Savenvalaja Wilhelm Konrad Helinin elämä


1930−1940-luvulla Wilhelm Konrad Helin eli Ville työskenteli Kupittaan Savella arvostettuna savenvalaja ja teki yhteistyötä tehtaan taiteilijoiden kanssa.

Wilhelm Konrad Helin (1881−1944) eli tuttavallisemmin ”Ville” oli äidinäitini isä. Hänestä ei suvun kesken juuri puhuttu tai jos puhuttiin, keskusteluissa oli aistittavissa jokin erityinen pohjavire. Sen olin kuullut, että hän 1920-luvulla jätti vaimon ja lapset ja lähti Kupittaan Savelle savenvalajaksi. Kuka oli tuo mies, joka hylkäsi perheensä, mutta jonka savinen kädenjälki on edelleen läsnä arjessa erilaisina koriste- ja käyttöesineinä?

Epävarma lapsuus ylisukupolvisen huono-osaisuuden varjossa

Villen lapsuuteen vaikutti hänen vanhempiensa menneisyys ja ylisukupolvinen huono-osaisuus, joka oli saanut alkunsa jo 1867−1868 nälkävuosista. Hänen isänsä oli seppä Gustaf Wilhelm Henriksson Helin (1845−1932), joka oli lähtenyt nälkävuosien takia kotikunnastaan Nousiaisista kiertämään muita Varsinais-Suomen kuntia ja tekemään takomisen sijaan rengin töitä. Hänen ensimmäinen vaimonsa Karolina Jakobsdotter menehtyi 1879 lapsivuoteeseen, ja suruajan jälkeen Gustafin oli löydettävä nopeasti uusi puoliso ja äiti kolmelle lapselleen. Toinen vaimo, Amanda Mattsdotter Antinpalo (1861−1917), löytyi Mynämäeltä ja oli Gustafia 16 vuotta nuorempi.

Amandan perhettä nälkävuodet olivat koetelleet vielä rankemmin: isän kuolema ajoi perheen äkilliseen köyhyyteen ja kunnanvaivaisiksi. Vuonna 1876 Amanda lähti piiaksi ja ollessaan palvelustyttönä Naantalissa hän synnytti avioliiton ulkopuolisen lapsen tammikuussa 1880. Lapsi, Manda Wilhelmina, kuoli kuitenkin muutaman päivän ikäisenä. Saman vuoden kesällä, vasta 19-vuotiaana, Amanda kävi rippikoulun ja sai konfirmaatiomerkinnän. Näin myöhäinen konfirmaatioikä saattaa kertoa jonkinlaisista oppimisvaikeuksista ja perheen vaikeasta tilanteesta isän kuoleman jälkeen. Mahdollisesti avioliitto tarjosi sosiaalista ja taloudellista suojaa, ja Amanda ja Gustaf vihittiin lokakuussa 1880. Reilun vuoden kuluttua 1881 syntyi pariskunnan ensimmäinen yhteinen lapsi, Ville.

Ville Helinin vaiheista Turussa ei ole säilynyt tietoja muutamaa kirjettä ja paria valokuvaa enempää. Tässä kuvassa Ville istuu oikeassa reunassa pieni koira sylissään. Kuva on todennäköisesti otettu nuoren parin kihlautumisen tai avioitumisen kunniaksi ja vieraat saattaisivat olla Kupittaan saven työntekijöitä. Tunnistatko potretin henkilöitä? Kuva: Lauri Vainion kotialbumi.

