Viisi vuotta sitten olin vaikean valinnan edessä: historiaa Turussa vai fysiikkaa Oulussa? Molemmat alat kiinnostivat ja olin päässyt sisään molempiin. Kyseessä oli viimeinen yhteishaku, jossa ei tarvinnut laittaa hakutoiveitaan järjestykseen, vaan saattoi tehdä päätöksen vasta, kun kaikki tulokset olivat tiedossa. Koska kirjoitan tätä Histofriikki-lehteen ja jotkut teistä saattavat tuntea minut Kritiikistä, voitte varmaan jo arvata, miten kyseinen valinta minun osaltani päättyi. Täällä sitä ollaan, toivottavasti pian valmistumassa.
Valinta ei kuitenkaan ollut aikanaan aivan niin helppo. Kirjeet saatuani puntaroin asiaa pitkään ja houkutus vain heittää asiasta kolikkoa oli suuri – saatoin jopa tehdä niin kokeilumielessä. Kuitenkin päädyin lukemaan tarkkaan kummankin alan opetussuunnitelmaa ja se sinetöi valintani: historia. Yksinkertaisesti siitä syystä, että saatoin opiskella fysiikkaa historiassa, mutta en historiaa fysiikassa. Tämä johtui luonnontieteellisten alojen huomattavasti laajemmasta kirjosta pakollisia kursseja ja sivuaineita. Fysiikassa minulla olisi ollut sen aikaisen opetussuunnitelman mukaan vain 10 valinnaista opintopistettä ja kaikki muu oli ennalta määrätty, myös mahdolliset sivuaineet. Koska olin lukiossa arvostanut erityisesti suurempaa valinnanvapautta ja minulla oli taipumus haluta opiskella vähän kaikkea, historian opetussuunnitelman tarjoama joustavuus houkutti. Käytännössä näin historian mahdollisuuksien kenttänä, jossa voisin opiskella mitä vain.
Ongelmaksi fysiikan lukemiselle koitui kuitenkin suuri määrä päällekkäisiä kursseja. Kuka olisi arvannut, että historiaa ja fysiikkaa ei ole suunniteltu opiskeltavaksi yhtä aikaa? Varmaan kaikki paitsi minä. Niin kutsuttujen demonstraatioiden eli demojen vaatiessa pakollista läsnäoloa fysiikan aloittaminen pitkittyi ja pitkittyi. Subjektiivisuus ja tulkinta ovat oman alamme hienoja asioita, mutta huomasin kaipaavani opintoihini vastapainoksi jotain, jossa tulkinta ei ole aivan niin isossa osassa. Päätin siis aloittaa jonkin luonnontieteellisen sivuaineen ja näin listalla tietojenkäsittelytieteen, jonka peruskurssit eivät menneet historian päälle – kätevää. En ollut ikinä koodannut, mutta totesin, että kai sitä siellä oppii, kun lähdetään perusteista liikkeelle. En ajatellut työllistymistä tai millaista tutkintoa rakennan, vaikka olisi ehkä pitänyt, vaan yritin vain opiskella sitä, mitä halusin. No, kävi ilmi, että historia-tietojenkäsittelytiede on molempien alojen osalta aika hyvä kombinaatio. Historian kannalta hyödyllisyys on varmaan ilmeistä, mutta voisin kertoa niin monta tarinaa kirjallisista töistä tietojenkäsittelytieteiden puolella…
Tiedän, että moni humanisti kokee luonnontieteet usein vaikeiksi tai epämiellyttäviksi ja valintaani joskus ihmetellään. En kuitenkaan ole ainoa; sekä ennen minua että minun jälkeeni pieni osa historiaan vihkiytyneistä on kurottanut luonnontieteiden ja tekniikan tiedekunnan puolelle. Vaikka hyödynnän tässä omaa kokemustani esimerkkinä, tärkeää meille historiaa opiskeleville on mielestäni oman tiedekunnan ulkopuolelle kurottaminen ja sen opiskeleminen, mikä kiinnostaa, ei niinkään juuri luonnontieteellisten aineiden opiskelu. Toki suosittelen luonnontieteitä kaikille vähääkään kiinnostuneille. Ainoa kurssi, jonka suosittelisin ihan jokaisen käyvän tietojenkäsittelytieteen puolelta, on Opiskelun ja työelämän tietotekniikka -kokonaisuus, joka koostuu yhden opintopisteen osioista, ei vaadi mitään ennakkotietoja ja kokonaisuudesta voi valita omalta osaltaan hyödylliset osiot. Esimerkkinä mainittakoon yhtenä osa-alueena toimistosovellukset, eli Microsoftin Word, Excel ja Powerpoint. Olin kurssille mennessäni käyttänyt Wordia yli kymmenen vuotta ja hämmästyin siitä, miten paljon en tiennyt kyseisestä ohjelmasta. Samoin Excel on hyödyllinen tilastoja laadittaessa ja sen peruskäytön hallitseminen kaavoineen on suositeltavaa myös meille humanististen aineiden opiskelijoille.
Moni meistä tuskin tietää opintojen alkaessa, mitä haluaa valmistuttuaan tehdä. Ajatus valmistumisesta ja sen jälkeisestä työelämästä on hieman pelottava etenkin nyt valmistumisen kynnyksellä, mutta uskon saaneeni täältä hyvän pohjan, josta jatkaa. Historia-aineissa voi opiskella mitä vain. Tutkintoja on yhtä monta erilaista kuin on opiskelijoitakin ja mielestäni se on meidän alamme vahvuus. Toki sama koskee varmasti myös muita humanistisia aloja, mutta en voi puhua niiden osalta omasta kokemuksesta. Jos on vähänkin kiinnostusta jotain ainetta kohtaan, niin aina kannattaa kokeilla, koska parhaimmillaan siitä voi löytää suunnan mieluisalle tulevaisuuden työlle ja huonoimmillaankin vain kasvattaa omaa osaamistaan. Minuakin hieman jännitti aluksi, että miten pärjään ja miten tietojenkäsittelytieteiden puolella suhtaudutaan tällaiseen humanistiin, mutta kaikki meni todella hyvin. Sain aluksi osakseni pientä kulmien kohotusta, mutta se johti hyvään yhteistyöhön, tietotekniikan oppimiseen ja viittatietouden leviämiseen. Minulta oikeasti kysyttiin yllättävän usein viitoista, ne herättivät suurta mielenkiintoa. Mitä ikinä siis haluattekaan opiskella, niin pärjäätte kyllä. Historia-aineissa oppii sopeutuvuutta ja kykyä yhdistää erilaisia ja laajoja kokonaisuuksia, eikä siitä ole koskaan haittaa.
Lopuksi haluan silti sanoa, että suosittelen kaikille humanisteille luonnontieteitä ja kaikille luonnontieteilijöille humanismia, edes vähän. Mutta pääasia on, että opiskelette sitä, mitä haluatte – teillä on hyvät mahdollisuudet ja loistavat edellytykset siihen.
Dita Tammivaara
Kirjoittaja on opintojensa loppusuoralla oleva Suomen historian opiskelija.