Hyljekoiria käytettiin 1800- ja 1900-lukujen vaihteessa Suomenlahdella apuna kevättalven jäällä tapahtuvassa hylkeenpyynnissä, jossa koiran tehtävä oli haistaa kuutin ja hylkeen pesän sijainti. Pyyntiä kesti noin kuukauden, ja muun ajan vuodesta koirat saivat oleskella vapaina ja joutilaina ympäri saarta. Hyljekoiria pidettiin kaikissa Suomenlahden ulkosaarissa aina talvisotaan asti, mutta niistä kertovat kuvaukset ovat lähes yksinomaan Suursaaresta, joka jylhän luontonsa ansiosta veti puoleensa ensin taiteilijoita ja sitten matkailijoita. Nämä 1800-luvun lopulta alkaen yleistyvät kuvaukset avaavat mielenkiintoisen näkökulman siihen, kuinka muutos paikallisyhteisön elinkeinoissa voi vaikuttaa ihmisten lisäksi myös eläimiin ja niiden käytökseen.

Ennen 1920-lukua Suursaarella ei juuri käynyt vierailijoita, minkä vuoksi koirat suhtautuivat tottumattomuuttaan ulkopuolisiin varauksella. Nimimerkki ”Matkailija” kuvasi hyljekoiria Helsingin Sanomille vuonna 1909 seuraavasti: ”Suursaarelainen koira on täydellinen barbaari. Hyväilystä se ei ymmärrä mitään, tavoista sillä ei ole hajuakaan ja minä ihmettelen kun ne eivät esim. minua syöneet suuhunsa.” ”Matkailijan” kuvaus on negatiivisuudessaan ääriesimerkki, mutta myös muissa 1920-lukua vanhemmissa kuvauksissa kerrotaan johdonmukaisesti koirien haukkuneen ja irvistelleen vieraille tulijoille ja joko piirittäneen tulijoita tai pitäneen äänekästä vahtia talojen alla ja porttien pielissä. Koirat kulkivat kylällä laumoissa, eikä kohtaamista niiden kanssa voinut välttää. Ärhentelystään huolimatta niiden ei tiedetä käyneen ihmisten kimppuun, mutta muita eläimiä kohtaan ne saattoivat olla julmia. Kotkan Sanomat uutisoi vuonna 1897 Suursaaren hyljekoirien tappaneen lintukoiran, jonka saaren eräs virkamies oli tuonut sinne Virosta. Koirat olivat ilmeisesti myös yksi syy sille, ettei Suursaaressa pidetty lampaita.

Suursaaren koirissa tapahtui kuitenkin äkillinen muutos 1920-luvulla samaan aikaan, kun Suursaaresta tuli suosittu matkailukohde. Suursaaren matkoista kertovat lehtijutut 1920- ja 1930-luvuilta toistavat koirien osalta pitkälti keskenään samaa kaavaa. Koirien kerrotaan olleen häntä heiluen jo laiturilla vastassa ja kilpailleen saapuvien matkailijoiden suosiosta. Muutamalla taputuksella ja herkkupalalla koirasta on saanut itselleen matkaoppaan, jollaiseksi niitä usein nimitettiin, ja joka on kulkenut mukana koko loman ajan ja johdattanut matkailijaa Suursaaren luontopoluilla.

Luultavasti juuri matkailijoiden koirille antamat herkkupalat ovat olleet avainasemassa koirien käyttäytymisen muutoksessa, koska ne olivat osin itse vastuussa omasta ravinnon saannistaan. Koiria kyllä ruokittiin kotona ja ne saivat olla läsnä talonväen ruokaillessa, mutta osan ruuastaan ne hankkivat esimerkiksi onkimalla kalanperkeitä rantavedestä ja rannan tuntumasta, mikä vaati paitsi vaivaa myös kilpailua muiden koirien kanssa. Samaten hylkeenpyyntiretkillä koirat ruokittiin yhdessä, jolloin niiden täytyi pitää puolensa saadakseen osansa. Matkailijoilta herkkupaloja sai helpommin. Jos onnistui pääsemään turistin suosioon, oli parhaimmassa tapauksessa viikon herkut taattu. Nyt kilpailu syntyi matkailijoiden suosiosta, joten parhaan tappelijan sijasta pärjäsikin se, joka osasi olla parhaiten ihmisille mieliksi.

