Viime syyskuussa opiskelijoiden Helsingissä, Turussa ja eräillä muilla korkeakoulukampuksilla toteuttamat yliopiston ”valtaukset” saivat runsaasti palstatilaa. Mielenilmauksilla vastustettiin maan hallituksen kaavailemia heikennyksiä opiskelijoiden toimeentuloon. Yliopistorakennusten valtaukset seurasivat etäisesti 1960-luvun lopun levottomina vuosina kärjistyneen opiskelijaradikalismin mallia. Suomessa tämä kulminoitui Helsingin Vanhan ylioppilastalon valtaukseen marraskuussa 1968.

Runsaan vuorokauden kestänyt valtaus sujui rauhallisissa merkeissä, siivosivatpa valtaajat talon ennen kotiin lähtöään. Suomessa oltiin kaukana maailmalla nähdyistä väkivaltaisista protesteista. Vuonna 1964 Berkeleyn yliopistossa alkaneet levottomuudet levisivät läpi Amerikan mantereen. Euroopan kampuksilla suurin purkaus koettiin Pariisissa toukokuussa 1968, kun mieltään osoittaneet opiskelijat saivat Ranskan tasavallan romahduksen partaalle.

Vaikka Vanhan valtaus ei kansainvälisesti ajatellen ollut järisyttävä tapahtuma, se sysäsi opiskelijaliikkeen alkuun. Mielenilmaus nosti näkyville opiskelijoiden kaksi keskeisintä ongelmaa. Esillä olivat niin huoli opiskelijoiden sosiaalisesta asemasta kuin professoreiden yksinvaltakin. Erityisesti kysymys yliopistojen hallinnon uudistamisesta loi joukkoliikkeelle identiteetin. Se yhdisti hajanaista opiskelijakenttää ja osoitti toiminnalle yhteisen kohteen, uudistuksen vastustajat. Vanhan valtaus oli myös sikäli symbolinen, että ”vallan” pohtimisesta tuli keskeinen osa opiskelijaliikettä, ja ”valtaamisesta” puolestaan yksi politiikan harjoittamisen perusmuodoista.

Tapahtumia ohjasi myös sukupolvien välinen vastakkainasettelu. Kamppailu voidaan nähdä suuriin ikäluokkiin kuuluneiden opiskelijoiden aatteellisena vastalauseena maata suvereenisti parin vuosikymmenen ajan hallinneelle sota-ajan sukupolvelle, jota professorikunta yliopistoilla selvästi edusti.

Opiskelijaliike tarttui yliopistojen hallinnonuudistuskamppailun symboliksi nousseeseen mies ja ääni -periaatteeseen. Sillä tarkoitettiin kaikkien yliopistoilla työskentelevien ja opiskelevien yhtäläistä ääni- ja vaalikelpoisuutta yliopiston hallinnollisissa elimissä. Vaatimus oli radikaali kampuksilla, joilla valtaa käyttivät ikiaikaisen mallin mukaisesti professorit kollegiaalisena oppineiden yhteisönä.

Politisoitunut kamppailu huipentui vuosina 1969–1972 kolmeen lakiesitykseen, joista yhtäkään ei säädetty laiksi. Tämä johtui pitkälti professorikunnan heräämisestä ja lokakuussa 1969 perustetun Professoriliiton organisoimasta vastarinnasta. Mies ja ääni -periaatetta ei tuotu yliopistoille, vaan 1970-luvulla useimmissa yliopistoissa hallinto järjestettiin niin sanotun kolmikantamallin mukaisesti.

Kiista ravisteli perinpohjaisesti professoreita, suuntautuihan kamppailu suoraan heidän arvovaltaansa vastaan. Osapuolten ehdottomuus ja kamppailun pitkittyminen kärjistivät suhteita yliopistoissa äärimmilleen. Muun muassa Helsingin yliopiston monilla laitoksilla yhteydet professoreiden ja opiskelijoiden välillä olivat täysin poikki. Tapahtumien jälkimainingit ulottuivat pitkälle tulevaisuuteen, sillä kiistan seurauksena professorikunta leimautui vasemmistopiireissä pitkäksi aikaa kaikkia uudistuksia vastustaneeksi oikeistolaiseksi klikiksi.

Mika Kallioinen

Kirjoittaja on Suomen historian yliopistonlehtori.

Lähteet:

Bonsdorff, Johan von, Kun Vanha vallattiin. Helsinki 1986.

Hynynen, Pertti, ”Suomi: Oireiden tarkastelua”. Teoksessa: Opiskelijavalta. Toim. Pertti Hynynen. Helsinki 1970.

Kallioinen, Mika, Professoriliitto 1969–1999. Kolme vuosikymmentä tieteen ja ammattikunnan puolesta. Professoriliitto, Jyväskylä 1999.

Klinge, Matti, Helsingin yliopisto 1917–1990. Helsinki 1990.

Kolbe, Laura, Eliitti, traditio, murros. Helsingin Yliopiston Ylioppilaskunta 1960–1990. Helsinki 1996.

Sundbäck, Esa, Suomen Ylioppilaskuntien Liitto ja suomalaisen opiskelijaliikkeen muutoksen vuodet 1968–1990. Jyväskylä 1991.