Puolueet taloussosiologisessa tutkimuksessa

Aki Koivulan lektio 18.4.2019: 

Puolueet taloussosiologisessa tutkimuksessa

Puolueet ovat yhteiskunnallisia instituutioita, joihin sisältyy paljon erilaisia sosiaalisia ulottuvuuksia. Jäsentasolla puolue on esimerkki konkreettisesta sosiaalisesta verkostosta, jonka muodostavat yhteiseen päämäärään pyrkivät aktiiviset kansalaiset.

Puolueet pyrkivät ylläpitämään mahdollisimman suuria jäsenverkostoja samalla tavoitellen näiden verkostojen laajentumista. Puolueelle keskeistä onkin jäsenten yhdessä toteutettava ja samalla laajeneva toiminta yhteisten tavoitteiden edistämiseksi.

Tavalliset kansalaiset ovat puolueiden elintoiminnan pilareita muodostaessaan kannattajakunnan. Mitä suurempi puolueen kannattajakunta on, sitä todennäköisemmin puolueella on myös poliittista valtaa edistää puolueelle tärkeitä arvoja ja paremmat edellytykset saavuttaa puolueen tavoitteita.



Kuva 1. Puolueaktiivit ja kansalaiset kohtaavat turuilla ja toreilla (kuvaaja: Aki Koivula)

Aikaisempien tutkimusten mukaan ihmisillä on taipumusta kannattaa puoluetta, jota myös heidän lähipiirissään kannatetaan (esim. Zuckerman 2005). Puolueen kannattajakunta siis koostuu samanlaisista sosiaalisista ympäristöistä tulevista ihmisistä, joilla on yhteisiä arvoja ja tavoitteita. Se muodostaa puolueista muiden puolueiden kannattajista eroavia verkostoja koko yhteiskunnan tasolla. Julkisessa keskustelussa puolueiden kannattajaverkostot ovatkin kohtalaisen vakiintuneita; suurimpien puolueiden kannattajia erotetaan usein muista omilla nimityksillään, kuten demarit, kepulaiset ja persut.

Tammikuussa 2011 Suomen kuvalehti teetti Taloustutkimuksella laajan kyselytutkimuksen, jonka tulosten pohjalta lehden toimitus kuvitti puolueiden verkostot myös erityisen näköisiksi keskimääräisen kannattajan perusteella. (Kuva 2).



Kuva 2. "Keitä puolueiden peruskannattajat ovat?" Suomen Kuvalehti (20.1.2011)

Nämä profiilit korostavat kannattajien sosiaalisesti rakentuneita olemuksia, joissa yhdistyy niin keskimääräinen yhteiskunnallinen asema, arvomaailma kuin myös elämäntavat. Sosiaalisuus tekee puolueista kiinnostavia tutkimuskohteita myös sosiaalitieteilijälle ja erityisesti taloussosiologille, joka pyrkii käsitteellistämään yhteiskuntaa ja yksilöiden toimintaa moninaisten sosiaalisten prosessien seurauksena.

Ymmärtääksemme paremmin nyky-yhteiskuntaa ja myös puolueiden toimintaa tarvitsemme tutkimusta puolueista kannattajatasolta lähtien. Väitöskirjassa esitän tutkimuksia, jotka pureutuvat laajasti siihen, minkälaisia puolueiden kannattajat ja jäsenet ovat. Tarkemmin olen tutkinut sitä, miten puoluekanta selittää ihmisten raportoimaa käyttäytymistä ja asenteita.

Tutkimukset tarjoavat uusia havaintoja 2010-luvun suurimpien puolueiden keskustan, kokoomuksen, perussuomalaisten, sosiaalidemokraattien, vasemmistoliiton ja vihreiden kannattajista ja jäsenistä. Yhdistämällä tulokset taloussosiologiseen teoriaperinteeseen tutkimukset antavat mahdollisuuden ymmärtää, miten puoluekanta sävyttää todennäköisesti myös ihmisten tekemiä arkisia valintoja.

Tutkimukset koskivat ilmiöitä, jotka ovat olleet keskiössä suomalaisessa taloussosiologiassa: kulutustottumuksia, luottamusta muihin ihmisiin sekä kokemuksia yhteiskuntaa uhkaavista riskitekijöistä. Tutkittavat ilmiöt ovat luonteeltaan sosiaalisia; niistä jokaiseen liittyy jollain tavoin ajatus yksilöstä ja yksilöä ympäröivien ihmisten välisestä dynamiikasta. Väitöskirja lisää ymmärrystä näistä ilmiöistä huomioimalla aikaisempaa syvällisemmin niiden poliittisen jakautumisen kannattaja- ja jäsentasoilla.

Taloussosiologisen kontribuution lisäksi, väitöskirjan tutkimukset tarjoavat uutta kuvailevaa tietoa puolueista. Puolueet ovat merkittäviä yhteiskunnallisia instituutioita, jotka välittävät kansalaisten arvoja ja mielipiteitä valtakunnan tason politiikkaan. Puolueiden varaan rakentuva parlamentaarinen poliittinen järjestelmä on edelleen tärkein yhteiskunnallinen päätöksentekoareena niin Suomessa kuin muualla länsimaissa. Viime vuosien poliittiset mullistukset Euroopassa, kuten populististen puolueiden nousu poliittisten järjestelmien ytimeen, ovat lopulta perustuneet edustukselliseen demokratiaan, jonka keskiössä ovat poliittiset puolueet.

Puolueet ovat myös edelleen tärkeitä suomalaisille. Tutkimukset osoittavat, että enemmistö suomalaisista edelleen samastuu puolueisiin ja valtaosa äänestää puoluetta, johon he samastuvat. Esimerkiksi vuosina 2016 ja 2017 kerätyn European Social Surveyn mukaan 55 % suomalaisista 18–84-vuotiaista samastui johonkin puolueeseen, ja 85 % samastuvista oli myös äänestänyt kyseistä puoluetta vuoden 2015 eduskuntavaaleissa.

Puolueiden jäsenet ovat myös edelleen keskeinen osa puolueiden toimintaa yhdistäessään kannattajat ja puolueorganisaatiot. Huolimatta puolueiden jäsenmäärien pitkään jatkuneesta laskusuhdanteesta, Suomessa on edelleen noin 250 000 puoluejäsentä, joista yli 80 % kuuluu kuuteen suurimpaan puolueeseen. Jäsenmäärän negatiivisen kehityksen taustalla on myös huomattava se, että vuodesta 2008 vanhojen suurten puolueiden yhteenlasketusta jäsenmäärästä on sulanut kolmannes, kun vastaavasti perussuomalaisten ja vihreiden jäsenmäärä on lähes nelinkertaistunut (lisätietoa jäsenmääristä väitöskirjan sivulla 41).

Väitöskirjan tutkimukset sijoittuvat pääasiassa 2010-luvulle, joka on puoluekontekstiltaan erilainen kuin sitä edeltävät vuosikymmenet. 



Kuva 3. Suomalainen puoluekenttä 2010-luvulla (lähde: Bakker ym. 2015)

Puolueet syntyvät ratkaisemaan konflikteja, jotka tuovat yhteen saman mielisiä ja yhteisiä tavoitteita omaavia kannattajia. Suomessa konfliktit ovat perinteisesti paikantuneet eri yhteiskuntatasojen välille, ja esimerkiksi ammatti on selittänyt voimakkaasti myös puoluekantaa ja puolueet on ollut sijoitettavissa sen perusteella vasemmisto-oikeisto-akselille.

