Suomen suurin kaupunki imi 1800-luvun alussa väkeä ympäri maan ja aina Ruotsista, Saksasta, Tanskasta, Itävallasta, Italiasta ja Venäjältä asti. Lovisa Herlin oli Perniössä vuonna 1798 syntynyt talonpoikaisnainen. Monen kansanihmisen tavoin palvelijan työ vei hänet ensi kertaa suureen kaupunkiin, tässä tapauksessa Suomen suurimpaan kaupunkiin Turkuun. Turussa Herlin palveli niin venäläisiä, baltiansaksalaisia kuin suomalaisiakin isäntiä ja emäntiä.

Lovisa Herlinin pitkäaikainen isäntä oli puolisoineen Latvian Riiasta Turkuun muuttanut saksankielinen tehtailija ja kauppias Georg Eberhard Pychlau. Tehtailijapariskunta asui komeasti Aurajoen rannalla ja lähellä Uuttatoria Eteläkorttelin tontilla numero 42. Perhe liikkui kaupungin vilkkaassa ja monikulttuurisessa seurapiirissä. Kodin vilkkaudesta kertoo iso palveluskunta, johon lukeutuivat ajuri ja kuusi piikaa. Lisäksi talossa asui alivuokralaisina Turun akatemian nuoria opiskelijoita. Lovisa Herlin selvästi viihtyi työssään. Kun Turun tuhkaksi pyyhkäissyt palo syttyi 4. syyskuuta 1827, hän oli ollut talon leivissä jo kolme ja puoli vuotta.

Paloa ennen sää oli kylmä, kuiva ja tuulinen. Puutalojen seinälaudat, tuohella tilkityt lautakatot ja loppukesän kuivunutta heinää kasvavat turvekatot olivat ”ruutikuivia”. Lisäksi tallit ja navetat olivat syksyä vasten täynnä niityiltä kerättyä heinää. Kipinät iskivät ensimmäiseksi porvarin Hellmanin navetan kuivuneeseen turvekattoon ja levisi ahnaasti rakennukseen varastoiduissa heinissä ja oljissa Aninkaisten korkean mäen päällä. Palon syttyessä kello oli yhdeksän tietämissä illalla, ja pian liekit löivät Pohjoiskorttelissa jo korkealle yötaivaalle.

Tehtailijan Pychlaun perhe ja palkolliset yrittivät varmasti kuumeisesti läpi yön viedä turvaan huonekaluja, elintarvikkeita, vaatteita, rahaa, astioita, liinavaatteita ja koruja. Pychlau kävi kauppaa viljalla, jauhoilla ja maltailla, jotka olivat niin ikään uhattuina. Aamun koittaessa Eteläkorttelin asukkaat ehkä jo hengähtivät helpotuksesta, mutta oikukas tuli iski alueen taloihin vasta aamupäivällä. Pychlaun omistama kiinteistö sijaitsi viimeisellä tulen tuhoamalla tontilla. Sen länsipuolella sijainnut Turun uusi seurahuone jo säästyi palon tuhoilta.

Pelastuneet kerääntyivät tuhatpäisinä laumoina kaupunkia ympäröiville pelloille ja niityille. Jotkut etsivät suojaa Kupittaalla sijainneista tupakanlehtien kuivausladoista. Lapset leikkivät, naiset itkivät ja maassa makasi silminnäkijän mukaan kehtoja, ruumisarkkuja ja monenlaista taloustavaraa. Kaikkialla juoksi kanoja ja karjaa. Hätäruokaa jaettiin venäläisen varuskunnan varastoista. Jotkut rakensivat majoja ovista, pöytälevyistä ja laudoista tai yöpyivät palaneiden talojen kellareissa. Muutaman päivän ajan katastrofi yhdisti eri säätyihin kuuluneita, taivasalla värjötelleitä isäntiä, emäntiä, renkejä ja piikoja, kun leipäpalatkin jaettiin ja lapsia hoidettiin yhdessä.

Turun palosta on kirjoitettu paljon. Arkkitehti Engelin laatima uusi asemakaava ja tuhoutuneen Turun jälleenrakennus on niin ikään saanut huomiota. Turun köyhien asukkaiden selviäminen on kuitenkin jäänyt tutkimatta. Valtaosa kaupungin asukkaista oli varatonta väkeä, ja heidän palon jälkeisestä elämästään ei ole kirjoitettu juuri mitään. . Heidän elämänsä on vielä historian hiljaisuuksien peitossa. Tehtailija Pychlaun kotitalous tarjoaa siksi erinomaisen kurkistusikkunan parin sadan vuoden takaisiin selviämistarinoihin.

Tehtailijan oma perhe menetti kotinsa mutta pääsi kuitenkin suhteellisen nopeasti jaloilleen. Palaneen kiinteistön tilalle nousi korvausten turvin yksi kaupungin hienoimpia kivitaloja, jonka uusi vakuutusarvo oli Turun oloissa satumaiset 85 000 pankinruplaa. Parin vuoden kuluttua palosta Pychlaun pariskunta jatkoi seurustelua maan silmäätekevien kanssa. Heidän luonaan vierailivat ja majoittuivat niin aateliset von Kothenit ja von Troilit kuin äveriäät Bremerit ja Pinellot. Maaliskuussa 1831 uudessa talossa järjestettiin suuret tanssiaiset.

