Jatkosota. En ollut ajatellut tehdä mitään siihen liittyvää tutkimusta. Sitten löysin vaarini kaapista hänen isänsä Niilo Syväniemen jatkosodasta ottamiaan valokuvia ja vuosikymmeniä myöhemmin kirjoitetut muistelmansa. Gradussani tutkin valokuvista suomalaisten sotilaiden jaettua kokemusta vihollisesta ja sodan maisemasta.
Graduni aineistona on kahden sotamiehen, Niilo Syväniemen ja Antti Gunnar Salosen, jatkosodasta ottamia epävirallisia valokuvia, joita miehet kauppasivat eteenpäin. Jatkosodan virallisesta dokumentoinnista huolehti Tiedotuskomppania – kaikilla muilla täytyi olla valokuvaamiseen erityislupa. Salosen kuvakauppa oli hyvin laajamittaista ja hänellä olikin kuvauslupa kohdillaan. Syväniemi kauppasi kuvia lähinnä lähipiirilleen, jolloin ylemmän tahon hiljainen hyväksyntä riitti. Kuvakaupan avulla pystyin selvittämään sotilaille merkityksellisimmät kuva-aiheet ja pääsin näin käsiksi heille tärkeisiin jaettuihin kokemuksiin. Ostetuimmat kuva-aiheet liittyivät vihollisiin ja maisemiin.
Graduni yhtenä saavutuksena voisin pitää kuva-aineiston tarkastelua kokemushistorian metodien valossa. Kuvia on historiantutkimuksessa pidetty pitkään vaikeasti tulkittavina – tai lähinnä liian monitulkintaisina. Jokainen katsoja näkee kuvan yksilöllisellä tavallaan. Lisäksi kokemushistorian tutkimuksessa on painotettu verbaalisen ilmaisun merkitystä. Samalla kuitenkin on todettu, että jotain jää aina kielen ulottumattomiin. Mielestäni valokuvat kertovat juuri niistä kokemuksista, joita on ollut vaikea pukea sanoiksi. Miten tutkija sitten onnistuu purkamaan tällaisen visuaalisen esityksen suulliseen muotoon, onkin asia, josta voidaan olla montaa mieltä. Välillä tunsinkin vieväni tulkintaa varsin pitkälle. Toisaalta joskus on uskallettava lähelle reunaa antaakseen muille mahdollisuuden kritiikkiin ja keskusteluun, jotka vievät tiedettä eteenpäin.
Lopulta tutkimukseni kiertyi valokuvan ja muistin väliseen liittoon. Niilo Syväniemi ei muistelmissaan mainitse sotavalokuviaan, vaikka kertoo muuten vuolaasti sodan päivittäisistä tapahtumista. Näin oli myös Salosen kohdalla, joka ei sodan jälkeen palannut ottamiinsa valokuviin, mutta kertoi tarinoita niiden ulkopuolelta. Kuva on voimakas viesti. Niinpä henkilö, joka haluaa hallita muistonsa ja säilyttää tapahtumiin emotionaalisen etäisyyden, turvautuu mieluummin tekstiin kuin valokuviin. Kuvissa on voimaa.
Kuvien voima ja jopa kyyneleet saattavat yllättää tutkijankin. Välillä piti pysähtyä käsittelemään tunteita, joita sotilaiden kokemukset herättivät, pystyäkseni taas jatkamaan tutkijan roolissa. Näin kävi useampaan otteeseen Niilo Syväniemen kuvien ja muistelmien kohdalla, koskettaahan hänen tarinansa myös minun tarinaani. Sukulaisuus nosti eteen monia etiikan kysymyksiä, jotka kasvattivat tutkijana. Tunteita pidetään usein tutkimusta haittaavana tekijänä, mutta mielestäni empatia ei ole pelkästään huono asia. Se on myös kunnioitusta heitä kohtaan, jotka ovat kerran täällä eläneet. Toki tutkijan on tunnistettava nuo tunteet ja ymmärrettävä niiden vaikutus omaan ajatteluun.
Entä itse työskentelyprosessi? Gradun kirjoittaminen vaatii aikaa. Tuona aikana saattaa elämä laittaa opiskelijalle mutkia matkaan ja kapuloita rattaisiin. Silloin on hyvä miettiä, mikä elämässä on tärkeintä. Ei gradu ainakaan. Gradu ei ole elämäntyö.
Onneksi apua saa, moneenkin asiaan, kun sitä uskaltaa pyytää. Gradun parissa, ja muutenkin, kynnys avun hakemiseen kannattaa pitää matalana – onhan työn ohjaus opiskelijan oikeus. Sitä paitsi, miten voisit osata täydellisesti jotain, minkä teet ensimmäistä kertaa? Unohda siis kaikki itsekriittisyys, olet siitä huolimatta tarpeeksi kriittinen kuitenkin. Gradu on oppimisprosessi. Virheet, epävarmuus ja solmukohdat ovat sen eteenpäin vievä voima. Niin epämukavaa kuin se onkin. Ja muista, ohjaajat ja ystävät kertovat ehdotuksiaan, mutta työn luonteen ja pisteen paikan määrittelet sinä.
Maria Syväniemi
Kirjoittaja on entinen Suomen historian opiskelija Turun yliopistosta.