Ensin perhe asettui asumaan Raisioon Hintsan kylään, Muhittulan kartanon maille. Siellä ollessaan Gustaf pystyi harjoittamaan sepän ammattiaan ja perheen elämä tuntui asettuvan uomiinsa, sillä he viipyivät kylässä useamman vuoden. Pariskunta oli kylässä arvostettu, sillä vuonna 1884 syntynyt Villen pikkusisko sai kummeikseen pastorskan ja koulunopettajan vaimoineen. Pian tämän jälkeen perhe muutti pois Hintsasta ja vaihtoi tiuhaan asuinpaikkaa Turun ympäryskuntien välillä. Todennäköisesti Gustafin oli vaikea löytää sepän työtä tai se ei riittänyt elättämään enää perhettä, koska hänet on sittemmin merkitty kirkonkirjoihin torppariksi. Myös kulkutaudit koettelivat ja Villen ollessa 9 vuotta, kaksi hänen sisaruksistaan menehtyi tulirokkoon peräkkäisinä päivinä. Perheen sosiaalinen asema laski jokaisen paikkakunnan vaihdoksen yhteydessä ja lopulta Villen vanhemmista tuli irtolaisia, jotka ”viettivät kuljeskelevaa elämää”. Esimerkiksi Amandalle syntyi useita aviottomia lapsia ja hän sai myös tuomion irtolaisuudesta ja varastamisesta.[1] Pariskunnan yhteisistä aviolapsista yksi sijoitettiin 1908 kasvattiperheeseen, sillä ”vanhemmat olivat jättäneet lapsen hunningolle”.[2] 17-vuotiaana, juuri ennen vuosisadan vaihdetta, Ville jätti köyhyyteen suistuneet vanhempansa ja pääsi rengiksi Kemiöön.

Irtolaisuudesta Muurmannin legioonaan

Vanhempien huono-osaisuus ei jättänyt Villeä kuitenkaan rauhaan ja jo 1901 hänet on merkitty irtolaiseksi Maarian seurakunnan rippikirjoissa. Hän asui irtolaisena Maarian Vaistenkylässä noin kymmenen vuotta, mikä kertoo jonkinlaisesta arjen pysyväisyydestä.[3] Tämän jälkeen Ville lähti todennäköisesti pikkuveljensä Kalle Helinin houkuttelemana Hämeeseen, Kuhmalahden Vehkajärvelle. Perimätiedon mukaan nimittäin veljekset olivat tulleet yhdessä savenvalajamestari Emanuel Vileniuksen pajalle töihin. Kalle oli ollut savenvalajan opissa aikoinaan jo Turussa, mutta Villen koulutustaustasta ei ole säilynyt tietoja. Joka tapauksessa veljekset pääsivät Vileniukselle töihin, ja Ville lopulta ihastui savenvalajamestarin tyttäreen Matildaan eli Tildaan. Tildan vanhempien vastustuksesta huolimatta pari meni naimisiin ja sai vuosien 1911−1914 aikana kolme lasta.

Ville perheineen jäi asumaan Vehkajärvelle, mutta rauhaisaa eloa ei kestänyt kovin kauaa. 1900-luvun alun tilattomien asema, taloudellinen epävarmuus ja poliittiset levottomuudet vaikuttivat arkeen myös Hämeen sydämessä. Paikkakunnalle perustettiin 1917 työväenyhdistys, jonka johtoon valittiin Kalle ja sihteeriksi Tilda. Villestä tuli varajäsen ja järjestysmies.[4] Ilmeisesti poliittisten kahnausten seurauksena Ville katosi heinäkuussa 1917 ”jättäen perheensä kurjuuteen ja puutteeseen”.[5] Erään sukulaisen tiedonannon mukaan hän pakeni Venäjälle ja liittyi mukaan Muurmannin legioonaan, joka oli ensimmäisessä maailmansodassa brittiläisten johtama taistelujoukko. Legioonan miehet olivat pääosin Venäjälle paenneita punakaartilaisia, mutta joukossa oli myös tavallisia työmiehiä.

Muurmannin legioonalaisia koskevasta arkistoaineistosta tosiaan löytyy Villen tiedot: hän oli vanki numero 959.[6] Suomeen palattuaan Muurmannin legioonalaisia sijoitettiin Helsinkiin Suomenlinnan Itä-Villingin linnakkeeseen ja heitä kuulusteltiin. Villen kuulustelupöytäkirjasta 17.10.1919 selviää, että hän oli kesällä 1917 lähtenyt ensin töihin Pielisjärvelle. Sielläkin oli tullut jotain kahnausta punaisten ja valkoisten välillä, minkä jälkeen Ville oli pian jatkanut matkaa Venäjälle. Omien sanojensa mukaan hän väitti lähteneensä rajan yli ruoan perässä. Pöytäkirjan mukaan hän oli kulkenut ensin Maaselkään ja jatkanut sieltä Sorokkaan eli nykyiseen Belomorskiin:

Sisällissodan aikaan Helin pakeni poliittisia epäselvyyksiä ensin Itä-Suomeen ja sieltä kävellen rajan yli Venäjälle.

