Riku Korhonen piti 3.11 kiitellyn puheen oppiaineemme 50-vuotisseminaarissa ja julkaisemme sen nyt hänen luvallaan kokonaisuudessaan kirjallisessa muodossa. Löydät tämän tajuntaa laajentavan puheen alla olevasta linkistä.
JULKAISEMME BLOGISSA TALOUSSOSIOLOGIAN OPPIAINEESSA TET-JAKSOLLA OLLEEN 9-LUOKKALAISEN IIVO KALAJOEN LAATIMAN TEKSTIN. MUKAVIA LUKUHETKIÄ.
—————————————–
Suomalaisten nuorten kiinnostus politiikkaa kohtaan on nykyisellään varsin matala ja se on jopa vähentynyt tällä vuosituhannella. Yritän tässä kirjoituksessa yhtenä mainituista ”suomalaisista nuorista” selittää miten tähän tilanteeseen on tultu, ja mitä asialle voitaisiin mahdollisesti tehdä.
Syyt ilmiölle tuntuvat nivoutuvan erityisesti kolmen seikan ympärille. Ensimmäinen näistä on suomalaisen hyvinvointivaltion (yli)kehittyneisyys, toinen epäluottamus poliitikkoihin ja omaan vaikutuskykyyn, ja kolmas on niin sanottu uusi luokkaistuminen.
Aloitan ensin kehumalla suomalaista hyvinvointivaltiota. Se on aina ollut äärimmäisen tärkeä osa suomalaista yhteiskuntaa, ja tarjonnut monille sukupolville etuja, joita ilman ei Suomesta olisi ikinä väännetty kunnollista länsi- tai pohjoismaata. Se on kuitenkin myös nähdäkseni pääsyy suomalaisten nuorten vähäiselle kiinnostukselle yhteisistä asioista.
Ilmiö alkoi todennäköisesti jo kun näiden ”epäkiinnostuneiden nuorten” vanhemmat olivat opintiellä. Hyvinvointivaltio katsoi heidän peräänsä aina, ja joka kolossa tuntui olevan ihmisiä, jotka auttoivat heidät takaisin toimintaan lipsahdusten jälkeen. Tämä alkoi pikkuhiljaa kasvattaa heissä, erityisesti opiskeluun ja työntekoon vähemmän motivoituneissa, tunnetta siitä, että yhteiskunta, melkein kuin äitihahmo, pitää heistä aina huolta. He eivät siis enää, muuten kuin omasta tahdostaan, joutuneet turvallisuusalueensa ulkopuolelle, hidastaen heidän kykyään sopeutua uusiin tilanteisiin, tehden heistä hieman kilpailukyvyttömämpiä, ja erityisesti tappaen heidän kiinnostuksensa yhteiskunnan asioihin. Kaikki tuntui siis olevan jo hoidossa, ja elämä muotoutui turvallisen tasapaksuksi.
Suurin osa näistä ihmisistä sai ennen pitkää lapsia, joista muotoutui tämän päivän nuori sukupolvi. Kuten vanhempansakin he tottuivat jo varhain laajan julkisen sektorin tarjoamiin palveluihin ja tulonsiirtoihin. Näin parlamentaarinen politiikkakin näytti heille vain turhalta ajan- ja vaivanhaaskaukselta. Osa nuorista, ”ne motivoituneemmat”, näkivät yhä kuitenkin tällaiset asiat tärkeinä, ja niin seuraava syypää tälle ”epäkiinnostukselle” oli syntynyt.
Uusi luokkajako siis alkoi, kun vähemmän motivoituneiden nuorten, ja heidän ahkerampien tovereidensa välille syntyi selvemmin havaittava kuilu. Kansan sisäinen luokkapohjainen jakautuminen oli siis, ironista kyllä, pitkälti sen estämiseksi perustetun pohjoismaalaisen hyvinvointivaltion syytä.
Uusi ”sivistyneistö-tavallinen kansa” -jako on siis jo muotoutunut. Yhteiskunnan asioihin vaikuttaminen, ja politiikan sekä poliittisen filosofian ymmärtäminen, nähdään nykyään hieman samantapaisena kuin kilpaurheilijan ura, jonain johon tavallisella kansalaisella ei ole tarvetta tai edellytyksiä tähdätä. Sen sijaan muunlainen yhteisö- ja järjestöpainotteinen toiminta on edelleen Suomessa aktiivista.
Kuten edellä on mainittu, on vähäinen kiinnostus erityisesti keskittynyt parlamentaarisen politiikan ympärille. Vähäinen kiinnostus johtuu suomalaisten todistetusti matalasta luottamuksesta poliitikkoja kohtaan. Tämä vahvistuu erityisesti nuorissa, jotka jo oletuksesta epäilevät poliitikkojen tarkoitusperiä, ja jotka jokaisen negatiivisen kokemuksen sekä yleisen epätietoisuuden takia joutuvat oravanpyörään joka täysin vieroittaa heidät parlamentaarisen politiikan seuraamisesta.
Mitä haittaa tästä sitten on? Tiivistettynä valta keskittyy pienemmälle joukolle, ja demokraattisesti valittu hallitus ei enää keskity toimimaan kansan, vaan itsensä ja omien tarpeidensa hyväksi.
Entäs mitä ratkaisuja näen asialle? Hyvinvointivaltio nyt ainakin on parannuksen tarpeessa. Olisi melkein suotavaa, että jotkut sen tarjoamista tuista ja yleisistä palveluista karsittaisiin osittain pois, tai ainakin laitettaisiin vankempien porttien taakse, että ihmiset, ja erityisesti nuoret, oppisivat arvostamaan niitä enemmän, ja ymmärtäisivät (miten) pitää niistä kiinni. Nuoria voitaisiin siis ikään kuin provosoida ottamaan kantaa, ja pitämään oikeuksistaan kiinni. Yhteiskuntaopin tuntien määrää ja laatua tulisi myös lisätä peruskouluissa, ja oppilaat tuulisi saada keskustelemaan keskenään yhteiskunnallisista asioista.
Iivo Kalajoki
