Löysin itseni viimein siltä tieltä, jolle 12-vuotiaan minäni kysymys laittoi minut aikanaan kulkemaan. Silloin nimittäin rohkenin tiedustella omalta luokanopettajaltani, olisiko minulla koskaan mahdollisuutta tulla opettajaksi. Tähän joko humoristinen tai erittäin paljon työllisyystilanteesta huolestunut opettaja vastasi: ” Totta kai, mutta ei kannata. Huono palkka”. Oli hänen sanomansa tarkoitus mikä tahansa, niin virkkeen kaksi ensimmäistä sanaa antoivat uskoa sille nuorelle lapselle, jonka tulevat elämänvalinnat johtivat lopulta tilanteeseen, jossa hän havaitsi aloittavansa syksyllä 2017 aineopettajan pedagogiset opinnot Turun Normaalikoulussa. Nyt lähes vuosi on kulunut tästä hetkestä ja on hyvä pohtia sen antamien antien näkökulmasta tulevaisuuden opettajuuden vaatimuksia, mutta samalla antaa myös vinkkejä saman tien valitseville.
Mitä tulevaisuuden opettajuus vaatii?
Meillä kaikilla on varmasti mielikuvia siitä, mitä on hyvä opettajuus. Toisille se on luokan edessä asiansa osaava luennoitsija, kun taas toisille se oppilaiden kanssa alituisesti keskusteleva aikuinen. Hyvään opettajuuteen ei kuitenkaan ole olemassa valmiita ohjeita, sillä jokainen opettaja Suomessa luo työskennellessään oman tapansa opettaa ja samalla ammatti-identiteettinsä. Opettajien työskentelymallien erilaisuus on lähtökohtaisesti hyvä asia, sillä erilaisia opettajia tarvitaan tulevaisuuden koulumaailmassakin, jossa vilisee vastaisuudessakin erilaisia oppilaita eri tarpeilla. Koska opetusharjoitteluun kuuluu paljon niin opetusta kuin sen seuraamista, pedagogisten opinnot ovat hyvä paikka niin oman opetustyylin kehittämiselle, kuin eri opetusryhmille sopivien opetustyylien etsimiselle. Tätä kautta nuori opettaja pystyy kehittämään tilannetajua, joka on tärkeä taito opettajalle varmasti myös tulevaisuudessakin.
Tilannetaju itsessään on kuitenkin pienempi osanen suurempaa koko sosiaalisen kanssakäymisen taitoja. Koulut ovat monella tapaa opettajille sosiaalisten taitojen harjoituskenttä, joiden omina ”oppiaineina” toimivat koulun eri ikäiset ihmiset ja heidän mukanaan tuomat vuorovaikutustilanteet. Opettajat pääsevät työssään kohtamaan niin oppilaissaan kuin kollegoissaan erilaisia persoonallisuuksia, joiden kanssa hänen on pystyttävä toimimaan erilaisissa tilanteissa niin kasvokkain kuin lisääntyvässä määrin teknologian välityksellä.
Monipuolisen vuoropuhelun roolia suomalaisessa koulumaailmassa on tietoisesti lisätty viime aikoina muuttuvien pedagogisten ihanteiden vuoksi. Tämä asia oli erittäin selvästi havaittavissa pedagogisten opintojen yhteydessäkin, missä tarkoituksen mukaisesti vuoropuhelua haluttiin lisätä eri oppiaineiden välisissä pienryhmissä. Monipuolinen vuoropuhelu on siis tullut jäädäkseen kouluihin ja sen arkipäivää. Sen vuoksi onkin tärkeää, että tulevaisuuden opettajat olisivat työssään mahdollisimman avoimia ja yhteistyökykyisiä kaikkien koulumaailman eri toimijoiden kanssa.
Vuorovaikutuksen lisäksi tärkeä rooli tulevaisuuden opettajan työssä on myös itse opetustyö, joka monella tapaa on suurempi kokonaisuus kuin miten se usein mielletään. Opetus ei lopu siihen, kun oppitunti tai varsinainen työpäivä loppuu, vaan se jatkuu vielä sen jälkeenkin. Alituinen hyvien käyttäytymis- ja toimintamallien viljely jatkuu nimittäin opettajan työssä koulun kaikissa tiloissa ja niissä tapahtuvissa vuorovaikutustilanteissa. Samalla varsinaisten oppituntien, oppikokonaisuuksien ja oppimateriaalien suunnittelu vie varsin paljon aikaa etenkin nuorilla opettajilla. Kaiken tämän lisäksi heidän aikaansa kuluttavat erilaiset koulumaailmassa yleistyvien testien tarkistaminen. Varsinainen opetustyö luokassa on siis murto-osa opettajan työtä, joka on parhaimmillaan havainnoitavissa auskultoidessa. Tämän vuoksi taas harjoitusvuosi, ja myöhempi työelämäkin, vaatii tekijältään kärsivällisyyttä ja aikatauluttamista. Kalenterista tuleekin viimeistään pedagogisten opintojen aikana tärkeä työväline, jonka kautta suuret, koko lukuvuoden kestävät oppikokonaisuudet, hahmottuvat selkeämmin tekijälleen.