Henry Valenin ja Stein Rokkanin (1974) kehittämää kolmijakoa mukaillen vasemmistopuolueet ovat edustaneet työntekijöiden, keskustapuolue maatalousväestön, ja oikeistopuolue kokoomus elinkeinoelämän intressejä. Huolimatta siitä, että nämä piirteet ovat jossain määrin edelleen nähtävissä, on luokkaäänestäminen tutkimusten mukaan vähentynyt jo vuosikymmeniä myös Suomessa. Nykyään puolueiden väliset ristiriidat kietoutuvat sosioekonomisten kysymysten lisäksi yhä enemmän erilaisten arvokysymysten, kuten ympäristö- ja maahanmuuttokysymysten ympärille.

Ronald Inglehart (1997) osoitti 90-luvulla, että suomalaiset sijoittuvat maailman kärkeen niin sanottujen post-materiaalisten arvojen edistämisessä. Pitkään jatkuneen taloudellisen kasvun myötä suomalaisten arvoissa alkoi näkyä voimakkaasti esimerkiksi ympäristön ja vähemmistöjen oikeuksiin kietoutuvat liberaalit teemat. Suurimmat puolueet ovat jossain määrin kaikki omaksuneet ohjelmiinsa postmateriaalisia arvoja, mutta erityisen voimakkaasti niitä ovat viime vuosina ajaneet vihreät ja vasemmistoliitto.

Vastapainoksi postmaterialismille, 2010-luvulla Suomessa realisoitui eräänlainen perinteisten konservatiivisten arvojen vastavallankumous, kuten Inglehart on yhdessä Pippa Norriksen (2019) kanssa käsitteellistänyt länsimaissa tapahtuneita poliittisia mullistuksia. Tästä näkyvin esimerkki on ollut, oikeistopopulistiseksi ja uuskonservatiiviseksi luonnehditun, perussuomalaisten vakiintuminen yhdeksi suurimmista puolueista.

Väitöskirja koostuu viidestä osatutkimuksesta, joissa puolueiden kannattajia ja jäseniä tarkastellaan eri näkökulmista.

Osatutkimusten tulokset perustuvat väestötasolla edustaviin kyselytutkimuksiin sekä suurimpien puolueiden jäsenille kohdistettuihin kyselyihin. Jokaisessa tutkimuksessa nousi selkeästi esiin puoluekannan voimakas yhteys vastaajien raportoimiin asenteisiin ja käyttäytymiseen.  Tutkimustulokset antavat myös tukea sille oletukselle, että puoluekannan vaikutus ei selity pelkästään kannattajien eriävillä demografisilla tai sosioekonomisella taustatekijöillä.

Ensimmäisessä tutkimuksessa tarkasteltiin suomalaisten kulutustottumuksia. Keskeiset tulokset on tiivistetty kuvassa 4.



Kuva 4. Puoluekanta jäsentää ihmisten kulutustottumuksia (Koivula ym. 2017a)

Kulutus on yksi keskeisempiä tapoja kiinnittyä nyky-yhteiskuntaan, ja perinteisesti kulutuspäätösten avulla on myös pyritty erottautumaan muista sosiaalisista ryhmistä. Tulokset olivat linjassa aikaisemman kulutussosiologisen tutkimuksen kanssa osoittaessaan, että ryhmäsamastuminen ohjaa ihmisten kulutustottumuksia. Sen lisäksi tulokset alleviivasivat perinteisiä suomalaisia poliittisia jakolinjoja korostaessaan kokoomuksen asemaa ylempiä yhteiskunnallisia ryhmiä edustavana puolueena, jonka kannattajat mieltävät itsensä muita enemmän kuluttaviksi.

Toisessa tutkimuksessa keskityttiin siihen, miten puolueiden kannattajat luottavat muihin ihmisiin. Väitöskirjan kannalta keskeisin tulos on esitetty kuvassa 5.

 



Kuva 5. Puoluekanta näkyy luottamuksessa muihin ihmisiin (Koivula ym. 2017b)

Yleisesti luottamus on koko yhteiskunnan toiminnan kannalta keskeinen tekijä, joka mahdollistaa ihmisten luontevan ja dynaamisen toiminnan jokapäiväisessä arjessa. Tutkimuksessa havaittiin, että pohjoismaisten oikeistopopulististen puolueiden, myös perussuomalaisten, kannattajakuntiin kasaantuu ihmisiä, joilla on yhteiskunnallisesta asemasta riippumatta verrattain vähäinen luottamus muihin ihmisiin. Huomionarvoista on kuitenkin se, että perussuomalaiset eivät eronneet niin paljon muiden puolueiden kannattajista kuin muissa Pohjoismaissa vastaavat oikeistopopulistiset puolueet.

Kolmannessa artikkelissa analysoitiin, miten puolueiden kannattajien suhtautuminen yhteiskuntaa uhkaaviin riskitekijöihin on muuttunut 2000-luvun alusta käyttäen tapausesimerkkinä terrorismia. Tulos on kiteytetty kuvassa 6.

 




Kuva 6. Terrorismin pelko jakaa puolueiden kannattajia ja erot ovat muuttuneet 2000-luvun alusta (Koivula ym. 2019b)

Tutkimuksessa havaittiin, että väestön suhtautuminen terrorismiin on politisoitunut vuosina 2004–2017, kun vasemmisto- ja oikeistopuolueiden kannattajien riskikäsitykset ovat erkaantuneet yhä enemmän toisistaan. Tulosta selittää erityisesti sosiaalidemokraattien kannattajien lähentyminen vasemmistoliiton ja vihreiden kannattajia tällä vuosikymmenellä.

Kahdessa viimeisessä artikkelissa tarkastelimme puolueiden jäseniä eri näkökulmista. Ensimmäisessä jäseniin keskittyvässä tutkimuksessa paikannettiin jäsenet suhteessa kannattajiin (Kuva 7).

 



Kuva 7. Puolueiden väliset erot korostuvat jäsenten keskuudessa (Koivula ym. 2019a)

Puolueiden jäseniä ja kannattajia verrattiin puolueiden sisällä ja välillä sosiaalisen aseman ja keskeisten ideologisten indikaattorien valossa. Tutkimuksessa havaittiin, että puolueiden jäsenet ovat keskimäärin huomattavasti korkeammassa yhteiskunnallisessa asemassa kuin kannattajat. Alleviivaten väitöskirjan yhtä keskeistä teesiä, jäsenten korkea yhteiskunnallinen asema ei kuitenkaan tarkoittanut sitä, että jäsenet olisivat ideologialtaan samankaltaisia yli puoluerajojen. Päinvastoin, tutkimuksen tulokset osoittivat, että puolueiden väliset ristiriidat suhtautumisissa tuloeroihin, pakolaisiin ja turvapaikanhakijoihin sekä ympäristöongelmiin korostuvat erityisesti jäsenten keskuudessa.

Jälkimmäisessä jäsentutkimuksessa ja väitöskirjan viimeisessä osatutkimuksessa verrattiin jäsenten näkemyksiä erilaisista suomalaista yhteiskuntaa uhkaavista riskitekijöistä. (Kuva 8)



Kuva 8. Poliittiset jakolinjat heijastuvat siihen, mitä jäsenet pitävät yhteiskuntaa uhkaavina tekijöinä (Koivula ym. 2018)

Tutkimuksen tuloksissa korostuivat keskeiset ideologiset jakolinjat. Yhteiskuntaa sisältä päin uhkaavat taloudelliset riskit, kuten työttömyys ja tuloerojen kasvu, erottivat vasemmistopuolueet selkeästi keskustasta ja kokoomuksesta. Samaan aikaan uusi arvoulottuvuus jäsensi perussuomalaisten ja vihreiden suhtautumista ulkopuolisiin uhkiin, joihin sisältyi pakolaiset ja maahanmuuttajat sekä yleinen kansainvälistyminen. Kansalliseen turvallisuuteen liittyvät uhkatekijät, kuten sodat ja terrorismi, sen sijaan jakautuivat jäsenistössä selkeämmin viher-vasemmiston ja keskusta-oikeistopuolueiden välillä.