Tuli yksin ilman passia rajan yli ja saapui Maaselän asemalle, missä oli halkotöissä toista kuukautta, ja sitten Sorokkaan joutilaana, missä kertoja oli viikon. Tämän jälkeen vangitsivat venäläiset kaikki suomussalmelaiset ja veivät parakkiin. Venäläiset, jotka vangitsivat, eivät olleet punakaartilaisia vaan civiilihenkilöitä. Jo seuraavana päivänä vapauttivat englantilaiset kaikki suomalaiset ja ottivat legioonaan.

Ville on haastattelussa todennut, ettei tiedä, miksi tuli vangituksi Sorokassa juuri punakaartilaisten kanssa. Vapauduttaan hän kulki legioonan mukana Knäzöihin. Tässä kohtaa haastattelu ja asioiden uteleminen on joko väsyttänyt tai ruvennut ärsyttämään Villeä, sillä pöytäkirjassa lukee: ”Ei tahdo sanoa missä komppaniassa on ollut sanoo että Suomen laki ei ulotu Venäjään. Sanoo että voi kysyä englantilaisilta. Koska kertoja ei tahdo vastata kysymyksiin, jätetään kuulustelu sikseen.” Kuulustelu hoidettiin myöhemmin loppuun, eikä siinä tullut ilmi mitään sellaista, mistä Villeä voitaisiin syyttää, joten hänet vapautettiin.[7]

Paluu perheen luo ja lähtö Kupittaalle

Syksyllä 1919 Ville saapui takaisin perheensä luo Vehkajärvelle. Hänen lähtiessään 1917 kotoa Tilda-vaimo oli ollut raskaana, joten kotona odotti kokonaan yksi uusi perheenjäsen. Pariskunta löysi oman pienen tuvan Pälkäneen Onkkaalasta ja sai vielä kolme tyttöä. Sisällissodan kahtiajako vaikutti kuitenkin paikkakunnalla edelleen, eikä savenvalajallekaan riittänyt kunnolla työtä, joten Ville päätti lähteä Turkuun ja hakeutua Kupittaan Savelle töihin. Ajatuksena oli, että muu perhe olisi tullut myöhemmin perässä, mutta vanhimmat pojat olivat vastustaneet. Perimätiedon mukaan Ville oli viinaanmenevä ja pojat olivat tuumanneet, että sen juopon perään ei lähdetä. Ville lähti Turkuun loppuvuodesta 1926, eikä koskaan nähnyt kuopustaan, joka syntyi marraskuussa.

Turun ajalta Villeltä on säästynyt muutama kirje, jotka löytyivät Tilda-vaimon jäämistöstä. Joulukuussa 1926 Ville on kirjoittanut Tildalle ja kertonut lähettävänsä rahaa, kunhan savitehdas aukeaa joululoman jälkeen. Hän kertoi myös jo riitaantuneensa ”kortteerilaisten” kanssa ja aikovansa vaihtaa asuntoa. Myöhemmissä kirjeissään Ville pahoittelee usein vastausten viivästymistä ja sitä, ettei tiedä, milloin pääsee tapaamaan perhettään, kun matkustaminen Pälkäneelle maksaisi niin paljon. Hän myöntää myös aluksi joutuneensa ”kaikenlaisiin juopottelusakkeihin”. Tuolloin 1930-luvun lama vaikutti laajasti myös Kupittaan Saven toimintaan: koska tavara ei mennyt kaupaksi, tehdas oli pitkiä aikoja kiinni ja työntekijät työttöminä. Työttömyys ja ero perheestä on vaikuttanut selvästi Villen mielenterveyteen, sillä hän kuvailee elämän olleen toisinaan ”synkistynyttä” ja epäilleensä sitä, kaivattiinko häntä kotona enää ollenkaan. Ville ei koskaan palannut perheensä luo ja Tilda sai pärjätä kuuden lapsen kanssa yksinään.

