Blogikirjoituksen otsikko on tahallisen anakronistinen. On jo vuosia siitä, kun maakunta-arkistot lakkasivat sen nimisinä olemasta. Keskustelu siitä, tarvitaanko entisiä maakunta-arkistoja, nykyisiä Kansallisarkiston toimipisteitä, kiteytyy kuitenkin mielestäni juuri niiden luonteeseen maakunnallisina arkistoina. Onko Kansallisarkiston toiminnassa enää tarvetta paikallisuudelle vai onko digitalisaatio poistanut merkityksen siltä, missä arkistot fyysisesti sijaitsevat?

Yhteistyössä oppiaineemme tutkijoiden kanssa olemme kolmen blogitekstin verran avanneet ajatuksia siitä, miksi tutkijat haluavat edelleen käyttää myös fyysisiä arkistoja. ( osa 1 Digitaalisuus ei ole vastaus kaikkeen – Lastuja Suomen historiasta, osa 2 Digitaalisuus ei ole vastaus kaikkeen, osa 2 – Lastuja Suomen historiasta , osa 3 Digitaalisuus ei ole vastaus kaikkeen, osa 3 – Lastuja Suomen historiasta). Tässä tekstissä jatkan Kansallisarkiston tulevaisuudensuunnitelmien ruotimista omissa nimissäni.

Kysymyksen tekee ajankohtaiseksi Kansallisarkiston 28.10. julkaisema tiedote, jossa se ilmoitti aloittavansa suunnittelun Jyväskylän toimipaikan sulkemisesta. Kansallisarkisto kertoi tavoitteesta supistaa toimipaikkaverkostoaan taloudellisista ja toiminnallisista syitä seitsemällä kiinteistöllä jo 20.1.2023 päivätyssä toiminnan ja talouden suunnitelmassa vuosille 2025–2028. Sulkemisten edellytyksenä ollut lainsäädönnön muutos on edennyt eduskunnassa luultua hitaammin. Näin ollen myös Arkistolaitos on sulkemisten osalta jäljessä alkuperäisen suunnitelman mukaisesta aikataulusta. Uusi, sulkemiset mahdollistava, laki Kansallisarkistosta astuu kuitenkin voimaan 1.1.2026.

Vielä hetken voimassa olevan lainsäädännön mukaan Kansallisarkiston toimipisteistä määrätään Valtioneuvoston asetuksella Kansallisarkistosta. Uusi laki Kansallisarkistosta muuttaa tilannetta niin, että valtioneuvoston asetuksella säädetään vain osasta toimipisteistä , lopuista Kansallisarkisto saa päättää itse. Uuden lain kolmannessa pykälässä todetaan, että ”Kansallisarkiston toimipaikoista säädetään valtioneuvoston asetuksella, jos se on tarpeen kielellisten oikeuksien toteutumisen tai palveluiden saatavuuden turvaamiseksi taikka erityisistä kulttuurihistoriallisista syistä. Kansallisarkisto päättää muista toimipaikoistaan ja niiden sijoittamisesta.” Toimipaikat, joiden asema hallituksen esityksessä katsottiin edellä mainituista syistä turvata ovat Helsingin, Turun ja Vaasan toimipaikat sekä saamelaisarkisto Inarissa.

Vaasan toimipiste kuului niihin, jotka Kansallisarkiston toiminnan ja talouden suunnitelmassa oli tarkoitus sulkea ensimmäisten joukossa, joten suunnitelma ei tule sellaisenaan toteutumaan. Lisäksi suunnitelman toteutuminen vaatii Mikkelin keskusarkisto laajentamista. Ilman sinne saatavia lisätiloja, suljettavien toimipisteiden aineistot eivät mahtuisi mihinkään. Näistä muutoksista huolimatta Kansallisarkiston talouden ja toiminnan suunnitelmasta on selvästi nähtävissä tietty tahtotila. Myös ne maakunta-arkistot, joita asetus ei erikseen suojaa, halutaan sulkea.

Maakunta-arkistojen merkityksen häivyttäminen on alkanut jo aiemmin, kun maakunta-arkistojen ja Kansallisarkiston muodostama arkistolaitos lakkasi olemasta vuonna 2017 ja maakunta-arkistoista, joilla oli oma päällikkönsä ja maakunta-arkistonhoitajansa, tuli Kansallisarkiston toimipisteitä. Samankaltainen maakunta-arkistojen sulauttaminen Kansallisarkistoon on toteutettu myös Tanskassa ja Ruotsissa. Nykyisin Kansallisarkiston sivuilta ei edes löydy suoria yhteystietoja eri toimipisteisiin, vaan asiakaspalvelu tehdään keskitetysti yhteisen palvelunumeron ja chatin kautta. Muutos näkyi myös näennäisesti pienenä, mutta symbolisesti merkittävänä muutoksena tutkimusten viitteissä. Jos tutkijat seuraavat Kansallisarkiston toivetta he merkitsevät lähdeviitteisiin käyttämiensä arkistojen fyysisen sijaintipaikan (esimerkiksi KA, Turku) sijaan pelkästään KA. Muutokset heijastavat ajatusta siitä, ettei arkistojen fyysisellä sijainnilla enää olisi merkitystä, koska ne ovat saavutettavissa digitaalisesti missä tahansa.