Kakkien tutkimusten tulosten tulkinnassa on tärkeää ymmärtää, että puolue on uppoutunut yksilöiden toimintaan osana muita sosiaalisia tekijöitä. Tulosten taustalla vaikuttaa osittain se, että puolueet rakentuvat demografialtaan ja sosioekonomiselta asemaltaan samankaltaisista ihmisistä. Merkittävää on kuitenkin huomatta, että kannattajakuntien ja jäsenistöjen vaihtelevien rakenteiden huomioiminen ei selitä puolueiden välisiä eroja kokonaan.

Kun puoluetta ei voida enää yhdistää pelkästään sosioekonomisiin tai demografisiin tekijöihin, puoluekannasta on muotoutunut itsessään yhä enemmän erilaisista elämäntavoista ja arvoista muodostuvan sosiaalisen identiteetin ilmentymä. Puolueiden kannattajakuntiin ja jäsenistöihin on kasaantunut taloudellisen pääoman lisäksi myös erilaisia kulttuurisia resursseja, kuten arvoja, tapoja ja tietoa, mikä tekee niistä muista erottuvia verkostoja ja samalla ihmisten raportoimia asenteita ja käyttäytymistä jäsentäviä sosiaalisia kategorioita.

Tulokset ovat yleisesti linjassa tuoreiden suomalaisten tutkimusten kanssa, joissa on osoitettu puoluekannan jäsentävän esimerkiksi ihmisten empaattisuutta (Kainulainen & Saari 2018), sosiaalisen median käyttöä (Koiranen ym. 2017) sekä luottamusta suomalaiseen tieteeseen ja tutkimukseen (Saarinen ym. 2018). Puolueiden kannattajien vertailemisesta onkin muodostumassa sosiaalitietelijöille tärkeä väline ihmisten ja yhteiskunnan toiminnan analysoimiseen. Jäsenten tutkiminen tarjoaa vielä oman mausteensa, koska niiden kautta pystymme ymmärtämään, miten pelkkää kannattamista voimakkaampi sitoutuminen puolueeseen näkyy ihmisten toiminnassa.

Lopuksi

Tulosten tulkinnassa on kuitenkin tärkeää muistaa, että havainnot kertovat puolueiden kannattajien ja jäsenten keskimääräisistä asenteista ja käyttäytymisestä. Kannattajakunnissa ja jäsenistöissä on paljon yksilöllistä vaihtelua, eikä tulosten pohjalta voida ennustaa yksittäisten henkilöiden toimintaa puoluekannan perusteella. On kuitenkin mahdollista, että keskimääräiset arviot puolueiden kannattajista ja jäsenistä ovat keskeisessä roolissa siinä, minkälaista politiikkaa puolueet tekevät.

Anthony Downsin (1957) kehittämän ”demokratian taloudellisen teorian” mukaan poliitikot pyrkivät toimillaan tekemään mediaaniäänestäjää miellyttäviä ratkaisuja. Jos tämä teoria yleistetään puoluetasolle, voi puolueiden kannattajien ja jäsenten keskimääräisillä asenteilla ja käyttäytymisellä olla merkittävä rooli siinä, minkälaista politiikkaa puolueet pyrkivät edistämään ja toteuttamaan.

Sunnuntaina 14.4.2019 käydyissä eduskuntavaaleissa korostui suomalaisen puoluekentän pirstaloiminen ja perinteisten suurten puolueiden kannattajapohjan pieneneminen. Ensimmäistä kertaa historiassa kuusi suurinta puoluetta olivat ääniosuudeltaan 10 prosenttiyksikön sisällä. Äänestystulos ei vielä suoraan kerro siitä, miten suomalainen yhteiskunta jatkossa rakentuu erilaisten kannattaja- ja jäsenverkostojen varaan, vaan puoluekentän pirstaloitumisen myötä tarvitsemme uusia ja päivitettyjä vertailevia tutkimuksia puolueiden kannattajista.

Uudella vaalikaudella keskeisiä poliittisia kysymyksiä ovat esimerkiksi sosiaaliturvauudistus ja ilmastonmuutoksen hillintä. Väitöskirjan tulosten perusteella kuuden suurimman puolueen väliltä voidaan löytää suuriakin eroja siinä, kuinka merkittävinä niiden tavalliset kannattajat ja jäsenet kokevat tulonjakoon ja ympäristöongelmiin liittyvät kysymykset. Erot korostuivat myös vaalien alla julkaistuissa mielipidetiedusteluissa, joissa puolueiden kannattajakunnat olivat toisinaan kaukana toisistaan kysyttäessä erityisesti keinoista ratkaista näitä tärkeitä kysymyksiä.

Edustuksellisen demokratian periaatteiden kannalta on hyvä asia, että yhä moninaisimmista tekijöistä muodostuville sosiaalisille ryhmille on poliittisia vaihtoehtoja. Yhteiskunnan toiminnan ja tärkeiden poliittisten päätösten toteuttamisen kannalta on kuitenkin tärkeää, että erilaisuus ei johda keskinäisen luottamuksen rapautumiseen ja sitä kautta puolueiden kannattajien eristäytymiseen muista, eli kuplautumiseen.

Väitöskirjan tiedot:

Aki Koivula (2019). The choice is yours but it is politically tinged. The social correlates of political party preferences in Finland. Annales Universitatis Turkuensis B471, Turun yliopisto. (https://www.utupub.fi/handle/10024/146931)

Väitöskirjan osatutkimukset:

  1. Koivula, A., Räsänen, P., & Saarinen, A. (2017a). Does party identification associate with consumer preferences? Analysing Finnish consumers in 2009 and 2014. International Journal of Consumer Studies, 41(5), 475-483. https://doi.org/10.1111/ijcs.12355
  2. Koivula, A., Saarinen, A., & Räsänen, P. (2017b) Political party preference and social trust in four Nordic countries.Comparative European Politics, 15(6), 1030-1051. https://doi.org/10.1057/s41295-017-0103-0
  3. Koivula, A., Keipi, T., Oksanen, A., & Räsänen, P. (2019a) Political compartmentalisation and societal risks: A population-level analysis of terrorism risk perception in Finland between 2004 and 2017. (Manuscript submitted for publication)
  4. Koivula, A., Koiranen, I., Saarinen, A., & Keipi, T. (2019b). Social and ideological representativeness: a comparison of political party members and supporters in Finland after the realignment of major parties. Party Politics. Advance online publication. https://doi.org/10.1177/1354068818819243
  5. Koivula, A., Keipi, T., Saarinen, A., & Räsänen, P. (2018). Risk perceptions across the current political spectrum in Finland: a study of party members. Journal of Risk Research. Advance online publication. https://doi.org/10.1080/13669877.2018.1437060

Lektion lähdekirjallisuutta:

