Täydellinen vuosi
Tiedätkö sen tunteen, kun odotat kovasti jotakin? Vähän pelottaa mutta samalla et malttaisi odottaa, että se jokin uusi koittaa jo? Näin minusta tuntui aika tarkalleen vuosi sitten, kun olin aloittelemassa opettajan pedagogisia opintoja. Olin keväällä 2018 lievästi sanottuna onneni kukkuloilla, kun löysin nimeni opintoihin hyväksyttyjen listalta – jes, minusta tulee opettaja!
No miksi minua sitten vähän pelotti opintojen alkaessa? Eniten päässä pyöri ajatus siitä, että mitä jos vuoden aikana tajuan, ettei opettaminen olekaan minua varten (olin ollut etukäteen varma, että minusta tulee historian opettaja eikä plan B:tä edes ollut). Toiseksi pohdin sitä, jääkö aikaa mihinkään muuhun, sillä monet opinnot jo suorittaneet olivat kertoneet, että pedagoginen vuosi on kohtuullisen tiukka rutistus. Entäpä oppilaat ja omat oppitunnit? Mitä jos en osaa ja mokaan kaiken ja epäonnistumistani pääsee paraatipaikalta todistamaan luokan perällä istuva ohjaaja!
Ja kas, niin se pedagoginen vuosi oli ja meni ennen kuin ehdin kunnolla huomata – ja millainen vuosi se olikaan! Muutamalla sanalla sanoen yliopistourani opettavaisin, rankin ja ihan parhain vuosi. Oli kasvatustieteen kirjatenttejä, aamuista pyöräilyä vastatuulessa norssille, oppituntien suunnittelua ja pitämistä yksin ja yhdessä, palautetta ja vähän lisää palautetta. Uusia ystäviä, kahvittelua ja tenttivinkkien jakamista auskuhuoneessa (väsymystä ja kiirettä päiviteltiin myös usein). Naurua ja monien samojen kysymysten uudelleen ja uudelleen esittämistä oman aineen ryhmätapaamisissa. Kaikki tuo tuntuu kuitenkin toissijaiselta, kun muistelen oppilaita ja sitä, millaista oli työskennellä heidän kanssaan.
Vuoden aikana meiltä harjoittelijoilta kysyttiin monta kertaa, mitkä ovat fiilikset tässä vaiheessa ja mikä on ollut harjoittelussa parasta. Vastasin jälkimmäiseen kysymykseen joka kerta oppilaat. En koskaan lakannut hymyilemästä, kun luokassa kuului sana ope, ja tajusin sen viittaavan itseeni. Norssin oppilaat ovat todella välittömiä, ja etenkin yläkoulun puolella ikä tuo oman mausteensa harjoittelijoiden ja oppilaiden väliseen vuorovaikutukseen. Lämpimiä muistoja on paljon. Eräänkin perjantain viimeisellä oppitunnilla minä halusin, että opiskellaan ja oppilas oli sitä mieltä, että nyt ei kyllä enää millään jaksa. Kävimme aiheesta keskustelua, joka päättyi yhteisymmärrykseen ja spontaaneihin, oppilaan minulle heittämiin ylävitosiin. Tuo oli yksi niistä monista hetkistä, joiden jälkeen tiesin, että opettaminen on sitä, mitä haluan tehdä tulevaisuudessakin.