Kansallisarkiston toiminnan ja talouden suunnitelma tai arkistolain muutokset eivät ole nostaneet suurta keskustelua eduskunnassa tai julkisuudessa. Heijastaako tämä sitä, ettei arkistojen fyysisellä sijainnilla todella enää ole merkitystä? Onko toimipisteiden sulkeminen järkevin tapa hillitä Kansallisarkiston kustannuksia? Kansallisarkiston tiedotteessa todetaan, että kiinteistökulut muodostavat 35 prosenttia Kansallisarkiston menoista ja toimipisteiden sulkeminen on siksi keino saada merkittävän kokoluokan säästöjä.

Asiaa voi lähestyä pohtimalla sitä, mihin tarpeeseen maakunta-arkistot aikanaan perustettiin ja ovatko nämä tarpeet hävinneet. Pohjoismaiden mallia seuraten ehdotus maakunta-arkistojen perustamiseksi tehtiin Suomessa jo 1899, mutta ensimmäiset viisi maakunta-arkistoa perustettiin lopulta vasta vuosien 1927 ja 1936 välillä. Maakunta-arkistoverkoston rakentamisesta tuli osa projektia, jossa Suomesta haluttiin rakentaa eurooppalainen sivistysvaltio. Maakunta-arkistojen symbolinen merkitys sivistyksen temppeleinä näkyi myös esimerkiksi Turun ja Viipurin maakunta-arkistojen näyttävässä arkkitehtuurissa. Niiden oli tarkoitus jo pelkällä olemassaolollaan ilmentää kansallista kulttuuria.

Maakunta-arkistojen tehtävänä oli levittää historiatietoisuutta alueidensa asukkaille. Mikäli maakunta-arkistot halutaan säilyttää, niillä on edelleen oltava merkitystä omille paikallisyhteisöilleen. Tällainen merkitys voi syntyä, jos ihmiset kokevat, että juuri heidän historiaansa on mahdollista päästä käsiksi arkistossa säilytettävän aineiston avulla. Avainasemassa tässä ovat henkilöiden, sukujen, yritysten seurojen ja muiden yksityisarkistojen tallettaminen. Kotiseutuliitto on esittänyt huolensa siitä, että Kansallisarkiston nykyinen yksityisarkistojen hankintapolitiikka korostaa liikaa kansallisesti merkittäviä arkistoja. Jos Kansallisarkiston toimipisteiden sulkeutumissuunnitelmat toteutuvat maksimilaajuudessaan, johtaisi se todennäköisesti siihen, että paikallishistorian kannalta merkittäviä aineistoja jäisi entistä enemmän tallentamatta.

Selkeä argumentti sen puolesta, ettei arkistojen fyysinen sijainti edelleenkään ole merkityksetön löytyy myös uudesta laista Kansallisarkistosta. Jos paikallisuudella ei olisi merkitystä, ei lainsäätäjillä olisi ollut tarvetta erikseen varmistaa tiettyjen toimipisteiden säilymistä. Eduskunta kuitenkin katsoi tarpeelliseksi suojata Vaasan ja Inarin toimipisteet ruotsinkielisten ja saamelaisten oikeuksien turvaamiseksi. Jos asiakirjan digitaalinen kopio vastaisi täysin fyysistä, voisi myös näiden arkistojen kokoelmat siirtää Mikkeliin.

Tutkijan näkökulmasta maakunta-arkistojen tärkein funktio on niiden luonne välttämättömänä tutkimusinfrastuktuurina. Kun Joensuuhun ja Jyväskylään perustettiin yliopistot, joissa opetettiin historiaa, käytettiin tätä myös perusteena maakunta-arkistojen sijoittamiselle kaupunkeihin. Nyt juuri nämä toimipisteet ovat ensimmäisten joukossa sulku-uhan alla. Blogisarjan aikaisemmissa osissa on käyty läpi sitä, miksi digitointi ei poista tutkijoiden tarvetta käyttää fyysisiä lähteitä. Historiantutkimuksen päivillä Oulun yliopiston yliopistonlehtori Seija Jalagin kiinnitti huomiota siihen, että Oulun yliopisto on käytännössä se paikka Suomessa, jossa tutkitaan pohjoisen Suomen historiaa. Tämä pätee myös muihin suomalaisiin yliopistoihin. Niissä tutkitaan paljon juuri oman alueen historiaa. Oulussa tilanne on erityisen hankala, koska sieltä on pitkä matka mihin tahansa muuhun suomalaiseen arkistokaupunkiin, mutta Kansallisarkiston toimipisteiden sulkeutuminen aiheuttaisi merkittävää haittaa tutkimukselle myös muissa yliopistokaupungeissa.