  • Bakker, R., Edwards, E., Hooghe, L., Jolly, S., Marks, G., Polk, J., … & Vachudova, M. (2015). 2014 Chapel Hill Expert Survey. Chapel Hill: University of North Carolina, https://www.chesdata.eu/2014-chapel-hill-expert-survey
  • Downs, A. (1957). An economic theory of democracy. Harper.
  • Inglehart, R. (1997). Modernization and postmodernization: Cultural, economic, and political change in 43 societies. Princeton University Press.
  • Kainulainen, S., & Saari, J. (2018). Samassa veneessä: empatiakuilujen poliittinen ulottuvuus Suomessa. Politiikka60(4), 310-323.
  • Koiranen, I., Koivula, A., Saarinen, A., & Keipi, T. (2017). How does party identification determine the use and perceptions of social media? A population-level study of Finland. Paper presented in the IPSA conference of Political Science in the Digital Age. Hannover: International Political Science Association.
  • Norris, P., & Inglehart, R. (2019). Cultural backlash: Trump, Brexit, and authoritarian populism. Cambridge University Press.
  • Saarinen, A., Koivula, A., & Keipi, T. (2018). Eri puolueiden kannattajien suhtautuminen suomalaiseen tieteeseen ja tutkimukseen. Tiedepolitiikka 2018(1), 18–31.
  • Valen, H. & Rokkan, S. 1974. `Con£ict Structure and Mass Politics in a European Periphery,’ in Rose, R., ed., Electoral Behavior: A Comparative Handbook. New York: The Free Press.
  • Zuckerman, A. S. (2005). The social logic of politics: Personal networks as contexts for political behavior. Temple University Press.
Facebooktwittergoogle_plusredditpinterestlinkedinmail

Vastuullinen kokoomuslainen ja vastuuton vasemmistolainen ilmaston lämpenemistä estämässä?

”Viivi vasemmistolainen” sanoi lauantaina Narinkkatorilla, että vastuuta ”perheiden hyvinvoinnista” ei pidä sälyttää liiaksi yksittäisten ihmisten harteille. Hänen mukaansa on yhteiskunnan tehtävä hoitaa isot ”perheiden hyvinvointia” koskevat ratkaisut…

Kuulostaako tutulta, kenties vasemmistolaiselta retoriikalta? Ehkä. Yllä olevassa tekstissä on kuitenkin jotain väärin, nimittäin näin ei väittänyt Viivi vasemmistolainen. Sen sijaan äänessä on kokoomuksen puheenjohtaja Petteri Orpo. Kaikki lainausmerkkien sisällä olevat sanat on muutettu ja jutussa ei käsitelty perhepolitiikkaa.

Alun perin tässä Talouselämä-lehden artikkelissa (19.1.2019) aiheena oli yksityisautoilu ja Orpo puolustaa sitaatissaan sitä, ettei vastuuta ilmastonmuutoksesta voi sälyttää yksilöiden harteille vaan yhteiskunnalla tulee olla ensisijainen vastuunkantotehtävä.

Yllä olevassa sitaatissa on siinäkin mielessä jotain nyrjähtänyttä, että klassisia poliittisia ideologioita korostava erottelu palautuu siihen, että poliittinen keskusta ja ennen kaikkea oikeisto on korostanut enemmän yksilöiden omaa vastuuta kun taas vasemmisto on korostanut voimakkaammin yhteiskunnan rakenteiden merkitystä yksilön hyvinvoinnille.

Jakolinja näkyy esimerkiksi selkeästi, kun tutkitaan eri puolueiden kannattajien näkemyksiä sosiaali- ja talouspolitiikasta. Tuoreet kyselytutkimukset (Kaks 2018) ovat tuoneet esille kokoomuksen kannattajien vastuuttavan yksilöitä eniten hyvinvoinnistaan ja vasemmistoliiton kannattajat taas uskovat muiden puolueiden kannattajia voimakkaammin yhteiskunnan vastuuseen. Myös eri puolueiden periaateohjelmien tarkastelu tuottaa varsin samankaltaisen näkemyksen.

Viime ajat on käyty toistuvasti julkista keskustelua sen osalta minkälainen vastuu yksilöllä ilmastonmuutoksen torjunnassa tulisi olla. Yksilön vastuusta käydään myös keskustelua tutkijoiden kesken. Vastuunkysymystä käsitellään esimerkiksi Lauri Lahikaisen (2018) tuoreessa väitöskirjassa Individual Responsibility For Climate Change.

Joidenkin näkemysten mukaan yksilöiden toimilla esimerkiksi kulutustottumuksia ja elämäntapaa muuttamalla ei ole samalla tavalla merkitystä kuin isoilla rakenteellisilla tekijöillä. On jopa väitetty, että liiallinen yksilötason ilmastotekojen korostaminen vie huomion siltä kuinka massiivisesta ongelmasta ilmastonmuutoksesta on itse asiassa kyse. Tämä keskustelu on ehkä voimistunut IPCC-raportin julkaisun myötä. Kaikissa eduskuntapuolueista, perussuomalaisia lukuun ottamatta, on korostettu miten tarvitaan nimenomaan rakenteellisia muutoksia koska haasteet ovat niin suuret.

On selvää, että rakenteellisia muutoksia ja yksilötason muutoksia ei useinkaan voi edes nähdä toistensa vastakohtina. Esimerkiksi isot rakenteelliset muutokset vaikuttavat usein myös yksilöiden mahdollisuuksiin ja preferensseihin toimia tietyllä tavoin.

Huolimatta siitä, että yksilölliset ja rakenteelliset toimet, eivät sulje toisiaan tosielämässä pois, on kiinnostavaa tarkastella miten eri puolueiden kannattajat asennoituvat siihen millainen rooli yksilöllä tulisi ylipäätään olla ilmastonmuutoksen torjunnassa.

Tätä varten tarkastelemme European Social Survey väestökyselyaineiston kysymystä vuodelta 2016: Missä määrin sinun pitäisi mielestäsi omalta osaltasi yrittää vähentää ilmaston muutoksen vaikutuksia? Vastausvaihtoehdot olivat 0=Ei lainkaan, 10=Hyvin paljon. Kuvioon 1 olemme ottaneet mukaan ne, jotka valitsivat vastausvaihtoehdon 9 ja 10.

Kuvio1 (aukeaa klikkaamalla)

Lienee itsestään selvää, että vihreiden osalta puolueen kannattajat ovat myös vahvasti yksilönvastuun lisäämisen kannalla. Oletuksena on, että näin olisi myös keskustan ja kokoomuksen osalta. Toisinaan reaalimaailma kuitenkin yllättää.

Ilmastokysymyksissä ideologiset ihmiskäsitykset ovat näemmä pyörähtäneet ympäri. Keskusta-oikeiston kannattajat eivät olekaan kantamassa raskainta yksilönvastuun taakkaa. Sen sijaan vihreiden ohella suurimpana yksilönvastuun korostajana ilmastonmuutoskontekstissa ovat vasemmistoliiton kannattajat.

Vasemmistoyksilön ajatusmaailman mukaisesti ihminen ei ilmeisesti välttämättä aina pysty esimerkiksi pitämään viinahammastaan kurissa ilman Alkon vahvojen alkoholijuomien kartellia. Hän on kuitenkin samaan aikaan varsin innokas vaihtamaan kauramaitoon ja kierrättämään sen pahviset kuoret.

Siinä missä kokoomuksen kannattaja toivoo työttömälle aktiivisia katumusharjoituksia, on yrittäjähenkinen vastuunkantaja kuitenkin luottavaisin mielin ilmastokysymyksissä. Kyllä joku muu tämänkin asian hoitaa. Näyttää siltä, että myös kokoomuksen kannattajalle ”rahaa tulee Kelasta ja sähköä töpselistä”, vai miten se perinteinen vitsi menikään?