Onnistumisen kokemuksien ja riemun lisäksi vuoteen mahtui toki paljon vaikeita hetkiä ja – niin kliseiseltä kuin se kuulostaakin – ihmisenä kasvamista. Minulle vaikeaa oli sen myöntäminen, etten tiedä kaikesta kaikkea. Miten hienoa olisikaan opettaa suurista kuolonvuosista tai Yhdysvaltojen sisällissodasta ja kertoa oppilaille mielenkiintoisia juttuja, joita ei löydy oppikirjan sivuilta. Juttu opettamisessa on vain se, ettei kukaan ole koskaan valmis. Harjoittelijana ja varmasti myös aloittelevana opettajana on hyväksyttävä omien tietojen rajallisuus ja rakennettava opettaminen sen tiedon ympärille, joka itsellä on sillä hetkellä hallussa. Se on aivan riittävää ja ok. Tiedot karttuvat vuosien myötä, ja aina voi oppia lisää. Aineenhallinnan lisäksi opettajuuteen liittyy myös oma opetustyyli ja -tavat, vuorovaikutus oppilaiden, vanhempien, toisten opettajien ja koko kouluun liittyvän yhteisön kanssa. Nämäkin taidot kehittyvät uran aikana ja harjoittelussa niille luodaan vasta pohjaa. Opettajuus on toden totta elinikäinen oppimisprosessi.
Epävarmuuteen ja ajoittaisiin riittämättömyyden tunteisiin liittyi omalla kohdallani myös täydellisyyden tavoittelu ja lopulta siitä irti päästäminen. Se teki aluksi vähän kipeää, sillä minulla oli kirkkaana mielessä täydellinen ihanneopettaja, jollainen haluaisin myös itse olla. Eräs omista parhaimmista opettajistani oli yllättäen yläasteen historian ja yhteiskuntaopin opettajani. Täydellistä opettajaa ei kuitenkaan ole olemassa. Tämän ymmärsin, kun ohjaajani kehotti minua kertomaan, kun sellaisen löydän; hän ei ollut tällaiseen opettajaan vielä uransa aikana törmännyt. Jos hänkään ei ollut täydellinen, vaikka omasta mielestäni hän oli sitä hyvin lähellä, eivät sitä olleet omat parhaimmat opettajanikaan eikä myöskään nykyhetken tai tulevaisuuden minä. Nyt minulle riittää täydellisyyden sijasta se, että olen joko paras, rento, mukava tai vaikka edes ihan kiva opettaja niille oppilaille, joita olen jo päässyt opettamaan ja niille monille, joita tulevaisuudessa kohtaan. Oppilaat ovat se syy, jonka takia haluan tätä työtä tehdä.
Ai niin, ne mokat. Tulihan niitäkin, vaikka en tiedä, voiko kaikkia vuoden aikana sattuneita kommelluksia sanoa mokiksi. Kokemuksia ne ainakin ovat. Norssilla on paljon hienoa ja uutta tekniikkaa, ja opetuksessa voi hyödyntää monenlaisia sovelluksia, joihin pääsin tutustumaan ensimmäistä kertaa. Kyllä, minulle piirtoheittimet ja kalvot ovat omilta kouluajoiltani tutumpia. Älytaulut ovat käteviä, mutta yksi vuosi ei ainakaan minulle riittänyt niiden käytön opetteluun. Vielä kevään viimeisellä, Kiinan historiaa käsitelleellä oppitunnillani taulu temppuili sen verran, että totesin, että opettaja ei nyt osaa. Ja jos lupaat, ettet kerro kenellekään, voin paljastaa sinulle, että tulevalla historian opettajalla on vielä itselläänkin opettelemista vuosiluvuissa. Ne eivät onneksi enää määritä historian opiskelua, mutta joitakin suuntaviivoja on silti ihan hyvä tietää. Kahlasin oppitunnilla tuttuun tapaan dioja eteenpäin, kunnes eräs oppilas viittasi ja korjasi kohteliaasti, että Helsinki on kylläkin perustettu 1500-luvulla eikä 1600-luvulla, kuten opettaja oli juuri väittänyt.
Iida Savolainen
Kirjoittaja on tuleva historian ja yhteiskuntaopin sekä äidinkielen ja kirjallisuuden opettaja.
Kaksi vuosikymmentä opettajana
Noora Viljamaa haastatteli sähköpostitse lukioaikaista historian ja yhteiskuntaopin opettajaansa Johanna Järää, joka on työskennellyt opettajana jo 20 vuotta. Vuosien kuluessa moni asia opettajan työssä on muuttunut, ja pedagogisten opintojen valintakoekin on nykyään erilainen. Silti opetettavat nuoret ovat samanlaisia kuin ennenkin. Järä kertoo omasta opetusharjoittelustaan, työstään opettajana ja kannustaa tulevia opettajia olemaan oma itsensä.