Arkistot eivät ole samanlaisia yleisömagneetteja kuin museot tai varsinkaan kirjastot. Syyt ovat varsin yksinkertaisia. Arkistoaineistot ovat ainutkertaisia ja niitä on siksi suojeltava yleisöltä. Kävijöitä on vartioitava ja kontrolloitava. Vaikka Suomessa arkistoihin on ollut helppo päästä ja vain osa aineistoista vaatii erillistä luvan anomista, on arkistojen tutkijasaleilla aina ollut luonne harvojen asiaan vihkiytyneiden paikkoina. Digitoinnin seurauksena romahtaneet lukusalien vierailijamäärät ovat johtaneet tutkijasalien aukioloaikojen supistamiseen. Tämä on puolestaan laskenut niiden kävijämääriä entisestään. Kansallisarkisto perustelee Jyväskylän toimipisteen sulkemista osittain juuri pienillä kävijämäärillä. Mikä sitten on riittävä määrä tutkijasalikäyntejä? Kansallisarkiston tiedotteen mukaan Jyväskylässä oli vuonna 2024 yhteensä 807 tukijasalikäyntiä. Vuoden jokaiselle viikolle tasaisesti jaettuna se tekisi 15,5 käyntiä viikossa. Luku ei ole valtavan suuri, mutta digitointipyynnöiksi tai Mikkeliin arkiston perässä tehdyiksi matkoiksi muutettuna, se ei suinkaan ole merkityksetön.

Tutkijasalipalvelun lisäksi Kansallisarkiston toimipisteissä tehdään toki myös paljon muuta työtä. Tämän blogisarjan ulkopuolelle on jäänyt esimerkiksi Kansallisarkiston toiminta arkistointia ohjaavana ja valvovana viranomaisena. Millainen merkitys paikallisuudella on tässä toiminnassa?

Kansallisarkisto esittää tiedotteessaan, että ”toimipaikasta luopuminen on välttämätöntä, jotta Kansallisarkisto voi vahvistaa toiminnallista ja taloudellista kestävyyttänsä pitkäjänteisesti sekä luoda mahdollisuuksia digitaalisten palveluidensa kehittämiseen ja tehokkuuden kasvattamiseen.”

Välttämättömyyteen vetoaminen on yleisesti käytetty vastustavia argumentteja vaientamaan tarkoitettu käytäntö. Kansallisarkisto on tekemässä päätöksiä, jotka mullistavat koko suomalaisen arkistokentän. Julkisuudessa tulisi käydä keskustelua siitä, onko Kansallisarkiston valitsema linja ainoa mahdollinen. Eikö meillä enää ole enää varaa hajautettuun arkistoverkostoon? Toimipisteiden sulkemisella tavoitellaan joidenkin miljoonien säästöjä vuodessa. Kansallisarkiston budjetti on toiminnan ja talouden suunnitelman mukaan lähes miljoona euroa alijäämäinen perustoiminnan osalta, joten on selvää, että rahoitusta on joko saatava lisää tai jostain on leikattava.

Toiminnan ja talouden suunnitelmasta käy ilmi myös se hämmästyttävä seikka, että digitointi, johon Kansallisarkiston toimintastrategia tällä hetkellä täysin nojaa, tehdään tällä hetkellä määräaikaisilla projektirahoituksilla. Jotta sitä voitaisiin jatkaa, tarvittaisiin pysyvä kahden miljoonan euron lisärahoitus, vaikka toimitilojen sulkemisen tuomat säästöt toteutuisivat. Pahin mahdollinen skenaario on siis se, että Kansallisarkisto sulkee toimipisteitään ilman, että sillä on tarvittava rahoitus digitointiin, jonka avulla toimipisteiden sulkemisen haittavaikutuksia on tarkoitus kompensoida.

On selvää, että digitointi on jatkossa pysyvä osa arkistojen toimintaa. Tämänhetkisessä vaikeassa taloustilanteessa pitäisi kuitenkin käydä keskustelua siitä, onko Kansallisarkiston valitsema strategia ainoa mahdollinen. Palveleeko digitointi ja digitaalinen asiakaspalvelun nostaminen kaiken muun edelle parhaalla mahdollisella tavalla arkistojen käyttäjiä? Vai olisiko Suomessa mahdollista löytää sellaisia toimintatapoja ja rahoitusta, jossa Kansallisarkistolla olisi edelleen varaa myös maakunta-arkistojen ylläpitämiseen?

Liisa Vuonokari-Bomström

Kirjoittaja on tutkijatohtori Suomen historian oppiaineessa ja työskentelee Anu Lahtisen johtamassa Koneen säätiön rahoittamassa hankkeessa ”Tieto vallan alla. Turvallisuus, arkistot ja avoimuus.