Perheen palvelijat sen sijaan jäivät palon jälkeen puille paljaille ja vaille minkäänlaista huolenpitoa. Piian omaisuus kulki hänen mukanaan lukitussa kirstussa työpaikasta toiseen. Kirstun piti olla siellä missä piikakin. Jos työsuhteessa oli eripuraa, isäntäväki saattoi takavarikoida kirstun. Vuosien uurastuksen hedelmät talletettiin tähän arkkuun. Palkasta suuri osa oli vaatetavaraa. Pitkään palvelleilla saattoi olla kirstussaan useita turkkeja, parikymmentä hametta, silkkimyssyjä, kenkiä, lukuisia sukkia, pitsejä, hansikkaita ja kankaita. On selvää, että Pychlaun piikojen koko omaisuus kirstuineen päivineen paloi poroksi syyskuussa 1827. Kun tehtailijan koti ja varastorakennukset olivat tulessa, kukaan ei ryhtynyt ensimmäiseksi kantamaan vintiltä turvaan palvelijoiden arkkuja.

Pychlaun pariskunta etsi itselleen väliaikaisen katon päänsä päälle maaseudulta tuttavien luota, mutta palvelijoita he eivät tietenkään tarvinneet mukaansa. Lovisa Herlin ja hänen työtoverinsa jäivät tuuliajolle ja saivat tulla palaneessa kaupungissa toimeen, miten parhaiten kykenivät. Kun varakas väki oli väliaikaisesti jättänyt Turun, ei piikojen tekemälle kotitaloustyölle ollut samanlaista tarvetta kuin tavallisesti. Jälleenrakennus työllisti niin ikään pääasiassa miehiä. Osan entisistä piioista puute ja nälkä ajoi nähtävästi jopa seksityöhön. Heidän hädänalainen tilansa paljastui seuraavina vuosina Turun suomalaisen seurakunnan kastettujen luettelosta.

Tehtailija Pychlaun entinen piika Ulrika Öfverlund sai vuonna 1828 aviottoman pojan jonkinlaisessa hätämajoituksessa Naantalissa. Äiti ja poika pysyivät kuitenkin Turun seurakunnan jäseninä. Ulrikan työtoverit Maria Lisa Lindén ja Anna Caisa Grönmarck synnyttivät palon jälkeisinä vuosina yhteensä kolme aviotonta lasta Turun synnytyssairaalassa. Laitoksessa hoidettiin pääasiassa naimattomia ja äärimmäisen syrjäytyneitä äitejä, joilla ei ollut muuta paikkaa saattaa vauvaa maailmaan. Lapset syntyivät yleensä kotona ja tuttujen naisten avustamana. Kukaan ei synnyttänyt yksin eikä ainakaan vapaaehtoisesti laitoksessa ventovieraiden ympäröimänä. Puolet Pychlaun perheen entisistä piioista eli siten lapsineen vailla työtä muiden ihmisten nurkissa samaan aikaan, kun heidän entiset työnantajansa sisustivat uutta kotiaan maisematapeteilla, turkkilaisilla matoilla, ylellisillä verhoilla ja sohvaryhmillä.

Pychlaun vanhan palveluskunnan ahdinko näkyy myös seurakuntien rippikirjoissa. Kaupunkien asukkaat merkittiin rippikirjoihin kiinteistöittäin. Turussa kukin kiinteistö sai kortteleittain oman numeronsa. Tehtailija Pychlau asui ennen paloa perheineen ja palveluskuntineen Eteläkorttelin tontilla numero 42. Palanut tonttimaa oli autiona parin vuoden ajan, mutta jo syksyllä 1829 alue oli saanut uuden asemakaavan mukana numeron 6:1:2 ja sille oli noussut uusi, monikerroksinen kivirakennus.

Kaupungin kartoilta ja asemakaavasta hävinnyt tontti numero 42 kummitteli kuitenkin rippikirjoissa vielä vuosien ajan vailla pysyvää asuinsijaa elävien entisen piikojen aavemaisena kiintopisteenä. Lovisa Herlinin tietoja merkittiin vielä neljätoista vuotta palon jälkeen tälle maan päältä kadonneelle tontille. Näinä vuosina Herlin oli ehtinyt piikoa turkulaisten suutarimestarien perheissä, kiertää Etelä-Suomea kodittomana kulkukauppiaana ja istua vankilassa sekä Turun linnassa että Lappeenrannan kehruuhuoneella.

Emme tiedä, millaiseksi Lovisa Herlinin elämä olisi muodostunut, jos Turku ei olisi palanut vuonna 1827. Sen kuitenkin tiedämme, että palon jälkeinen köyhyys ajoi hänet vähitellen etsimään elantoa monien huono-osaisten tavoin yhteiskunnan laitamilta ja jopa rikollisin keinoin. Palon jalkoihin jääneet köyhät ja yksinäiset naiset työllistivät itsensä vuosikausia erilaisilla silpputöillä siivoojina, pyykkäreinä, krouvipiikoina, kaupustelijoina ja satunnaisina seksityöntekijöinä. Näistä kulkukauppiaan työhön yhdistynyt väärän rahan levittäminen muodostui vähitellen Lovisa Herlinin tärkeimmäksi tulonlähteeksi.

Kirsi Vainio-Korhonen

Kirjoittaja on Suomen historian professori

Kirjallisuutta

Dahlström, Svante, Åbo brand 1827. Studier i Åbo stads byggnadshistoria intill 1843 I. Styrelsen för Åbo stads historiska museum. Åbo 1929.

Salmi, Hannu, Tunteiden palo. Turku liekeissä 1827. Otava. Helsinki 2022.

Vainio-Korhonen, Kirsi, Musta-Maija ja Kirppu-Kaisa. Seksityöläiset 1800-luvun alun Suomessa. Suomalainen Kirjallisuuden Seura. Helsinki 2018.

Viitaharju, Johanna, Hyvää Turun palon päivää. Varsinais-Suomen kulttuuriperintöblogi 5.9.2016. Viitattu 26.1.2024.