Mitä hallitusneuvotteluihin tulee, on mielenkiintoista nähdä kuinka yksilön vastuuseen ilmastoasioissa penseästi suhtautuvat SDP ja keskusta tulevat toimeen muovipillejä pieteetillä kierrättävien vihreiden ja vasemmistoliiton kanssa. Toisaalta vihreät ja vasemmistoliitto ovat pitäneet ympäristöasioita enemmän framilla, oli kyse sitten yksilön tai yhteiskunnan vastuusta. Tähän suuntaan on myös kallellaan Antti Rinteen SDP.

Keskustalle tilanne saattaakin olla kaikkein haastavin, kun keskustelu ilmastonmuutoksen torjunnan toimenpiteistä pääsee toden teolla vauhtiin. Tavoitteet ovat hallituksessa varmasti yhteiset, mutta välineet työkalupakissa vaihtelevat.

Törmäykset erityisesti vihreiden kanssa saattavat olla rajuja, ennen kaikkea sen osalta minkälaisia rakenteellisia uudistuksia tulisi tehdä, jotta ne muuttavat samalla myös yksilöiden ajattelumalleja ja käytöstä. Lähtökohta ei ole helpoin mahdollinen kun esimerkiksi Juha Sipilä totesi 27.4.2019 puheessa puoluevaltuustolle: ”Osa on sitä mieltä, että autoilu, lihansyönti ja saunan lämmitys pitää lopettaa, mieluiten tänään – ne äänet menivät vihreille”.

Kirjoittajat: Arttu Saarinen ja Samuli Tikkanen

Lähteet:

Kaks. 2018. https://kaks.fi/wp-content/uploads/2018/02/tiedote_kansalaiset-yksilo-itse-vastuussa-omasta-hyvinvoinnistaan.pdf

Lahikainen, Lauri. 2018. Individual Responsibility For Climate Change. A Social structural account. Tampereen yliopisto, Tampere.

Talouselämä. 2019. https://www.talouselama.fi/uutiset/yksityisautoilu-on-valttamaton-osa-hyvinvointia-sanoo-petteri-orpo-esitteli-kokoomuksen-ilmastonakemyksia/8a0cd9a9-0064-3c56-8092-b8521cd8cbaa

Facebooktwittergoogle_plusredditpinterestlinkedinmail

Hankkeen tutkija Aki Koivula väittelee kiirastorstaina

Väitöskirjan otsikko on: The choice is yours but it is politically tinged. The social correlates of political party preferences in Finland. Tervetuloa kuuntelemaan! Lisätietoja:

https://www.utu.fi/fi/ajankohtaista/vaitos/puoluekanta-on-sosiaalinen-tekija-joka-jasentaa-ihmisten-asenteita-ja?fbclid=IwAR37CuR4H4wPryKuJTitqQr0dZ0NUpuabgM5-06yVoNEzWApVAORwzxtneg

Facebooktwittergoogle_plusredditpinterestlinkedinmail

Ajaako perussuomalainen jatkossa yhä useammin farmari-Volvolla? Puolueen kasvun taustalta löytyy myös erilaisia teknisten alojen asiantuntijoita

Kun ruotsidemokraatit syksyllä saivat kaikkien aikojen vaalivoittonsa, seurasimme pitkin kampanjaa paitsi heidän lausuntojaan sekä mainoksia, myös ehdokkaiden olemusta ja ulkonäköä ‒ hienosti sanottuna habitusta. Kampanjasta mieleen jäivät varsin hyvin istuneet pukukokonaisuudet sekä puheen ja olemuksen kautta pyrkimys jopa porvariston hillittyyn charmiin. Vaalivalvojaisten pihallakin oli todennäköisesti iso rivi uudenkarheita farmari-Volvoja.

Aiempaa sliipatumman puoluebrändin yksi tarkoitus lienee, että näin pyrittiin houkuttelemaan uusia kannattajaryhmiä puolueen leiriin. Tämä siitä huolimatta, että puolueen ydinkannattajaryhmää ovat duunarit.

Ruotsidemokraattien uusi brändi poikkeaa kiinnostavalla tavalla Timo Soinin luomasta perussuomalaisten imagosta. Ruotsidemokraattien ehdokkaiden olemus ja lausumat ovat usein melkoisen kaukana siitä kokonaisuudesta, jota Timo Soini on hellinyt vuosia ja joka konkretisoituu lauseeseen ”työväenpuolue ilman sosialismia”. Tyköistuvien merkkipukujen sijaan perussuomalaisten puolue-eliitti on totuttu näkemään kansanomaisempiin vetimiin verhoutuneena.

Soinin pitkällä puheenjohtajakaudella EU:ta haukuttiin ja puhuttiin palavasti duunarin etujen puolesta, mutta jyrkän kriittinen maahanmuuttopuhe yleistyi puolueohjelmissa vasta vuoden 2007 eduskuntavaaleista lähtien. Tuolloin alkaneen muutoksen voidaan nähdä heijastuvan 2010-luvun vaaleissa tapahtuneisiin kannattajasiirtymiin.

Perussuomalaisten kannattajia on tutkittu varsin paljon ja perussuomalaisten nousua 2011 vaaleissa on selitetty etenkin työväestön mutta myös alempien toimihenkilöiden ja yrittäjien äänillä. Aiemmat tutkimukset on kuitenkin toteutettu varsin karkealla ammattiluokkamallilla.

Kuvaa laajentaaksemme päätimme tutkia kannatussiirtymiä ja kannatusta uuden tyyppisellä Güvelin luokkaperustaisella mittarilla, joka huomioi aiempaa paremmin erityisesti asiantuntijaluokassa tapahtuneiden ammattien eriytymisen sekä sukupuolittuneen ammattijaon.

Tässä mallissa asiantuntijat ovat jakautuneet teknisempien alojen ja sosiaali- ja kulttuurialan asiantuntijoihin. Kyseiset ryhmät eroavat toisistaan paitsi arvomaailman ja työhön sisältyvän logiikan suhteen, myös tyypillisen puoluevalinnan osalta. Miesvaltaisten teknisempien tai luonnontieteellisempien alojen asiantuntijat (”teknokraatit”) kannattavat yleisemmin oikeisto- tai oikeistopopulistisia puolueita, sosiaali- ja kulttuurialojen (”sosiokulttuuriset”) asiantuntijat taas vasemmistoa, etenkin punavihreää ja arvoliberaalia, niin sanottua uutta vasemmistoa.

Kansainvälisen tutkimuksen perusteella maahanmuuttoasenne näyttäisi olevan tärkeä asiantuntijaluokan jakautumista aiheuttava tekijä: teknokraatit kokevat maahanmuuton uhkana selvästi useammin kuin sosiokulttuuriset asiantuntijat. Perussuomalaisten kohdalla maahanmuuttokysymys on osaltaan yhdistänyt sosioekonomisesti varsin erilaisia ryhmiä puolueen taakse. Tosin teknokraateissa maahanmuuton merkitys perussuomalaisten äänestämisessä näyttäytyy muihin ryhmiin nähden erityisen vahvana.

Jussi Halla-Ahon kaudella puolue-eliitin puheet viestivät siitä, että jatkossa puolueesta tehdään yhä selkeämmin ja ensisijaisemmin maahanmuuttokriittinen puolue, jossa työväenpuoluejargon ei ole samalla tavalla määräävä tekijä.

Tutkimuksemme tuokin uutta tietoa perussuomalaisen puolueen kannatuksen taustoista. Vaikka puolueen ydinkannatus on vahva perinteisen miesvoittoisen työväestön keskuudessa, tämä ei ole koko totuus.

