Pro gradu- ja sivuainetutkielmat lukuvuonna 2018–2019

Henttonen, Emilia: Kolmen valtakunnan perillinen. Turun kehruuhuoneen arkiston asiakirjojen elinkaari ja asema tutkimuksessa.

Kaattari, Mari: Arkistonhoitajan vallan vaikutus Vapaussodan arkiston muodostamiseen 1918–1921.

Kivistö, Terhi: Kadonneen dokumentin jäljillä. Suomea koskevien keskiaikaisten asiakirjojen paikantaminen (sivuaineen tutkielma).

Malka, Juho: Suomalainen miehuuden ihanne. Helsingin Suomalaisen Normaalilyseon henki symbolisena pääomana vuosina 1930–1939.

Murashev, Aleksandr: Keskustelu päätösten ympärillä. Keskustelu seulontapäätöksistä valtion arkistoainesten supistamiskomiteassa 1947–1970.

Piesala, Aki: Lääkkeitä panssarintorjunnan kriisiin. Panssarintorjunta-aseiden hankinnat ja kehitys Suomessa 1948–1968.

Ruohonen, Hanna: Sähköisen tiedon aikaan. Kirkonkirjojen ja perhelehtien digitointiprojekti Turun ja Kaarinan seurakuntayhtymän keskusrekisterissä 2008–2018.

Saarikko, Anna: Valtaa ja valintoja. Karjalan kirkonarkistojen evakuoiminen talvi- ja jatkosodassa.

Sjöstedt, Maria: Rajavartijaperinteenkeruuprojektin aineiston elinkaari suunnitelmasta arkistoaineistoksi ja arkistosta eettisesti kestävän tutkimuksen kohteeksi. Raja-projektin arkisto 2011–2015.

Suomivirta, Emmi: “Ellei tässä tehdä jotakin meidän naistemme kokoomiseksi, niin hukka meidät perii.” Naisten Ääni -lehti vuosina 1905–1920.

Syväniemi, Maria: Sotilaiden sielunmaisema. Jaettu kokemus jatkosodasta epävirallisissa valokuvissa.

Uusikallio, Irja: Vatajankosken mekaanikko Päiviö ryhtyi tehdasmaisesti valmistamaan lankaa pitkin kulkevaa valoa eli voimaa Vatajankosken sähkötehtaasta 1920–1940-luvuilla.

Virta, Petra: ”Ne on kuitenkin tunteita ja ne on arvokkaita”. Affektit arkistoissa sata vuotta Suomen sisällissodan jälkeen.

Väyrynen, Riikka: Tavoitteena todellinen sivistys ja kansallinen sivistyneistö 1880-luvun aatteet Oulun suomalaisen yksityislyseon konventin jäsenten maailmankuvassa.

Gradu on oppimisprosessi

Jatkosota. En ollut ajatellut tehdä mitään siihen liittyvää tutkimusta. Sitten löysin vaarini kaapista hänen isänsä Niilo Syväniemen jatkosodasta ottamiaan valokuvia ja vuosikymmeniä myöhemmin kirjoitetut muistelmansa. Gradussani tutkin valokuvista suomalaisten sotilaiden jaettua kokemusta vihollisesta ja sodan maisemasta.

Graduni aineistona on kahden sotamiehen, Niilo Syväniemen ja Antti Gunnar Salosen, jatkosodasta ottamia epävirallisia valokuvia, joita miehet kauppasivat eteenpäin. Jatkosodan virallisesta dokumentoinnista huolehti Tiedotuskomppania – kaikilla muilla täytyi olla valokuvaamiseen erityislupa. Salosen kuvakauppa oli hyvin laajamittaista ja hänellä olikin kuvauslupa kohdillaan. Syväniemi kauppasi kuvia lähinnä lähipiirilleen, jolloin ylemmän tahon hiljainen hyväksyntä riitti. Kuvakaupan avulla pystyin selvittämään sotilaille merkityksellisimmät kuva-aiheet ja pääsin näin käsiksi heille tärkeisiin jaettuihin kokemuksiin. Ostetuimmat kuva-aiheet liittyivät vihollisiin ja maisemiin.

Aleksanteri Syväriläisen Pyhän Kolminaisuuden luostari. Maisemakuva luostarista oli suosittu Syväniemen sotatovereiden keskuudessa. Kuva: Niilo Syväniemi.