Millainen oli oma opetusharjoittelusi?
Vuosi taisi olla 1994, kun olin opetusharjoittelijana eli auskuna Turun normaalikoulussa. Minulla oli yläasteella ja lukiossa loistava historian ja yhteiskuntaopin opettaja, joka sai minut innostumaan opetustyöstä. Opiskelujen ensimmäiset vuodet opiskeltiin yleisesti historian tietoja ja taitoja, muistaakseni neljännen vuoden keväällä oli aika hakeutua opettajansuuntautumisvaihtoehtoon. Piti osallistua pääsykokeisiin. Ne jännittivät aika tavalla, koska halusin todella aloittaa opettajan pedagogiset opinnot ja päästä harjoittelemaan opettajan työtä. Pääsykokeissa tuli suunnitella oppitunti ja esitellä se valitsijoille. Pääsin aineenopettajan koulutusohjelmaan, ja viides opiskeluvuosi vierähtikin historian ja yhteiskuntaopin didaktiikan ja opetusharjoittelun parissa.
En tarkalleen enää muista, mistä kaikesta opetusharjoittelu tarkalleen koostui, mutta ainakin seurasimme ja arvioimme niin ”oikeiden” opettajien kuin harjoittelijoidenkin tunteja ja muutamia tunteja pidimme toki itsekin. Muistan valmistelleeni yhtä oppituntia tuntitolkulla, jokaisesta tunnista tuli tehdä minuutintarkka suunnitelma ja esitellä se etukäteen ohjaavalle opettajalle. Motivoinnin tärkeyttä korostettiin, se tuntui olevan olennainen asia hyvän tunnin rakentamisessa.
Normaalikoulun tunnit olivat mitä moninaisempia, jokainen harjoittelija pyrki jollain tavoin tuomaan tunnilleen jotakin uutta ja ihmeellistäkin. Muistan erään ohjaavan opettajan joskus todenneen, että täällä oppilaat eivät juuri hämmästyisi, vaikka luokkaan tuotaisiin norsu. He olivat niin monenlaisiin menetelmiin ja kokeiluihin tottuneet.
Ehkä antoisin jakso opetusharjoitteluvuonna oli ns. kenttäharjoittelu, joka suoritettiin itse valitsemassa koulussa. Aika moni oli omassa vanhassa yläkoulussa tai lukiossa. Minä sain viettää pari viikkoa Äetsän lukiossa, josta olin saanut valkolakin muutamia vuosia aiemmin. Noina parina viikkona pääsin oikeasti opettamaan ja sain suunnitella useamman tunnin kokonaisuuksia.
Miltä tuntui aloittaa työt vastavalmistuneena?
Valmistuin filosofian maisteriksi syksyllä 1996, seuraavan vuoden vietin naisten vapaaehtoisessa asepalveluksessa. Ensimmäinen opettajan työni oli yläkoulun historian ja äidinkielen opettajan sijaisuus. Yläkoulun rehtorina oli mies, joka oli ollut rehtorina omassa yläkoulussani aikoinaan. Uudessa roolissa oleminen oli mielenkiintoista, toisaalta rehtorin tapa toimia oli jo tuttua, mikä helpotti työtäni. Kolme seuraavaa vuotta tein luokanopettajan työtä ja hetken jopa pohdin luokanopettajan koulutuksen hankkimistakin. Antoisia ja opettavia vuosia nekin. Tuo suunnitelma jäi kuitenkin toteutumatta, kun pääsin ”oman alani” töihin, Lempäälän lukion historian ja yhteiskuntaopin opettajaksi.
Mikä opettamisessa on ollut parasta, mikä vaikeinta?