Kannatuksen kasvun taustalla on myös miesvoittoisilla teknokraattialoilla työskenteleviltä kovan luokan asiantuntijoilta kerätty äänisaalis, jota ilman 2010-luvun vaalimenestykset olisivat jääneet vaisummiksi. Heidän puoluevalinnassaan tuskin on kysymys siitä, että perussuomalaiset ajaisivat ensisijaisesti perinteiseksi duunariporukaksi miellytyn ryhmän etuja.

Yksi tulevien eduskuntavaalien mielenkiintoisista kysymyksistä onkin, mihin ryhmiin uudistunut perussuomalaiset onnistuu puheillaan, ohjelmallaan ja habituksellaan vetoamaan ja mihin ei. Insinöörijohtaja saattaakin maaliskuussa 2019 Espoossa nahkaverhoillulla farmari-Volvollaan ajellessaan ja japanilaisia ikiliikkujia ohittaessaan toistuvasti miettiä, että antaisiko äänensä tällä kertaa kokoomukselle vai perussuomaiselle. Farmari-Volvon vieruskaistalla kulkevan duunarin puoluepohdinnoista on jo nähtävissä viitteitä gallupeissa: SPD on onnistunut hankkimaan menetettyä kannatustaan takaisin .

Arttu Saarinen ja Jukka Sivonen

Kirjoitus perustuu Jukka Sivosen, Aki Koivulan ja Arttu Saarisen artikkeliin https://journal.fi/politiikka/article/view/76283
Tarkemmat lähteet ja analyysit löydät itse artikkelista.

Facebooktwittergoogle_plusredditpinterestlinkedinmail

Hallituksen keikkuva kirkkovene: tulkinta Soinigatesta kannattaja-aineiston perusteella

Keskustan poliitikoista useampi on ilmoittanut harrastavansa soutamista. Esimerkiksi puolueen entisellä puheenjohtajalla Matti Vanhasella on kokemusta kirkkoveneilystä.

Olennaista kirkkoveneilyssä on perämiehen rooli. Viime viikkojen keskustelu Soinigaten ympärillä prosessinäkökulmasta tarkasteltuna muistuttaakin kirkkoveneilyä ilman selväpäistä perämiestä. Keskustaoikeistolaisen joukkueen soutajat ovat airot kalisten sekoilleet keskenään.

Tavanomaisissa soutukilpailuissa voiton ratkaisevat sekunnit, mutta poliittisissa kirkkovenesouduissa voitto ratkaistaan sekuntien sijaan tyylipisteillä. Tuliko keskustaoikeistolaiselle joukkueelle ”Soinin suursouduissa” häviö vai voitto, riippuu siitä keneltä joukkueen soutajista asiaa tiedustelee.

Kisan voittajaa pohdittiin myös politiikkaradiossa (21.9.2018) heti Soinin suursoutujen päättymisen jälkeen. Voittajan arviointi osoittautui kuitenkin varsin haastavaksi ilman pätevää aineistoa. Taloustutkimuksen tutkimusjohtaja Juho Rahkonen toi nimittäin esille, ettei Suomessa ole tehty kyselytutkimuksia miten eri puolueissa suhtaudutaan aborttioikeuteen.

Rahkonen ei tiennyt, että suhtautumisesta aborttiin on itse asiassa tiedusteltu puolueen kannattajilta. Teimme vuodenvaihteessa 2017-2018 väestökyselyn, jossa kysyttiin myös suhtautumista aborttiin. Kysely tehtiin perinteisen kirjepostin ja nettipaneelin yhdistelmänä ja vastaajajoukko koostui 3700 suomalaisesta (ks. lisää http://www.utupub.fi/handle/10024/145293).

Tekemämme kyselyn tulkinnan perusteella keskustalaiset nappasivat perjantaina voiton kokoomuslaisten soutajien nenän edestä kuin Pertti Karppinen vuonna 1976 Montrealin olympialaisissa. Peter-Michael Kolbehan johti kisaa lähes koko matkan, mutta hävisi aivan viime metreillä.

Soinin suursouduissa oli omanlaisensa säännöt ja rehti kavereita tsemppaava urheiluhenki loisti poissaolollaan. Näin ollen saman venekunnan jäsenistä osa hävisi ja osa voitti.

Kokoomuslaiset hävisivät nimenomaan tyylinsä takia. Osa heidän faneista eli tässä tapauksessa puolueen kannattajista odotti joukkueeltaan todennäköisesti toisenlaista soututyyliä.

Vielä toukokuun valmistautumisvaiheessa kaikki näytti hyvältä. Valmentaja Orpo kun toisteli apuvalmentajiensa kanssa yhteen ääneen, ettei soutaja Soini voi olla mukana joukkueessa jos hän vetää jatkuvasti vastahankaan.

Fanit tuntuivat tykkäävän tästä Orpon keväisestä linjanvedosta. Tekemämme laajan väestökyselyn perusteella kokoomussoutajien kannattajat kun suhtautuivat valmentajiensa tavoin varsin myönteisesti aborttioikeuteen.

Toki kaikkiaan suomalainen väestö suhtautuu aborttioikeuteen ylipäätään myönteisesti. Asteikolla 0-10 kysyttäessä väestön keskiarvo on lähes kahdeksan. Puolueiden kannattajien välillä on kuitenkin suhteellisen selkeitä eroja.

Kristillisdemokraatit ovat aivan omassa porukassaan näkemyksissään aborttioikeudesta. Keskusta seuraa kaukana perässä, mutta suhtautuu kuitenkin toiseksi kriittisemmin aborttioikeuteen.

Kuviossa on nähtävillä niiden osuus, jotka ovat valinneet 0-10 skaalalla äärimmäisimmän vaihtoehdon. Ero kokoomuksen ja keskustan välillä on selkeä. Sama näkyy myös keskiarvoja tarkasteltaessa. Kokoomuksen keskiarvo on 8,3 kun taas keskustan 6,8.

Kuvio, kannattajien suhtautuminen aborttioikeuteen

Ei ole lopulta yllätys, ettei keskustan sisältä noussut äänekästä kritiikkiä Soinin toimintaa kohtaan. Aiempien tutkimustemme mukaan puolueen jäsenillä on esimerkiksi varsin vahvat yhteydet uskonnollisiin toimijoihin. Lisäksi keskustan kannattajat suhtautuvat kristillisten arvojen vaalimiseen kokoomuslaisia selvästi myönteisemmin.

Soinigate osoitti lopulta sen, että keskusta ja siniset operoivat vahvasti samalla poliittisella tontilla.  Molemmat edustavat poliittista keskustaa ja kokoomus poikkeaa puolueena enemmän edellä mainituista. Ilman kokoomusta, airot tuskin olisivatkaan kolisseet äänekkäämmin yhteen ja vene olisi kulkenut kuikan säestämänä aurinkoisessa syyssäässä tasaisen varmasti eteenpäin.

Kokoomuksen airojen kolistelu Soinigatessa aiheuttaa mahdollisesti hetkellisesti pientä kannatuksen laskua.  Kokoomus taistelee samoista korkeakoulutettujen (naisten) äänistä vihreiden kanssa erityisesti suuremmissa kaupungeissa.

Ei tullutkaan yllätyksenä kun Orpo ilmoitti kolme päivää Soinin luottamusäänestyksen jälkeen, että hän eroaa Helsingin Suomalaisesta Klubista, mikäli naisia ei jatkossa hyväksytä sen jäseniksi.

Keskustan linjaan luottamus Soiniin taas sopii paremmin ja sillä tuskin on mitään vaikutusta puolueen kannatukseen.