Graduni yhtenä saavutuksena voisin pitää kuva-aineiston tarkastelua kokemushistorian metodien valossa. Kuvia on historiantutkimuksessa pidetty pitkään vaikeasti tulkittavina – tai lähinnä liian monitulkintaisina. Jokainen katsoja näkee kuvan yksilöllisellä tavallaan. Lisäksi kokemushistorian tutkimuksessa on painotettu verbaalisen ilmaisun merkitystä. Samalla kuitenkin on todettu, että jotain jää aina kielen ulottumattomiin. Mielestäni valokuvat kertovat juuri niistä kokemuksista, joita on ollut vaikea pukea sanoiksi. Miten tutkija sitten onnistuu purkamaan tällaisen visuaalisen esityksen suulliseen muotoon, onkin asia, josta voidaan olla montaa mieltä. Välillä tunsinkin vieväni tulkintaa varsin pitkälle. Toisaalta joskus on uskallettava lähelle reunaa antaakseen muille mahdollisuuden kritiikkiin ja keskusteluun, jotka vievät tiedettä eteenpäin.

Lopulta tutkimukseni kiertyi valokuvan ja muistin väliseen liittoon. Niilo Syväniemi ei muistelmissaan mainitse sotavalokuviaan, vaikka kertoo muuten vuolaasti sodan päivittäisistä tapahtumista. Näin oli myös Salosen kohdalla, joka ei sodan jälkeen palannut ottamiinsa valokuviin, mutta kertoi tarinoita niiden ulkopuolelta. Kuva on voimakas viesti. Niinpä henkilö, joka haluaa hallita muistonsa ja säilyttää tapahtumiin emotionaalisen etäisyyden, turvautuu mieluummin tekstiin kuin valokuviin. Kuvissa on voimaa.

Kuvien voima ja jopa kyyneleet saattavat yllättää tutkijankin. Välillä piti pysähtyä käsittelemään tunteita, joita sotilaiden kokemukset herättivät, pystyäkseni taas jatkamaan tutkijan roolissa. Näin kävi useampaan otteeseen Niilo Syväniemen kuvien ja muistelmien kohdalla, koskettaahan hänen tarinansa myös minun tarinaani. Sukulaisuus nosti eteen monia etiikan kysymyksiä, jotka kasvattivat tutkijana. Tunteita pidetään usein tutkimusta haittaavana tekijänä, mutta mielestäni empatia ei ole pelkästään huono asia. Se on myös kunnioitusta heitä kohtaan, jotka ovat kerran täällä eläneet. Toki tutkijan on tunnistettava nuo tunteet ja ymmärrettävä niiden vaikutus omaan ajatteluun.

Venäläinen vanki sytyttää Niilo Syväniemen tupakan luostarin takana. Kuva: Niilo Syväniemen kokoelma.

Entä itse työskentelyprosessi? Gradun kirjoittaminen vaatii aikaa. Tuona aikana saattaa elämä laittaa opiskelijalle mutkia matkaan ja kapuloita rattaisiin. Silloin on hyvä miettiä, mikä elämässä on tärkeintä. Ei gradu ainakaan. Gradu ei ole elämäntyö.

Onneksi apua saa, moneenkin asiaan, kun sitä uskaltaa pyytää. Gradun parissa, ja muutenkin, kynnys avun hakemiseen kannattaa pitää matalana – onhan työn ohjaus opiskelijan oikeus. Sitä paitsi, miten voisit osata täydellisesti jotain, minkä teet ensimmäistä kertaa? Unohda siis kaikki itsekriittisyys, olet siitä huolimatta tarpeeksi kriittinen kuitenkin. Gradu on oppimisprosessi. Virheet, epävarmuus ja solmukohdat ovat sen eteenpäin vievä voima. Niin epämukavaa kuin se onkin. Ja muista, ohjaajat ja ystävät kertovat ehdotuksiaan, mutta työn luonteen ja pisteen paikan määrittelet sinä.

Kuva: Maria Syväniemi.

Maria Syväniemi

Kirjoittaja on entinen Suomen historian opiskelija Turun yliopistosta.

Miten kirjoittaa gradu?

