanottona, mutta on muutenkin täynnä kaikuja 1800-luvun alun maailmanpolitiikasta.

Vuoden 1798 kapinaan viittaa myös dublinilainen folk-yhtye The Wolfe Tones, jonka nimi on sanaleikki (susiääni) ja kumarrus Ranskan vallankumousarmeijassa palvelleelle irlantilaiselle vapaustaistelijalle Theobald Wolfe Tonelle. Yhtyen lauluja luonnehtivat paitsi laulukulttuuriperinnön monipuolinen soveltaminen, myös poliittinen sarkasmi ja avoimet kannanotot yhdistyneen Irlannin puolesta. Esimerkiksi The Impartial Police Force on satiiri siitä, mitä voi tapahtua, kun Royal Ulster Constabulary (Pohjois-Irlannin vuonna 2001 lakkautetut brittiläiset poliisivoimat) saa turvata yhteiskuntarauhan. Humoristinen laulu sisältää sekä paikkasidonnaisia kulttuurisia viitteitä että koodisanoja, kuten nationalistisen tervehdyksen ”Tiocfaidh ár lá” (”Aikamme tulee vielä”). Laulu julkaistiin LP:llä vuonna 1987, kun konflikti oli jälleen kärjistymässä.

Poliittiselle sarkasmille on tyypillistä vahva kontekstisidonnaisuus. Näin sen vitsikkyys myös vanhenee nopeasti, kuten kulttuurisidonnainen huumori muutenkin. Menneiden vuosisatojen ja vuosikymmenten intertekstuaalinen iva ei välttämättä enää aukea nykymaailman lukijoille tai kuulijoille ilman historiallista taustatyötä. Jopa muutaman vuoden vanha poliittinen laulu voi tuntua vaikeaselkoiselta. Tällä hetkellä voikin pohtia, mitä mieltä ollaan kahdenkymmenen vuoden päästä Brexitiä käsittelevistä lauluista, jollaisia Irlannin saarella on tietysti salakuljetusparatiisia odotellessa ehditty jo säveltää sekä humoristisessa että vakavammassakin poliittisessa mielessä. Nämäkin asettuvat tyylillisesti (folk, balladi, voimakas aksentti) ja temaattisesti (poliitikkojen pilkkaaminen, maailman menon päivitteleminen, nationalismi) protestilaulujen pitkään perinteeseen.

Juuri klandestiinin lähdeaineiston tietynlainen vastustus tekee poliittisista protestilauluista erityisen kiehtovia aatehistorian ja musiikin tutkijalle. Niiden tutkiminen johtaa luontevasti eräänlaiseen motiivien ja melodioiden mikrohistoriaan. Ne vaativat erityisen perusteellista lähdekritiikkiä toisaalta siksi, että ne ovat vahvasti puolueellisia, ja toisaalta siksi, että melodiat aineistona ovat pakenevia ja muuttuvat matkan varrella vähintään yhtä paljon kuin muu suullinen kulttuuriperintö. Niiden alkuperää on usein vaikeaa, joskus jopa mahdotonta jäljittää. Jos Svenskt visarkivin tapaisia musiikin kansanperinnearkistoja olisi enemmän, voisimme kenties ratkaista lopullisesti myös Porilaisten marssin alkuperän mysteerin.

Charlotta Wolff
Suomen historian ma. professori

Kirjallisuutta:

Esteban Buch, La Neuvième de Beethoven : une histoire politique, Paris, Gallimard, 1999.

Raymond Daly & Derek Warfield, Celtic & Ireland in Song and Story, s.l., 2008.

Robert Darnton, Poetry and the Police: Communication Networks in Eighteenth-Century Paris, Cambridge MA, Harvard University Press, 2010.

Matti Klinge, Suomen sinivalkoiset värit. Kansallisten ja muidenkin symbolien vaiheista ja merkityksestä, Helsinki, Otava, 1981.

Ernst Lagus, ”Björneborgarnes marsch. En musik- och kulturhistorisk essay”, Johan Ludvig Runebergs hundraårsminne. Festskrift den 5 februari 1904, Helsingfors, Svenska litteratursällskapet, 1904, s. 305–344.

Eva Latvakangas, ”Musikaalihitistä kunniamarssiksi”, Turun Sanomat, 5.2.2006.