Koulujen historianopetuksella oli erityisesti itsenäisen Suomen ensimmäisinä vuosikymmeninä merkittävä rooli isänmaallisen hengen nostattajana ja maanpuolustustahdon herättäjänä. Oppikirjat olivat tässä keskeisessä asemassa, koska ne vaikuttivat sisältönsä, asenteidensa ja jäsentyneisyytensä kautta oppilaiden tapaan ymmärtää menneisyyttä. Oppikirjojen sisältö ei kerro totuutta siitä, mitä luokkahuoneessa on opetustilanteessa kerrottu, joten niiden sisällöstä tehtyjä havaintoja ei tule sellaisina myöskään ymmärtää. Opetustilanteesta irrallisina lähteinä ne kuitenkin kertovat siitä, millaista näkökulmaa yhteiskunnassa on niiden ilmestymishetkellä arvostettu niin paljon, että ne on oppikirjaan otettu.

Opetukselle annetut tavoitteet johtivat siihen, että venäläisvastaisuudesta tuli hyvin merkittävä teema oppikirjoissa. Tutkin Suomen historian oppikirjojen välittämää Venäjä-kuvaa aineenopettajan pedagogisten opintojen seminaarityössä keväällä 2021. Työssäni tarkastelin ensimmäisen sortokauden ja Nikolai Bobrikovin murhan käsittelyä kahdeksassa 1920–1940-luvuilla ilmestyneessä Suomen historian oppikirjassa. Näiden tapahtumien kautta muodostuva kuva Venäjästä on hyvin synkkä ja pelottava. Venäjä esitetään maana, joka välittää vaan omasta edustaan ja on valmis toteuttamaan laittomia ja mielivaltaisia toimenpiteitä valtansa vahvistamiseksi.

On mielenkiintoista, miten oppikirjoissa luodaan Suomen ja Venäjän välille sotilaallista vastakkainasettelua rinnastamalla ensimmäisen sortokauden aikaiset jännitteet myöhempiin poliittisiin jännitteisiin. Tämä ilmenee tavasta käyttää ensimmäisen sortokauden tapahtumista erilaisia hyökkäys- ja taistelumetaforia. Sortotoimenpiteitä kuvataan useissa oppikirjoissa iskuiksi ja hyökkäyksiksi, jotka seurasivat toisiaan ja joilta suomalaisten tuli puolustautua. F.A. Heporauta kirjoittaa vuonna 1943 ilmestyneessä oppikirjassaan Suomen kansan vaiheet muun maailman tapahtumien yhteydessä siitä, miten venäläiset eivät voineet toimeenpanna vuoden 1901 asevelvollisuuslakia suurimman osan suomalaisista jäädessä pois kutsunnoista. Tällä tavalla Heporauta luo kuvaa siitä, että toimimalla yhdessä suomalaiset kykenivät torjumaan Venäjän aiheuttaman uhan. On myös huomiota herättävää, miten suuren huomion oppikirjoissa saavat juuri Suomen armeijaan kohdistuvat sortotoimet verrattuna muihin sortotoimenpiteisiin, kuten vaikka postimanifestiin tai hallinnon kieleen kohdistuneisiin muutoksiin.

Suomen lisäksi Venäjä esitetään oppikirjoissa uhaksi koko länsimaista kulttuuria kohtaan. Yrjö Ora ja Eino Jutikkala kertovat vuonna 1936 ilmestyneessä Suomen historia lukioluokkia varten -teoksessa, miten venäläisen ajattelun mukaan länsi mätänee ja että ”Venäjän historiallisena tehtävänä oli ihmiskunnan vapauttaminen tämän ”itsekkään” kulttuurin vallasta”. Venäläistämistoimien ideologisesta taustasta kertominen saa valtion vaikuttamaan erityisen pelottavalta, koska se korostaa valtion valtaa ja vaikutusmahdollisuuksia koko Euroopan tapahtumiin.

Venäjä-kuvaa luodaan oppikirjoissa sekä suoraan että kiertäen, joten merkitystä on sekä sillä, mitä sanotaan, että sillä, mitä ei sanota. Kenraalikuvernööri Bobrikovin murhaa käsittelevät kohdat oppikirjoissa olivat lyhyitä, eivätkä ne tuominneet tekoa. Esimerkiksi K.O. Lindeqvistin Suomen historian oppikirjassa vuodelta 1937 on havaittavissa selkeästi kirjoittajan salliva suhtautuminen poliittiseen murhaan: ”On luonnollista, että mieliala maassa oli levoton ja katkera, ja sen ilmauksena oli Bobrikovin murha, jonka eräs nuori virkamies Eugen Schauman pani toimeen v. 1904”. Yhdistettynä oppikirjoissa oleviin ensimmäisen sortokauden julmuuksien kuvauksiin, voidaan neutraalienkin sanavalintojen katsoa kertovan Bobrikovin murhan hiljaisesta hyväksynnästä sekä ”tarkoitus pyhittää keinot” -tyylisestä näkemyksestä, jonka mukaan suomalaisten väkivaltaiset vastatoimet pahaa ja epäinhimillistä Venäjää kohtaan olivat sallittuja.

Oman lisänsä oppikirjojen venäläisvastaisuuteen tuovat niiden esipuheet, joissa kirjailijat saattoivat vielä varsinaista oppikirjatekstiä suoremmin avata omia poliittisia ja yhteiskunnallisia intressejään. Einar W. Juva kunnioitti vuonna 1943 ilmestyneessä Suomen historia lukioluokkia varten -teoksen esipuheessa Laatokalla 1941 kaatuneen kollegansa Uolevi Harkolan muistoa sanoilla ”teen kunniaa Uolevi Harkolan, hyvän ja taitavan opettajan sekä urhoollisen sotilaan muistolle”. Paljon tätä selkeämmin ei omaa mielipidettään maanpuolustushengestä enää voi sanoa.

Karoliina Nurmio

Kirjoittaja on politiikan ja historian opetuksen yhteyksistä kiinnostunut humanististen tieteiden kandidaatti.

Kirjallisuutta:

Arola, P. 2002. Maailma muuttui – muuttuiko opetus? Suomalaisen historian ja yhteiskuntaopin opetuksen vaiheita. Teoksessa Löfström, J. Kohti tulevaa menneisyyttä – Historiallis-yhteiskunnallinen kasvatus uudella vuosituhannella. Jyväskylä: PS-kustannus.

Castrén, M. 1992. Historianopetus muuttuvassa yhteiskunnassa. Teoksessa Castrén, M., Ahonen, S., Arola, P., Elio, K. & Pilli, A. Historia koulussa. Helsinki: Yliopistopaino.

Pilli, A. 1988. Historiatiedon ja historian ymmärtämisen luonne ja lapsen tapa ymmärtää historiaa. Turku: Turun yliopisto.

Rantala, J. 2017. Historian oppikirjoja sadan vuoden ajalta – luonteenkasvatuksesta kriittisyyteen. Teoksessa Hiidenmaa, P., Löytönen, M. & Ruuska H. (toim.) Oppikirja Suomea rakentamassa. Helsinki: Suomen tietokirjailijat ry.