Sydänyö

Uusi Aura julkaisi 1. syyskuuta 1917 toimittaja-kirjailija Juho Koskimaan (1891–1926) novellin ”Sydänyö”. Se kuvaa tunnelmia ja tunteita kesän 1917 päättyessä. Maaliskuun vallankumous oli muuttanut Suomen asemaa, Euroopassa riehui maailmansota, ja tulevaisuus oli hämärän peitossa. Novelli on tuokiokuva sydänyöstä Turun keskustassa, Tuomiokirkkopuistossa:

”Se tulee hiljaa, huomaamatta ja hiipien, sydänyön tumma, varjoisa hetki… Levittää näkymättömän ja kuitenkin näkyvän, tunnettavan ja aavistettavan vaippansa yli vanhan kaupungin ja tarujen joen, yli tuomiokirkon, vanhan akatemiatalon, yli tehtaiden, yli puistojen, yli kaiken… Yli kaiken hyvän ja yli kaiken, mikä on pahaa, laskee sydänyön tumma neito pehmeän kätensä…”

Puiston keskellä kohoaa Porthanin patsas, mutta suomalaisen kulttuurin suurmieskään ei osaa nähdä tulevaa ja osoittaa suuntaa.

”Henrik Gabriel Porthanin pronssiin valetut kasvot näyttävät saavan eloa, otsaryppy syvenee ja tutkiva silmä katsoo menneisyyttä ja tulevaisuutta: ’Suomen kohtalo…’”

Porthanin sanat katkeavat juuri ratkaisevalla hetkellä.

Jostakin kaukaa kaikuu ilonpito. Nuoret haluavat unohtaa nykyhetken haasteet: ”Auton torvi toitahtaa Ruissalon tiellä, sitä seuraa nauru ja kikatus, intohimot ajavat ihmisiä yöllisille vaeulluksille. Eivät ymmärrä suurta, pyhää yötä, tai sitten tahtovat unohtaa nykyisyyden.”

Novelli päättyy aamun valkenemiseen. Runollisuus katoaa auringon säteiden myötä:

”Tuomiokirkon ja linnan tornit valahtavat valkoisiksi, Kakola näyttää kylpevän päivänpaisteessa, teräksinen, kylmä tuulenviima käy yli seudun, runous häviää, proosa astuu tilalle, sydänyön suuri hetki on mennyt. Mutta ruohikossa alkavat kimmeltää kastehelmet, kyynelehtien mennyttä yötä ja alkavaa riitojen ja taistelun päivää. Se suuri, tulevaisuuden huomen ei ole vielä tullut.”

– Osculum