Sinisten kannattajien osalta Soinigate oli myös varsin erikoinen näytelmä. Puolueen kannattajat eivät vaikuta olevan mitenkään poikkeuksellisen kriittisiä aborttioikeutta kohtaan, toisin kuin heidän näkyvin hahmonsa. Seuraavat vaalit näyttävätkin kuinka Soinin yksin soutaminen lopulta vaikuttaa puolueen imagoon.

Arttu Saarinen, sosiaalitieteiden sekatyömies

Facebooktwittergoogle_plusredditpinterestlinkedinmail

Totuudenjälkeinen aika videon ja podcastien keinoin

Olen kevään aikana toiminut opettajana totuudenjälkeinen aika kurssilla. Kurssi päättyi seminaariosioon, jossa kymmenen eri opiskelijaryhmää teki erinomaisen kiinnostavia töitä kuvien, äänten, tekstien ja teatterin keinoin. Ryhmien apuna toimivat taitavat opettajatuutorit. Julkaisemme ryhmätöistä nyt muutaman.

Propaganda Ukrainan kriisissä. Tekijät: Johanna Lahtela, Veera Heikkilä, Mia Leino, Annina Ranimo https://youtu.be/LbD5pJVcK2Q

Totuudenjälkeiset äänet: asiantuntijuuden murros. Tekijät: Iiris Komulainen, Ella Korpinen, Oskari Pekonen, Robert Stowe https://soundcloud.com/iiris-komulainen-898962931/totuudenja-lkeiset_a-a/s-ipPRG

Maito podcast. Tekijät: Laura Lehto, Anna Kuuusela, Venla Savola, Sanna Haarla. https://soundcloud.com/lauralehto/maito-podcast-1

Arttu Saarinen

Facebooktwittergoogle_plusredditpinterestlinkedinmail

Suomalaiset sosiaalisessa mediassa: provosointi ja kiistely yleisintä elämäänsä tyytymättömillä miehillä

Suomalaiset ovat varsin ahkeria sosiaalisen median käyttäjiä ja etenkin vanhemmissa ikäryhmissä sosiaalisen median suosio jatkaa kasvuaan. Koska suositut palvelut tuovat yhteen ihmisiä hyvin monenkirjavista taustoista, erilaisten mielipiteiden ja kokemusten yhteentörmäyksiltä ei voida välttyä.

Viime aikoina on paljon keskusteltu vihamielisestä käytöksestä verkossa ja miten siltä voisi suojautua. Halusimmekin selvittää, onko käyttäjien keskuudessa havaittavissa jotain eroja suhtautumisessa ristiriitoihin ja häiritseväksi koettuun sisältöön. Tutkimus oli ensimmäinen, jossa hyödynsimme vuodenvaihteessa kerättyä lähes 4000 suomalaisen mielipiteen kattavaa kyselytutkimusta.

Tulostemme perusteella suomalaiset eivät käytä sosiaalista mediaa yhtenäisesti, vaan käyttäjät eroavat erityisesti suhtautumisessa konflikteihin ja epämiellyttävään sisältöön. Löysimme kolme erilaista käyttötapaa: sovitteleva, provokatiivinen ja suojautuva.

Sovittelevalle käytölle on tunnusomaista toisten huomioiminen ja pyrkimys välttää ristiriitoja aiheuttavan sisällön jakamista. Provokatiiviselle käytölle oli tyypillistä halu jakaa toisia ärsyttävää sisältöä, eriävien mielipiteiden ilmaisu sekä toisten tarkoituksellinen provosointi. Suojautuvasti käyttävät vastaajat halusivat välttyä näkemyksiään vastaamattomalta sisällöltä poistaen omista verkostoistaan heitä ärsyttäviä päivityksiä ja henkilöitä.

Tarkasteltuamme näitä kolmea erilaista käyttötapaa vastaajien taustan perusteella havaitsimme, että nuoret ja korkeammin koulutetut käyttävät sosiaalista mediaa muita sopeutuvammin ja suojautuvammin. Nuoret ja korkeasti koulutetut ovat siis varovaisempia sen suhteen, millaista sisältöä he jakavat etenkin verrattaessa keski-ikäisiin ja sitä vanhempiin sosiaalisen median käyttäjiin.

Tulokset kertovat osittain siitä, miten digitaalinen eriarvoisuus on Suomessa edennyt yhä enemmän siihen, mitä verkossa tehdään ja miten sitä voidaan hyödyntää erilaisissa asioissa. Nuorilla ja korkeasti koulutetuilla on todennäköisesti keskimäärin parempi medialukutaito ja näin ollen myös taitoa käsitellä epämiellyttävää materiaalia muita paremmin. He myös saattavat olla tarkempia omasta maineestaan sosiaalisessa mediassa.

Havaitsimme myös, että naiset ovat todennäköisemmin sopeutuvia ja suojautuvia käyttäjiä, kun taas miehillä provokatiivinen käyttäytyminen oli yleisempää. Mielenkiintoinen oli myös koetun elämäntyytyväisyyden ja provokatiivisen käyttäytymisen yhteys: provokatiivisesti käyttäytyvät olivat selvästi tyytymättömämpiä elämäänsä kuin muut vastaajat.

Yhdessä nämä tulokset vahvistavat ajatusta siitä, että sosiaalisessa mediassa provosoivat keskimääräistä useammin huonosti voivat miehet. Kiinnostavaa oli havaita, että koulutus tai ikä eivät vaikuta tähän yhteyteen. Näyttäisi siis siltä, että eräänlainen ongelmakäyttö sosiaalisessa mediassa ei ole sidoksissa perinteisiin digitaalisen eriarvoisuuden lähteisiin, kuten ikään tai koulutukseen.

Seuraavaksi tutkimme, miten poliittinen osallistuminen sosiaalisessa mediassa ennustaa näitä erilaisia käyttötapoja ja vaikuttaako poliittinen suuntautuminen havaittuihin yhteyksiin.

Sanna Malinen ja Aki Koivula
——

Teksti perustuu artikkeliin Malinen, S., Koivula, A., Keipi, T., & Koiranen, I. 2018. Exploring Selective Exposure and Selective Avoidance Behavior in Social Media. (Forthcoming) In Proceedings of the International Conference on Social Media & Society, Copenhagen, Denmark (SMSociety).

Facebooktwittergoogle_plusredditpinterestlinkedinmail

Politiikan totuudet, valheet ja muu julkisuus

Hankkeemme on mukana järjestämässä alla olevaa tilaisuutta, tervetuloa!
—-

Mikä on suomalaisen journalismin näkökulma poliittiseen päätöksentekoon: valtapelejä, yksilösuorituksia vai prosessikuvausta?

Entä mihin keskittyy kansalaisten kiinnostus ja politiikkapuhe?

Turun yliopiston Poliittiset kuplat -tutkimushankkeesta alkunsa saaneessa keskustelussa pohditaan, käsitteleekö media Suomessa relevantteja kysymyksiä.

Osaavatko poliitikot käyttää mediaa välittämään kansalaisille päätöksenteon perusteita?
Miten sosiaalinen media on muuttanut politiikan julkisuutta?
Miten ja miksi Suomessakin leviävät valeuutiset?
Miten poliittinen journalismi voisi osaltaan lisätä ymmärrystä toistemme todellisuuksista sen sijaan että se vahvistaa olemassa olevia kuplia?
Mitä poliittiset päättäjät ja muut politiikan ammattilaiset ajattelevat median muutoksesta ja suomalaisesta poliittisesta journalismista?
Minkälaisena media oikeastaan näkee politiikan ja poliitikot?

