Joka vuosi se tuntuu tulevan kauppoihin yhä aikaisemmin. Joulu nimittäin. Tänä syksynä tuskin puiden lehdetkään olivat vielä ehtineet kellastua, kun konvehdit jo saapuivat syyskuussa kauppojen hyllyille. Kulutushuuman vuoden huippukohta kaikessa tavarapaljoudessaan hirvittää ja herättää kysymään, tarvitsemmeko todella tätä kaikkea? Entä miten pärjäävät ne perheet, joille tavallisen arjen menotkin ovat välillä liikaa? Samaan aikaan, kun muut keskustelevat mitä erikoisempien joulukalenterien hankinnoista ja siitä, tuleeko tortun päälle luumu- vai omenahilloa, pienituloinen miettii, saako torttuja ensinkään. Marraskuussa Yle uutisoi Suomen sosiaali- ja terveysalan kattojärjestö Sosten tekemistä laskelmista, joista selviää, että hallituksen esittämät leikkaukset tulevat lisäämään lapsiköyhyyttä koko maassa. Laskemien mukaan köyhyysrajan alapuolelle jäisi ensi vuonna 17 000 lasta enemmän kuin tänä vuonna, lähemmäs yhteensä 140 000 lasta.

Pelastakaa lapset ry:n toteuttamasta Lapsen ääni -kyselyn raportista puolestaan selviää, että pienituloisten perheiden lapset näkevät arjessaan jopa nälkää. Kysely järjestettiin keväällä 2023 ja siihen vastasi ympäri Suomen yli 1700 lasta ja nuorta, joista suurin osa oli iältään 13−15-vuotiaita. Vastaajista 14 prosenttia luokitteli perheensä pienituloiseksi ja koki, ettei perheellä ole riittävästi ruokaa. Raportin mukaan tilanne ruoan suhteen on perheissä muuttunut vuoden aikana huomattavasti, sillä vuoden 2022 kyselyssä pienituloiseksi itsensä määrittelevien joukko oli paljon pienempi. Silloin vain 9 prosenttia vastaajista oli sitä mieltä, että ruokaa ei ole riittävästi ja säännöllisesti kotona saatavilla. Vuoden 2023 kyselyn vastauksissa lapset ja nuoret kuvailevat, miten yrittävät syödä hyvin koulussa ja ystäviensä luona, koska kotona ruokaa ei vain ole. Ruokavalio saattaa olla myös hyvin yksipuolinen ja koostua pääasiassa esimerkiksi puurosta ja leivästä.

Lähestyvä joulun kulutushysteria ja uutiset siitä, että lapset eivät saa tarpeeksi syödäkseen, toivat mieleeni oman väitöskirja-aineistoni maininnat köyhien lasten joulun vietosta. Sosiaalihuollon perinnekeruussa (SOPE, SKS, 1985) vastaajien muistot vievät lapsuuden jouluun sadan vuoden taakse 1910−1930-luvun suomalaiselle maaseudulle. Jouluaiheisia muisteloita ei ole määrällisesti kovin montaa, mutta ne havainnollistavat silti, miten kouriintuntuvaa puute voi olla ja miten pienestä joulun ilo lopulta voi olla kiinni.

Lähes kaikissa vastauksissa nälkä ja ruoka, mutta myös antaminen ja saaminen, ovat keskeisiä tekijöitä. Esimerkiksi vuonna 1922 syntynyt keskisuomalainen Kalle (nimet muutettu) kuvaili lähteneensä lapsena jouluna kerjuulle, jotta juhlapöytään olisi edes jotain syötävää. Kerjuu oli kielletty, mutta antamasta ei oltu lakattu:

”Muistan Joulun aaton päivän 1930 kun Äiti antoi minulle savikupin käteen ja ja noi että käyhän sinä pyytämässä tuolta kauppiaalta sillinsuolavettä, menin pyysin ja sain myös, kauppiaan tyttö toi minun käteeni ison joulu pullan se jäi mieleeni ijäksi.”

(Kalle 1922, Keski-Suomi, SOPE 1837.)

Kalle kertoi, että joulupöydässä oli myös perunoita ja piimää. Tuo joulu jäi kuitenkin perheen viimeiseksi jouluksi yhdessä, sillä vanhemmat joutuivat kunnalliskotiin ja kertoja siskonsa kanssa laitettiin kunnanhuutolaisiksi. Pohjois-Karjalassa vuonna 1913 syntynyt Arvo muistelee myös, miten perinteiset jouluherkut olivat unta vain mutta laulun ilo sentään ilmaista:

”Sanoi hän [äiti] kerran kun oli JOULU AATTO. ”Pitäisihän ne Joulu aatona olla riisipuurot sekä Joulukinkku.” Sitten hän selitti mistä se tehtiin. Me ei olut koskaan edes sellaista nähty. Sitten hän huokasi ja sanoi hiljaa. ”Eihän meillä ole muutakaan.” Sitten me lauloimme yhdessä ”ENKELI TAIVAAN” – joka oli tapana aina jouluna.”

(Arvo 1913, Pohjois-Karjala, SOPE 541.)