Voisi kai sanoa, että opiskelijat antavat työlleni parhaat hetket, toisaalta lukiolaisnuoret myös haastavat opettajan päivittäin, pitävät maailman menossa mukana. Jokaisena kevät- ja yo-juhlapäivänä toteaa haikeana, miten upeasti nuoret ovat lukiovuosien aikana kasvaneet, miten heitä on ilo ”lähettää maailmalle”, miten heistä on kasvanut aktiivisia yhteiskunnan jäseniä.
Jatkuvat muutokset opetustyössä haastavat opettajaa. Olen parhaillaan aloittamassa kolmannen opetussuunnitelman tekemistä, opetuksen sähköistyminen on vaatinut valtavan määrän uuden opettelua, myös lukio-opiskelijoiden heterogeenisuus ja suuret ryhmäkoot ovat muuttaneet työn luonnetta.
Miten opettajan työ on muuttunut vuosien varrella vai onko työ muuttunut ollenkaan?
Muutoksia on tapahtunut paljon, toki perusidea opettajan työn ytimestä on säilynyt samana: tehtävänäni on päivittäin pyrkiä kohtaamaan jokainen tunnilla oleva nuori ja mahdollistaa erilaisille oppijoille mahdollisuus kasvaa ja kehittyä ihmisenä.
Työskentelytavat, materiaalit ja välineet ovat paljonkin muuttuneet. Muistan opetusharjoitteluaikana käyttäneeni piirtoheitinkalvojen tekemiseen tunteja ja tunteja. Muistiinpanojen tekeminen ja sen oheen opettajan faktat ja tehtävät loivat pohjan perustunnille. Tämän päivän opiskelussa korostuu vahvemmin opiskelijan oma aktiivisuus tiedonhakijana ja tiedon prosessoijana. Opettajasta on enemmänkin tullut oppimisen valmentaja / tukija. Sanoisin, ettei työ ole ainakaan helpottunut.
Opetuksen monipuolinen sähköistyminen on haastanut niin opettajat kuin opiskelijatkin. Jokaisen lukiolaisen perustyökalu on läppäri, jossa kulkevat digikirjat, laskimet, eri viestintävälineet ja yo-kokeen järjestelmät. Myös luokkien varustelu on kehittynyt työssäolovuosieni aikana melkoisesti: piirtoheittimet ja liitutaulut ovat muuttuneet älytauluiksi, työergonomiaan on alettu kiinnittää huomiota, yhteiskunnan sähköistyminen näkyy koulumaailmassakin.
Mitkä taidot ovat opettajalle tärkeitä tai välttämättömiä?
Mielestäni edelleen tärkein työkalu opettajalla on oma persoona. Se laitetaan joka päivä likoon, sen avulla luodaan ilmapiiri niin opiskelijoiden kuin henkilökunnankin keskuudessa.
Historian ja yhteiskuntaopin opettajalle olennainen ja samalla aika kuormittavakin edellytys on ajankohtaisten asioiden seuraaminen, taustojen selvittäminen ja maailman muuttumisen tuominen opetukseen. Minulle se ainakin on yksi työn kiinnostavista puolista.
Jatkuvien muutosten parissa työskenteleminen haastaa myös omaa jaksamista, josta on pidettävä huoli. Innostava työ vie välillä ns. mukanaan eli on muistettava levon, vapaa-ajan ja ravinnon tärkeys.
Olisiko sinulla antaa jotain vinkkejä tulevaisuuden opettajille?
Opettajuus rakentuu vahvasti oman persoonan mukaan. Omana itsenä oleminen ja luottamuksen rakentaminen opiskelijoiden kanssa antaa oivallisen pohjan opetukselle ja oppimiselle.
Pitää muistaa olla myös armollinen itselleen: riittää, kun on hyvä, ei tarvitse olla täydellinen. Työvuosia on jokaisella vielä kymmeniä edessä, työstä nuorten parissa saa myös nauttia!
Johanna Järä
Kirjoittaja on Suomen historian alumni Turun yliopistosta ja historian ja yhteiskuntaopin opettaja Lempäälän lukiossa. Hänellä on myös äidinkielen ja kirjallisuuden opettajan pätevyys.