Syksyllä 2017 naputin tämän yllä olevan kysymyksen useaan kertaan Googlen hakukoneeseen. Tällöin edessä oli omien yliopisto-opintojeni viimeinen suuri puristus, eli gradun saaminen valmiiksi. Tein graduni lapsenmurhatapausten oikeuskäsittelyistä 1600-luvun Länsi-Suomessa. Jälkikäteen ajateltuna gradun varsinaiseen kirjoittamiseen käytetty syksy oli ainakin itselleni mielettömän kehittävää, mutta samalla myös varsin tuskaista erityisesti niinä hetkinä, kun kirjoittaminen tuntui olevan umpikujassa ja tutkimuskysymykset hukassa. Jotain tästä syksystä kertokoon se, että syksyn aikana tutuiksi Googlen hakulauseiksi muodostuivat myös lauseet ”gradu ei valmistu ikinä” ja ”miten saada gradu valmiiksi nopeasti”. Valmiita ja täydellisiä ohjeita gradun kirjoittamiseen netistä ei toki ymmärrettävästi löytynyt, mutta hyviä konkreettisia neuvoja, jotka auttoivat gradun tekemisessä. Tällä kirjoituksella haluan vastaavasti jakaa muutamia itse hyväksi toteamiani vinkkejä, jotka voivat auttaa gradun parissa puurtaessa.

Tein itse oman graduprosessini suurimman virheen jo ennen varsinaisen kirjoittamisen aloitusta. Aloitin nimittäin oman graduni hahmottelun heti kandiseminaarin jälkeen, mikä osoittautui myöhemmin virheeksi. Periaatteessa varhainen aloitus voi olla hyvä idea. Omalla kohdallani tämä varhainen aloitus johti kuitenkin siihen, että ”tein” loppujen lopuksi gradua puolivillaisesti useamman vuoden ajan kaikkien muiden opintojen ja töiden ohella. Käytännössä edistystä gradussa ei ajanpuutteen takia juurikaan tapahtunut, mutta mielessä pyöri jatkuvasti ajatus siitä, että pitäisi tehdä gradua ja tästä seurannut huono omatunto. Varsinaisen kirjoitustyön alkaessa (joka loppujen lopuksi oli aika lyhyt puolen vuoden puristus) gradusta oli siis ehtinyt jo muodostua aikamoinen mörkö, jonka valmiiksi saaminen tuntui melkein mahdottomalta.

Näin jälkikäteen ajateltuna järkevämpää olisi ainakin omalla kohdallani ollut se, että olisin aloittanut gradun teon vasta huomattavasti myöhemmin, eli siinä vaiheessa, kun minulla oli aikaa keskittyä tekemiseen täysipäiväisesti. Jos olisin tehnyt niin, gradun teosta ei välttämättä olisi muodostunut niin massiivinen ja suurta luomistuskaa sisältänyt projekti. Aloittamalla gradun teon vasta silloin, kun on oikeasti aikaa täysipäiväisesti keskittyä siihen, välttää myös paljon turhaa työtä. Useat pitkät tauot tekemisessä aiheuttivat nimittäin ainakin itselläni sen, että ehdin usein unohtaa, mitä olin tekemässä ja kuka tutkija oli kirjoittanut mistäkin aiheesta.

Teutorin 24/7 tila paljastui hyväksi paikaksi kirjoittaa gradua ajankohdasta riippumatta. Kuva: Inga Hietaharju.

Seuraavaa neuvoa kuulee toisteltavan varsin usein eikä turhaan: muista pyytää apua. Gradun kirjoittaminen on suurilta osin yksinäistä puurtamista, mutta apua saa ja kannattaa pyytää tarvittaessa. Oman projektini kaikissa vaiheissa itselleni kullanarvoiseksi muodostui samaan tutkimusaiheeseen perehtynyt ohjaajani, joka neuvoi, kannusti ja ymmärsi ideani silloinkin, kun en itse vielä täysin osannut sanallisesti kertoa, mitä edes olin tekemässä. Kannustan siis rohkeasti kääntymään Suomen historian oppiaineen henkilökunnan ja tutkijoiden puoleen, sillä oppiaineesta löytyy todella osaavaa ja auttamishaluista väkeä. Haitaksi ei varmasti gradun teossa ole myöskään se, jos lähipiiristä löytyy joku henkilö, jolla voi vuorokauden ajasta riippumatta luetuttaa myös ne yön pikkutunteina kasaan raapaistut viritykset ennen eteenpäin lähettämistä. Ainakin itselleni oli helpottavaa tietää, että joku muu oli lukenut ja kommentoinut kirjoittamani tekstit, ennen kuin laitoin ne eteenpäin esimerkiksi graduseminaarissa käsiteltäväksi.