Täysin omaehtoisesta koirien käytöksen muutoksesta ei ollut kuitenkaan kyse, vaan suursaarelaisilla oli myös osuutensa asiassa. Akateemikko Sakari Pälsi vietti talvella 1924 noin kuukauden verran Suursaarella. Matkastaan hän kirjoitti kirjan Suomenlahden jäiltä (1924), jossa hän kuvaa saaren hyljekoiria monipuolisesti ja kattavasti. Pälsin mukaan saarelaiset pyrkivät opettamaan koiriaan olemaan ystävällisiä vieraita kohtaan saaren matkailun edistämiseksi. Joitakin vihaisimpia yksilöitä jopa lopetettiin, jotta koirat eivät karkottaisi matkailijoita ja niiden aiemmasta hurjasta maineesta päästäisiin eroon. Lopputulos oli matkailun kannalta onnistunut, sillä 1920- ja 30-lukujen matkailijoiden kuvaukset koirista ovat yksinomaan positiivisia.

Ulkosaarten hyljekoirien tarina päättyi syksyllä 1939, kun saaret evakuoitiin sodan uhan alla. Eläimiä ei voitu ottaa mukaan kuin aivan muutamia yksilöitä, joten suurin osa joko jätettiin oman onnensa nojaan tai lopetettiin. Niiden tulevaisuus näytti heikolta kuitenkin jo ennen evakuointia. Hylkeenpyynti koirien kanssa väheni jatkuvasti 1920- ja 30-luvuilla, eikä koirille enää 30-luvulla juuri ollut varsinaista käyttöä. Niihin sekoittui myös paljon saarten ulkopuolista perimää, mikä teki niistä sekarotuisempia. Vaikka Ulkosaarten hyljekoiria ei voi pitää nykyaikaisena jalostettuna rotuna, alkoivat niiden tunnusomaiset piirteet silti hävitä. Myös niiden määrä laski. 1800-luvun lopulla niitä oli Suursaarella arviolta yli 150, mutta 1930-luvulla enää noin 70–80. Suursaarelaisten elannon hankkimisen kannalta hyljekoirien ainoaksi tehtäväksi jäi lopulta vain matkailun edistäminen.

Jäljelle jääneet hyljekoirat sulautuivat sotien jälkeen muihin koirakantoihin, ja rotu kuoli sukupuuttoon. Viimeiset tiedot koirien käytöstä hylkeenpyynnissä ovat Kymenlaakson rannikolta 1950-luvulta. Muistot hyljekoirista jäivät silti elämään ulkosaarelaisten mielissä. Seiskarissa vuonna 1937 syntynyt Leo Sipilä alkoi 1990-luvulla elvyttää rotua perustuen tietoihin, joita hän oli kerännyt seiskarilaisten hyljekoirien jälkeläisistä 1960-luvulta alkaen. Tarkoitus oli saada aikaiseksi koirarotu, joka olisi mahdollisimman lähellä alkuperäisiä seiskarilaisia koiria, ja niin syntyi nykyinen seiskarinkoira. Kanta jäi aluksi pieneksi ja osin sisäsiittoiseksi, joten 2000-luvulla jalostuksessa alettiin painottaa koiran ulkonäköä ja ominaisuuksia, joiden tuli muistuttaa alkuperäisiä Seiskarin koiria. Sittemmin kannan perimä on monipuolistunut ja geneettinen yhteys Seiskarissa eläneisiin koiriin on käynyt hyvin ohueksi. Nykyinen seiskarinkoira on ennemmin Suomenlahden hyljekoirien rekonstruktio kuin Seiskarin hyljekoirien perillinen.

Sakari Salokannel

Kirjoittaja on Suomen historian väitöskirjatutkija, joka tutkii Merikarjalaa.

Lähteet:

Kansalliskirjaston digitaalinen sanomalehtiarkisto

Pietiläinen, Petri. Koirien Suomi. Kansanperinnettä ja historiaa. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki 2014.

Pälsi, Sakari. Suomenlahden jäiltä. Otava, Helsinki 1924.

Rosenqvist, Juha. Hyljekoirat ja Seiskarinkoira. Hylkeenpyynnissä käytettyjen koirien historia kivikaudelta nykypäivään. Nomerta Kustanus Oy ja Seiskarinkoirakerho ry, Turku 2019.