Kesän vihdoin ja viimein koittaessa ajatukset alkavat vähän väliä karkailla ummehtuneista toimistoista aurinkoisille uimarannoille. Toiveissa olisi saada kaunis rusketus kalmankalpealle talvi-iholle, jotta kehtaisi taas käyttää niukkoja kesävaatteita. Ihoa kaunistavan rusketuksen hankkimisessa tosin vaanii terveysvaara ihosyöpäriskin muodossa, vaikka toisaalta jotkut asiantuntijat puolestaan pitävät auringon terveyshyötyjä ihosyöpäriskiä suurempina. Tavallinen tallaaja-parka on hieman eksyksissä rusketukseen liittyvien keskenään ristiriitaisten kauneus- ja terveyskäsitysten viidakossa.

Auringonottoa Munkkiniemessä (Kuvaaja F.G. Runeberg. Historian kuvakokoelma, Museovirasto)

Muodikas rusketus

Ehkäpä rusketuksen hyötyjä ja haittoja puntaroidessa on hyvä muistaa, että rusketus ei aina ole ollut yhtä ihailtua kuin nykyään. Itse asiassa vaaleaa ihoa on ihailtu kauemmin, esimerkiksi jo muinaisen Egyptin korkeakulttuurissa, koska se on ollut merkki korkeasta yhteiskunnallisesta asemasta: Ruskettuneita olivat pelloilla raatavat ruumiillisen työn tekijät, kun taas yläluokalla oli varaa oleilla sisätiloissa ja käyttää aikaa ja rahaa ulkonäöstä huolehtimiseen.

Eurooppalaisen yläluokan keskuudessa vaaleaa ihoa ihannoitiin aina 1800-luvun loppupuolelle saakka, mutta siemenet ihanteen muuttumiseen kylvettiin teollisen vallankumouksen myötä, kun 1800-luvun kuluessa työväestö alkoi yhä enenevässä määrin siirtyä auringonvalon ulottumattomiin kaivoksiin, tehtaisiin ja kaupunkislummien varjoisille kujille. Kesti kuitenkin aina 1900-luvun alkuun saakka ennen kuin rusketus tuli Euroopassa varsinaisesti muotiin.

Rusketuksen sanotaan tehneen muodikkaaksi 1920-luvulla ranskalainen muotisuunnittelija ja muoti-ikoni Coco Chanel, joka päivettyi liikaa Välimeren-risteilyllään. 1930-luvulle tultaessa vaalean ihon sijaan rusketuksesta olikin tullut yläluokan tunnusmerkki, joka viesti varallisuuden suomasta vapaa-ajasta ja mahdollisuudesta lomailla etelän aurinkorannoilla.

Terveyttä auringonvalosta

Auringonoton historia ulottuu kuitenkin 1920-lukua ja rusketusta ihannoivaa muotia kauemmas 1800-luvulle, jolloin alettiin esittää ajatuksia auringonvalon terveyttä edistävistä vaikutuksista. Länsimaisessa lääketieteessä kiinnostuttiin 1800–1900-luvun vaihteessa helioterapiasta eli auringon säteilyn ja lämmön käytöstä yleisen terveydentilan ja erityisten tautien, kuten esimerkiksi tuberkuloosin, parantamiseksi. Auringonotto ja uiminen kuuluivat myös 1900-luvun alun terveyskylpyläkulttuuriin niin Suomessa kuin muuallakin Euroopassa.

Hangon hiekkaranta (Historian kuvakokoelma, Museovirasto)

Varsinaisia tienraivaajia auringonvalon terveydenhoidolliselle käytölle olivat kuitenkin lääketieteellisesti kouluttamattomat keskieurooppalaiset luonnonparantajat, jotka jo 1800-luvun puolivälissä alkoivat käyttää niin sanottuja aurinkokylpyjä kaikenlaisten sairauksien parantamiseen muiden luonnonparannuskeinojen ohella. Aurinkokylvyissä oli kyse alastomana auringonvalossa paistattelusta, mikä oli hyvin radikaalia toimintaa aikana, jolloin jopa ilman hattua kulkeminen yleisillä paikoilla herätti närkästystä, saatettiinpa sellaisesta jopa sakottaakin. Aikakauden siveellisyyskäsitysten takia aurinkokylpyjä voitiin käytännössä ottaa vain luonnonparantoloissa, joissa sitä varten oli erikseen varattu omat alueensa miehille ja naisille.

Suomeenkin perustettiin 1900-luvun alussa tällaisia luonnonparantoloita, joista maineikkaimpia olivat Kirvun luonnonparantola Karjalan kannaksella sekä tohtori E. W. Lybeckin Elämänmäen parantola Vilppulassa. Omat vaaransa piili tosin tuon ajan aurinkokylvyissäkin: Yhdysvalloissa tiedettiin 1900-luvun alussa sattuneen tapauksen, jossa paikalliset asukkaat suivaantuivat metsässä ja kedoilla aurinkokylpyä ottaneesta uskalikosta niin, että kierittivät tämän tervassa ja höyhenissä.

Olipahan ainakin turvassa ihosyövältä.

Suvi Rytty
Kirjoittaja on Suomen historian tohtorikoulutettava, jonka tekeillä oleva väitöskirjatyö käsittelee luonnonparannustavan historiaa.

Kirjallisuutta:
Woloshyn, Tania: Le Pays du Soleil: The Art of Heliotherapy on the Côte d’Azur. Social History of Medicine Vol. 26, No. 1 pp. 74–93.
Wilkinson, Sophie: A short history of tanning The Guardian 19.2.2012.
Sarnoff, Deborah S.: The Tale of Tanning Skin Cancer Foundation 2010.