Gradu valmistuu vain kirjoittamalla, eli muista kirjoittaa, kirjoittaa ja kirjoittaa. Tämä varsinainen kirjoittaminen kannattaa myös aloittaa aikaisessa vaiheessa, sillä se auttaa usein selkeyttämään myös omia ajatuksia. Ei kannata myöskään pyrkiä heti tuottamaan täydellistä ja valmista tekstiä, sillä tämä johtaa helposti siihen, että et saa kirjoitettua mitään mielestäsi kelvollista. Kannattaakin asettaa tavoitteeksi se, että saat edes jotakin kirjoitettua. Keskeneräistä tekstiä on huomattavasti helpompi muokata paremmaksi kuin aloittaa tyhjästä paperista. Kirjoittamista ei myöskään koskaan kannata lopettaa siinä vaiheessa, kun tekeminen tuntuu olevan jumissa. Tämä johtuu siitä, että työskentelyn jatkamisesta myöhemmin tulee turhan vaikeaa, kun tietää heti ensimmäiseksi vastassa olevan umpikujan. Itselleni toimivampi tapa olikin se, että pyrin lopettamaan kirjoittamisen silloin, kun kirjoittaminen sujui ja en olisi vielä malttanut lopettaa. Tällöin toimeen tarttuminen seuraavana päivänä oli huomattavasti helpompaa.

Ingan käyttämät kirjat lähdössä takaisin kirjastoon gradun palautuksen jälkeen. Kuva: Inga Hietaharju.

Nopeat liikkeet ovat ehkä näyttäviä, mutta eivät paras idea esimerkiksi pitkän gradupäivän jälkeen. Varsinkin siinä vaiheessa, kun gradu ja omat energiavarastot rupeavat olemaan finaalissa, kannattaa olla tekemättä mitään äkillisiä suuria muutoksia esimerkiksi gradun rakenteeseen tai tutkimuskysymyksiin – vaikka sillä hetkellä se tuntuisikin hyvältä idealta. Omalla kohdallani tällainen mahtava neronleimaus iski eräänä iltana, kun sivumääräsuosituksien yläraja alkoi gradua kirjoittaessa lähestyessä uhkaavasti. Sillä hetkellä tuntui hyvältä idealta rajata tutkimusaihetta vielä entisestään ja pudottaa useampi käsittelykappale kokonaan pois. Onneksi päätin kuitenkin miettiä asiaa vielä yön yli, jolloin kappaleet saivat jäädä. Näitä poistouhan alla olleita kappaleita ohjaaja luonnehti myöhemmin gradun selkeästi parhaimmiksi käsittelykappaleiksi.

Gradun kirjoittamisen alussa, lopussa ja keskivaiheessa kannattaa kuitenkin ennen kaikkea luottaa siihen, että kyllä se gradu vielä valmistuu. Sitä hetkeä odotellessa kannattaa myös pyrkiä nauttimaan siitä, että olet saanut loistavan mahdollisuuden perehtyä perusteellisesti juuri sinua kiinnostavaan tutkimusaiheeseen, jonka parissa työskentely saa parhaimmassa tapauksessa unohtamaan ajankulun kokonaan. Kaikkien pahojen umpikujienkin jälkeen myös itselleni koitti eräänä päivänä gradun valmistumisen jälkeen se hetki, jolloin huomasin, että en enää samaistunut kappaleeseen, jossa lauletaan kesken jääneen gradun polttamisesta kadulle.

 

Jutun kirjoittaja Inga Hietaharju on entinen Suomen historian opiskelija Turun yliopistosta. 

Pro gradu ja sivuainetutkielmat lukuvuonna 2017–2018

Heino, Ida. ”Vanhasta uutta, sehän oli muotia.” Vaate- ja jalkinepulan kokemus pula-ajan Suomessa.

Hietaharju, Inga. Murhaavat äidit, siveettömät isät. Lapsenmurhatapauksissa syytetyille annetut merkitykset Länsi-Suomen tuomiokirjoissa 1600-luvulla.

Kyttälä, Ilmo. Isohamari kaikaa. Rautakosken ruukki A. F. Sohlmanin aikana 1850-1860.

Norri, Marika. Avioituminen ulkomaalaisten kanssa Turussa ja Helsingissä vuosina 1826–1853.

Saario, Henna. ”Hyvillä tavaroilla ja huoneilla hinnoilla arvoisan yleisön suosioon”. Rohdoskauppa-alan synty, kehitys ja kilpailutilanne Suomessa vuosina 1880–1903.

Sjöstedt, Maria. Rajavartijaperinteenkeruuprojektin aineiston elinkaari suunnitelmasta arkistoaineistoksi ja arkistosta eettisesti kestävän tutkimuksen kohteeksi. Raja-projektin arkisto 2011–2015.

Suomivirta, Emmi-Maria. ”Ellei tässä tehdä jotakin meidän naistemme kokoomiseksi, niin hukka meidät perii.” Naisten ääni -lehti vuosina 1905–1920.