Opettajan työn tuoma suuri työn määrä vaatiikin omien rajojen asettamista. Koulu on nimittäin paikka, jossa työt eivät lopu koskaan. Aina on perustyön ohelle löydettävissä tehtävää erilaisissa luottamustoimissa ja projekteissa. Sen takia opettajankin on työhyvinvointinsa ja jaksamisensa kannalta hyvä oppia sanomaan tulevaisuudessakin tarvittaessa ei ja tekemään kompromisseja niin itsensä kuin muiden kanssa. Opettajan pedagogiset opinnot ovatkin hyvä paikka harjoitella tätä taitoa, jonka puute on usein valittavasti johtanut monet niin nuoret, kuin työuraltaan vanhemmat opettajat uupumuksen partaalle. Sen takia niin pedagogisten opintojen aikana kuin vastaisuuden työssä on hyvä oppia vetämään selkeitä rajoja työ- ja vapaa-aikojen välille.
Työtä on siis kouluissa vastaisuudessakin paljon ja sen takia tulevaisuudenkin opettajan on suhtauduttava siihen intohimolla ja kokea se myös palkitsevana. Arkipäivän työssä pienetkin sellaiset tuntemukset antavat voimaa opettajille jaksaa työssään ja samalla myös kehittää omaa ammattiosaamistaan. Tietysti aina voidaan sanoa, että opettaja saa palkkionsa viimeistään palkkapäivänä, mikä on ihan mukava asia yhteiskunnassa selviytymisen kannalta, mutta se lohtu on vain kerran tai kahdesti kuukaudessa tapahtuvaa. Sen takia tulevaisuudenkin opettajuus kannattaa rakentaa pääosin ei mitattavissa olevien pedagogisten päämäärien ja myös pieniin arjen onnistumisen hetkiin, joiden bongaamista opetellaan jonkin verran pedagogissa opinnoissa.
Olisiko minusta sitten opettajaksi?
Jokaisessa, jotka tuntevat sisimmässään vetoa omistaa osan elämästään toisten ihmisten auttamiseen ja ohjaamiseen, ovat juuri sopivia kyseiseen työhön. Opettajaksi siis sopivat luonteeltaan ja taidoltaan monenlaiset ihmiset. Pedagogiset opinnot sopivat myös niille, joiden unelma-ammatti lapsuudessa eikä edes näin aikuisiälläkään ole ollut opettajan työ. Aineopettajan koulutusta nimittäin voidaan nähdä toisaalta hyvänä ponnahduslautana moniin muihinkin ammatteihin ja se tarjoaakin erittäin hyviä eväitä erilaisissa työympäristöissä toimimiselle. Lisäksi on myös nähtävä, että eihän sitä koskaan varmaksi tiedä sopivuuttaan opettajaksi, ennen kuin pääsee sitä jossain testaamaan. Sen takia auskultointivuosi pedagogisten opintojen yhteydessä on oiva tilaisuus päästä testaamaan asiaa, ja samalla kartuttaa sitä niin tärkeää työkokemusta yhden Suomen arvostetuimman ammatin parissa.
Jos tunnet epävarmuutta myös siitä, että et omaa edellä mainittuja opettajuuden ihannemaisia piirteitä, ei huolta. Niitä ei omaa kukaan suoraan syntyessään, vaan ne kehittyvät jokaisella työn ja sen tuoman kokemuksen myötä. Kyseinen kehitys jatkuu vielä niin pitkään kuin opettajan viimeiseen työpäivään ennen hänen eläkkeelle siirtymistään. Tie opettajuuteen on siis pitkä, mutta varmasti toiminnantäyteinen ja palkitseva tekijälleen. Sen takia suosittelenkin teitä kaikkia edes asiaa vähän harkitsevia hakemaan jo ensi keväänä aineopettajan pedagogisiin opintoihin, jonka tien me monet päätökseemme monella tapaa tyytyväiset luonteenpiirteiltämme erilaiset historian opiskelijat ja ennen kaikkea tulevaisuuden opettajat olemme jo tehneet.
Juho Kankare
Suomen historian pääaineopiskelija ja tulevaisuuden opettaja