Näistä kysymyksistä keskustelevat toimittaja, viestintäasiantuntija Ville Blåfieldin johdolla vasemmistoliiton puheenjohtaja, kansanedustaja Li Andersson, Keskuskauppakamarin toimitusjohtaja ja kokenut politiikan taustavaikuttaja Juho Romakkaniemi, politiikantoimittaja, viestintävalmentaja Eeva Lehtimäki sekä Poliittiset kuplat -tutkimuksen johtaja, dosentti Arttu Saarinen.

Tilaisuudessa kuullaan myös ajantasaisia tuloksia Poliittiset kuplat ja media -hankkeesta.

Tervetuloa seuraamaan keskustelua keskiviikkona 23. toukokuuta klo 17.00–18.30 Helsingin keskustaan, Päivälehden museoon, os. Ludviginkatu 2–4.

Ilmoittautumiset 18.5. mennessä sähköpostilla: suna.vuori@svart.fi.

Facebooktwittergoogle_plusredditpinterestlinkedinmail

Nasse-setä on nyt hyvin hyvin vihainen yhteiskunnan tilasta!

Olen kevään ajan toiminut opettajana Totuudenjälkeinen aika: tieto, tiede ja kritiikki -kurssilla. Kurssin ideana on monipuolisesti ja monien eri empiiristen ja teoreettisten lähestymistapojen kautta pohtia, elämmekö todella jonkin poikkeuksellisen murroksen keskellä, jota julkisessa puheessa kutsutaan totuudenjälkeiseksi ajaksi. Olemme käsitelleet niin rajatietoa, tiedettä, mediaa, politiikkaa, disinformaatiota, vaihtoehtolääketiedettä, rokotekriittisyyttä, lobbaamista kuin poliittista propagandaakin.

Ajatuksena on ollut välttää vahvojen yksiselitteisten tulkintojen tekemistä. Tarkoituksena ei ole ollut kertoa opiskelijoille valmiiksi pureskeltua totuutta. Oma arvioni on, että onnistuimme tässä yhdessä opiskelijoiden ja vierailuluennoitsijoiden kanssa varsin hyvin. Jonkinlaisena todisteena on se, että luennoilla syntyi tasokasta ja intoa pursuavaa keskustelua, joka jatkui usein myös luentojen jälkeen.

Kurssin myötä olen löytänyt itseni pohtimassa kädet savessa, mikä on yhteiskuntatieteilijöiden rooli yhteiskunnallisten totuuksien tuottamisessa. Erityisen havahduttavan keskustelun kävin yhden kurssin luennon jälkeen erään luennolla kuuntelijana olleen kaverini kanssa. Menemättä keskustelun sisältöön tarkemmin, herätti keskustelu minussa ajatuksen siitä, onko yhteiskuntatieteilijöiden helmasyntinä tuoda asioista esille aina vain se pimeämpi puoli.

Olemmeko me uuden ajan Nasse-setiä? Toistelemmeko me selvin päin (toisin kuin Nasse) ja naama punaisena suurelle yleisölle miten maailma on menossa jatkuvasti yhä huonompaan suuntaan? Rakennammeko me jatkuvasti itse erilaisia erotteluja ihmisryhmien välille, vaikka yhteiset piirteet saattaisivat yhdistää enemmän?

Annan esimerkin. Tutkimushankkeessamme olemme alusta asti käyttäneet populaarina käsitteenä termiä ”poliittiset kuplat”. Idea hankkeen nimelle tuli nimenomaan allekirjoittaneen kynästä. Tausta-ajatuksena on näkemys siitä, että ihmiset olisivat yhä enemmän tekemisissä virtuaalisesti ja kasvokkain vain kaltaistensa ja samalla tavalla ajattelevien kanssa ja erilaiset väestöryhmien rajanylitykset olisivat vähentyneet.

Edelleenkään emme kuitenkaan pysty varmasti sanomaan, tapahtuuko tämän ajan yhteiskunnassa jotenkin poikkeuksellisen voimakasta kuplaantumista, jos ilmiötä tarkastellaan historiallisessa kontekstissa. Yksi asia on kuitenkin varma. Jos otamme lähtökohdaksi yhteiskunnan tarkasteluun, että se on kuplaantunut, me myös löydämme loputtomaan määrän erilaisia kuplia, niin isoja kuin pieniä. Juuri tämän ajatuksen kaverini kyseenalaisti luennonjälkeisessä keskustelussamme. Hän ajatteli enemmänkin, että elämme jonkinlaisessa yhteisesti jaetussa universumissa, jossa yhdistäviä tekijöitä on varsin paljon, mutta yhteiskuntatiede taas pyrkii korostamaan nimenomaan erottavia tekijöitä.

E2-ajatuspaja toi maaliskuussa julkaistussa raportissaan esille, miten suomalaiset ovat lopulta varsin samankaltaisia kun tarkastelu tapahtuu identiteettien näkökulmasta. Yhdistäviä tekijöitä on paljon, riippumatta esimerkiksi ammatillisesta asemasta tai asuinpaikasta. Samalla tiedämme, että suomalaisten luottamus instituutioihin ja muihin ihmisiin on edelleen korkealla tasolla. Alkuvuodesta 2018 tekemämme edustavan väestökyselyn perusteella kansalaisten enemmistö uskoo, että sosiaalinen media on mahdollistanut eri ihmisryhmien väliset kohtaamiset aiempaa paremmin.

Toki on olemassa myös erilaisia heikkoja signaaleja eri ihmisryhmien välisten kuilujen ja etäisyyksien kasvusta. Juho Saaren mukaan esimerkiksi suomalaisten enemmistö ei koe enää olevansa samassa veneessä. Samoin on havaintoja ylipäätään siitä, että isommissa kaupungeissa asuinalueet ovat joiltain osin eriytyneet toisistaan ja samalla on syntynyt selkeämmin hyväosaisten ja huonommin pärjäävien alueita. Erikoisluokillekin hakeutuvat ennen kaikkea hyvissä asemissa olevien perheiden lapset muodostaen näin omia tiiviitä arkipäivän kuplia. Tämän tyyppiset kehityslinjat kertovat siitä, että ihmisryhmien väliset kohtaamiset eivät välttämättä ainakaan olisi lisääntymässä suuremmissa kaupungeissa.

Tutkimustulosten perusteella ei siis pysty varmasti kertomaan onko niin sanottu kuplaantuminen todella lisääntynyt ja kuinka isosta yhteiskunnallisesta ”ongelmasta” on kyse. Tärkeä kysymys onkin, millaista kuvaa me yhteiskuntatieteilijät tuotamme maailmasta. Korostammeko jatkuvasti kuplia ja niiden merkitystä vai tuotammeko kuvaa yhdenmukaisesta universumista tai jotain siltä väliltä? Korostammeko vain ihmisryhmien välisiä eroja vai samankaltaisuuksia ja olemmeko siten luomassa toivoa vai dystooppista kuvaa maailmasta? Tätä pohdin ja en oikein itsekään tiedä miten jatkossa opetan, tutkin tai annan lausuntoja medialle, jotta kokisin olevani totuudenmukainen.

Ehkä olen jatkossakin kriittinen tuomiopäivän apostoli. Se on helpompaa, saan näin olla osa suurta huolinta-alan asiantuntija-armeijaa ja siinä sivussa vaikutan välillä jopa jollain tavoin viisaalta tolkun ihmiseltä. Onhan nimittäin niin, että kaiken epäily on viisauden alku? Jytkyttäminen on jo kannatuslukujen perusteella hivenen out. Nassettaminen on taas kovassa myötätuulessa. Me yhteiskuntatieteilijät johdamme näitä nassettaja-armeijoita etulinjasta.

Arttu Saarinen

Facebooktwittergoogle_plusredditpinterestlinkedinmail