Lapsille järjestettiin 1920-luvulla kouluissa myös kuusijuhlia. Nimimerkki Heta (s. 1917) kirjoitti, miten hän lähti aamulla kouluun ilman mitään syötävää. Ei edes leipäpalaa ollut ottaa mukaan. Koulupäivä oli pitkä, sillä kuusijuhlaa vietettiin vasta illalla. Koulun puolesta ei annettu mitään syötävää, sillä kouluruokailua ei tuolloin vielä järjestetty. Juhlan loppuessa ilta oli jo myöhäinen ja Heta muisteli olleensa nälkäinen ja väsynyt. Kotimatkan alkutaipaleen hän pääsi koulutoverin isän ja äidin hevosen kyydissä. Loppumatka taittui hiihtäen, jolloin Heta on kirjoittanut toivoneensa: ”Kumpa äiti olisi saanut hankittua jotain syötävää.” Pettymys oli suuri, kun kotona ei ollut kuin pieni pala akanaista ja piikkistä leipää, naapurilta saatu muutama keväällä pyydetty ahvenen sintti ja kirkasta vettä juotavaksi. Heta muisteli tapauksen jääneen ikuisesti mieleen: ”Eipähän sillä paljoa nälkä lähtenyt henki kumminkin säilyi. Oli joulutunnelmaa kerrakseen, joka ei varmaan koskaan unohdu.”

Kun ruoasta oli huutava pula, lahjat eivät tulleet kysymykseenkään. Savonlinnan seutuvilla köyhässä perheessä varttunut Seppo muisteli, miten 1920-luvun lapsuuden jouluina ei sytytetty edes kynttilää juhlan kunniaksi – joululahjoista puhumattakaan. Vuonna 1913 Pirkanmaalla syntynyt Aatos kirjoitti, miten joulu ei oikeastaan juuri poikennut tavallisesta arjesta. Ei valmistettu erikoisia ruokia, eikä myöskään lahjoja. Ensimmäisen joulupukinkin hän näki vasta koulun joulujuhlassa. Koulun puolesta hän sai myös ensimmäisen joululahjansa, Joulupukki-nimisen lehden. Kodin jouluun kuului sentään pieni joulukuusi, joka laitettiin tuvan katosta roikkumaan: ”…minä tein siihen värillisistä paperista koristeet. — Mummu meni aikaisin nukkumaan minä valvoin ja leikin kynttilänvalossa tulitikkuleikkejä.” (Aatos 1913, Pirkanmaa, SOPE 3344)

Vuonna 1925 Uudellamaalla syntynyt Selma muistelee myös lapsuuden joulukuusia. Vähän ennen joulua perheen lehmä kuoli ja vastaaja joutui lähtemään veljensä kanssa pyytämään rahaa talosta taloon kunnan luvalla. Naapuriavun turvin ja isän ahkeroinnin ansiosta perhe sai hankittua uuden lehmän:

”Muistan, se oli jouluaika koska mieleeni on jäänyt talojen kauniit kuuset. Rahaa saimme senverran että voi maksaa käsirahan lehmästä ja isä teki töitä lisäksi. Niin oli taas maito turvattu perheelle.”

(Selma 1925, Uusimaa, SOPE 3355.)

Vastaavat tarinat lienevät tuttuja ja suvun historian kautta omakohtaisia suurimmalle osalle suomalaisista. Perinnekeruun aineiston lisäksi mieleeni tulee vuonna 1926 syntyneen isotätini kertomus siitä, miten hän sisarustensa kanssa kävi jouluna naapurin ovella pyytämässä kuivattuja hedelmiä, että saisi joulupuuron kaveriksi edes sekametelisoppaa. Aikana, jolloin sosiaalihuolto otti vasta ensi askeleitaan, naapuriavun merkitys korostui.

Onneksi nykypäivänä lapsia ei sentään tarvitse lähettää oville kiertelemään, vaan avustusten jako sitä tarvitseville on järjestetty organisoidusti. Joulun lähestyessä moni pienituloinen perhe kamppailee kulutusyhteiskunnan luomien ihanteiden tavaraviidakossa ja perustarpeiden tyydyttämiseen riittävien varojen välillä. Lapsen ääni -raportin mukaan ”pitkäaikainen köyhyys heikentää lasten hyvinvointia, aiheuttaa osattomuuden kokemuksia ja horjuttaa luottamusta tulevaisuuteen ja yhteiskuntaan”, mikä taas voi vaikuttaa pitkässä juoksussa meidän kaikkien arkeemme.

Esimerkiksi seurakunnat ja erilaiset järjestöt tekevät joulun alla tärkeää työtä, jotta jokainen lapsi saisi kokea antamisen ja saamisen iloa. Osallistumalla lahjoituksiin ja keräyksiin meistä jokainen voi olla mukana antamassa ”naapuriapua” ja kantamassa kortensa kekoon tasa-arvoisemman lapsuuden puolesta. Mitä jos tänä vuonna sen ylimääräisen suklaarasian sijaan lahjoittaisikin saman rahan sitä todella tarvitsevalle?

Maria Syväniemi

Kirjoittaja on Suomen historian väitöskirjatutkija Koneen Säätiön rahoittamassa hankkeessa ”Lasten ja nuorten arjen kokemukset köyhyydestä ja huono-osaisuudesta kriisien jälkeisessä Suomessa 1800-luvulta nykypäivään”

Lähteet:

Sosiaalihuollon perinnekeruu, 1985 (SKS).