Vaikka välit perheeseen viilenivät ja lopulta katkesivat kokonaan, Ville oli Kupittaalla arvostettu savenvalaja, kun tehdas laman jälkeen pääsi kunnolla käyntiin. Savenvalajat työskentelivät tiiviissä yhteistyössä taiteilijoiden kanssa ja opastivat heitä esimerkiksi dreijaukseen liittyvissä asioissa.[8] Kupittaan Savella työskenteli 1940-luvun alussa Villen lisäksi kaksi muutakin savenvalajaa, joista Pietari Lundelin on muistellut Ville Helinin tehneen todella hienoa työtä. Hänen vastuullaan oli kuulemma kaikkien vaativampien esineiden teko. Ikä ja sairaudet kuitenkin painoivat miestä ja tämä teki siksi lyhyempää työpäivää kuin muut.[9] Harmillisesti Kupittaan ajoista ei ole kirjeiden ja muutaman valokuvan lisäksi säilynyt juuri muita tietoja. Ville Helin menehtyi vähävaraisena vuonna 1944, ja sukulaisia etsittiin lehti-ilmoituksen perusteella.[10]

Kesällä 1917 Ville Helin lähti karkuun poliittisia epäselvyyksiä ja jätti perheensä kurjuuteen. Tilda-vaimo oli todennäköisesti jo menettänyt toivonsa miehensä paluusta, sillä hän etsintäkuulutti tätä lehdessä. Jos tämä ei vuoden ja päivän kuluttua lehti-ilmoituksen julkaisusta palaisi, avioliitto raukeaisi ja Tildan olisi mahdollista mennä uusiin naimisiin. Suomen Virallinen Lehti 18.02.1919 nro 40.
Jälkipolville on säilynyt vain muutamia Ville Helinin tekemiä savitöitä, kuten tämä leijonaveistos. Kuva: Mika Syväniemi.

Kirjoituksessa on käytetty avuksi Lauri Vainion tekemää sukututkimusta ja se on tiivistetty versio tekstistä, joka julkaistaan kevään aikana Turun Historiallisen Yhdistyksen jäsenlehdessä.


Maria Syväniemi

Kirjoittaja on Suomen historian väitöskirjatutkija Koneen Säätiön rahoittamassa hankkeessa ”Lasten ja nuorten arjen kokemukset köyhyydestä ja huono-osaisuudesta kriisien jälkeisessä Suomessa 1800-luvulta nykypäivään


[1] Uusi Aura 19.3.1903, nro 65; Sauvo rikosluettelo 1885−1910, kuva 25.

[2] Sauvo rippikirja 1901−1910, s. 162.

[3] Maaria muuttaneet 1892−1904, s. 202; Maaria rippikirja 1900−1910, s. 497.

[4] Kansan Lehti 17.3.1817, nro 64. ”Työväenyhdistys perustettu Kuhmalahden Vehkajärvelle”.

[5] Luopioisten nimismiehen kirje tutkintoasiain päällikölle Herra M. R. Palojärvelle 26.9.1919. Ab:76 Muurmannin legioonaa koskevia kuulustelupöytäkirjoja, Aad-Jääsk 1919−1919. Valtiorikosoikeuksien syyttäjien arkisto.

[6] Ab:91a Muurmannin legioonalaisia koskeva kortisto, A-Lämsä 1919−1919. Kansallisarkisto, Helsinki.

[7] Kuulustelupöytäkirja nro 959. Ab:76 Muurmannin legioonaa koskevia kuulustelupöytäkirjoja, Aad-Jääsk 1919−1919. Valtiorikosoikeuksien syyttäjien arkisto.

[8] Hellman 2004, 68. Åsa Hellman: Suomen keramiikkataiteen isä Alfred William Finch – taiteilija, pedagogi, kosmopoliitti. Teoksessa Taidekeramiikka Suomessa. Toim. Åsa Hellman. Otava, Helsinki 2004.

[9] Lauri Lundelin, Savenvalajan pojan muistelot, 2003, 65.

[10] Huvudstadsbladet 13.10.1944 nro 277.

JAA ARTIKKELI: Facebooktwitterpinterestlinkedin

Jätä kommentti

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *