Kansanedustajan pätevyys sosiaalisena pääomana

Kirjoitan blogini ensisijaisesti väitöskirjani aineiston pohjalta. Olen haastatellut väitöskirjaani varten kymmeniä kansanedustajia eri puolueista viime vaalikauden aikana (11/2017 –06/2018), jolloin olin itse eduskunta-avustaja. Tutkimukseni aiheena on sosiaalisen pääoman ja vaikutusvallan ulottuvuudet yksittäisen kansanedustajan näkökulmasta. Tarkastelen pätevyyttä yhtenä kansanedustajan sosiaalisena ominaisuutena.

——-

Viime vuosikymmenen aikana politiikan henkilöityminen on lisääntynyt. Yksittäisen poliitikon merkitys on kasvanut ohi puolueiden identiteetin (Borg & Paloheimo, 2009, 94). Poliitikko yksilönä on helpompi samaistumisen kohde, koska jälkiteolliselle yhteiskunnalle ominaista on yksilöllisyyttä korostava kulttuuri. Samalla kuin yksilöllisyys korostuu, korostuu myös poliitikon sosiaalinen pääoma. 

Sosiaalinen pääoma on yksilön toiminnallinen resurssi, joka ilmenee ihmisten välisissä suhteissa. Sosiaaliseksi pääomaksi voidaan nimetä esimerkiksi nimenomaan kvalifikaatiot eli tausta, koulutus mutta myös verkostot. Sen avulla poliitikko tekee päätöksiä, vaikuttaa ja saavuttaa asioita.

Sosiaalinen pääoma antaa henkilölle mahdollisuuden käyttää ja kasvattaa valtaa suhteessa muihin. Vaikutusvalta voi perustua sekä muodollisissa hierarkioissa oleviin asemiin ja niiden antamaan auktoriteettiin ja toimivaltaan että epämuodollisiin tekijöihin, kuten taitoon ja karismaan. 

Sosiaalisen pääoman merkitys tuli esille tekemissäni haastatteluissa esimerkiksi, että osaamisen eli kvalifikaatioiden lisäksi korostettiin verkostojen eli kaverisuhteiden merkitystä eduskuntatyössä ja vaikutusvallassa.

Yksilön ominaisuudet ovat osa sosiaalista pääomaa ja aineistossani yksi merkityksellinen kansanedustajan ominaisuus on pätevyys. Ajatus poliitikon pätevyydestä on kuitenkin varsin hankalasti määriteltävissä.  Yksittäisen kansanedustajan pätevyys voi olla muodollista; se perustuu koulutukseen tai saavutuksiin. Se voi olla myös epämuodollista pätevyyttä, joka liittyy vaikutustaitoihin, poliittiseen pelisilmään ja vallankäyttöön. Tässä tekstissä pyrin avaamaan kansanedustajan pätevyyttä ja sen joitakin ulottuvuuksia, kuten pätevyyden ja vaikutusvallan suhdetta sekä sopivuuden merkitystä.

Haastattelujen perusteella pätevä kansanedustaja syventyy asioihin, edistää ajamiaan asioita monella tapaa ja tuo niitä julkisuuteen. Pätevyyttä voidaan tarkastella eduskunnan sisältä ja ulkoa käsin. Kansanedustaja on pätevä vaikuttaessaan eduskunnan sisäiseen työhön kuten valiokuntatyöhön, hallitusneuvotteluihin tai kehys- ja budjettiriiheen. Tämä puolestaan vaatii perehtyneisyyttä esimerkiksi valiokunnassa käsiteltäviin asioihin ja hallituksen ja ministeriöiden valmistelemiin esityksiin. Eduskunnassa asioihin syventyminen vaatii myös jossain määrin kokemusta ja asiantuntemusta. 

Haastatteluissa tuli esille sirpaletiedon määrän lisääntyminen ja kansanedustajatyön vaativuuden kasvu. Poliitikon tulee hahmottaa isoja kokonaisuuksia (esim. sote) ja niiden välisiä syy-yhteyksiä. Poliitikon tulisi kyetä hahmottamaan syy-yhteydet, jolloin pidempi kokemus politiikasta voi tuoda suhteellisuudentajua ja valmiutta. Vaikka kansanedustajan tekevät yhä enemmän päätöksiä nojaten asiantuntijatietoon, tarvitaan tiedon arvioimiseen kuitenkin osaamista. Näin ollen pätevä kansanedustaja oivaltaa kysyä tietoa oikeilta asiantuntijoilta ja oikein kysymyksin.

Asiantuntijuus lisää poliittista pääomaa (Kontula, 2018) ja ilmenee haastatteluaineiston mukaan yhtenä vaikutusvallan välineenä. Kun kansanedustaja osaa ja ymmärtää asioita hyvin, pystyy hän hyödyntämään sitä vaikuttamisessa ja ajamiensa asioiden edistämisessä, luomalla suhteita ja kasvattamalla verkostojaan. Tällöin muut kokevat hänet päteväksi ja vaikutusvalta voi kasvaa. Tässä toki voi olla suuria eroja sen suhteen, kuuluuko kansanedustaja hallitus- vai oppositiopuolueeseen.

Politiikassa kansanedustajan asiaosaaminen ei kuitenkaan itsessään riitä sillä työ on hyvin julkista. Asiat ovat usein myös sellaisia miltä ne näyttävät. Tällöin kansanedustaja on pätevä, jos pystyy vaikuttamaan mielipiteisiin julkisuuden kautta eli eduskunnan ulkopuolelta käsin. Tätä voidaan havainnollistaa esimerkiksi siten, saavuttaako kansanedustaja yleistä hyväksyntää.

Haastatteluissa yleisellä hyväksynnällä tarkoitetaan, että kansanedustajan saavuttaa mahdollisimman paljon sosiaalista tukea ehdotuksilleen. Haastatteluissa kävi ilmi, että mitä suuremman yleisen tuen kansanedustaja saavuttaa, sitä parempi vaikutusvalta asioiden suhteen on. Tämä vaatii sosiaalista suostuttelun ja vakuuttamisen taitoa. Tällaisia ominaisuuksia aineistossa ovat esimerkiksi karismaattisuus, puhetaidot ja olemus.

Pätevyys on myös sitä, kuinka hyvin kansanedustaja pärjää puolueen sisäisessä hierarkiassa. Puolueen sisäisessä hierarkiassa pärjää esimerkiksi ajallisella kokemuksella, luotettavuudella ja uskottavuudella. Pätevyys on myös sitä, että osaa kuunnella muita puolueen jäseniä. Näin ollen pätevyys tulee osin lähelle sopivuuden käsitettä. Sopivuutta kuvaa, kuinka kansanedustaja käyttää ja hyödyntää kertynyttä pätevyyttään sekä millaisena persoonana muut hänet kokevat. Esimerkiksi karisman, auktoriteetin tai sosiaalisuuden muodossa. Kansanedustaja voi olla sopiva persoonana tai asioiden osaavana henkilönä. Politiikassa voi olla myös ratkaisevaa, että olet oikeassa paikassa oikeaan aikaan.

Kirjoittaja: Karoliina Kähönen

Teen monografia-väitöskirjaa Turun yliopiston taloussosiologian oppiaineessa ja toisena ohjaajana on Poliittiset kuplat -hankkeen vetäjä Arttu Saarinen. En ole itse ollut mukana Poliittiset kuplat -hankkeen toiminnassa. 

Sidonnaisuuksien osalta lukijan on tärkeää tietää, että toimin myös itse puoluepolitiikassa, olen yksi Liike Nytin perustajajäsenistä. Lisäksi työskentelen eduskunnassa eduskuntaryhmän pääsihteerinä ja kansanedustajan eduskunta-avustajana. Viime kaudella toimin toisen kansanedustajan eduskunta-avustajana. 

Lähteet

Borg, Sami & Paloheimo, Heikki. 2009. Vaalit yleisödemokratiassa. Eduskuntavaalitutkimus 2007. Tampere University Press ja tekijät.

Kontula, Anna. 2018. Eduskunta: Ystäviä ja vihamiehiä. Into Kustannus.

Facebooktwitterredditpinterestlinkedinmail

Minkälaiselta totuudenjälkeinen aika näyttäytyy S(u)omessa? Johdattelua uuden työpaperijulkaisun maailmaan

Vuodesta 2016 lähtien kotimaisessa julkisessa keskustelussa on kyllästymiseen asti toisteltu, kuinka länsimaista maailmaa voi kuvata totuudenjälkeisen ajan käsitteellä. Suomeen termi on tullut hivenen jälkijunassa.

Merkittävä osa kirjallisuudesta liittyen totuudenjälkeiseen aikaan on peräisin Yhdysvalloista. Tämä vaikuttaa myös siihen millaisena näemme itse ilmiön. Puhuessamme totuudenjälkeisyydestä, olisi siis tärkeää huomioida eri maiden väliset erot.

Mitä totuudenjälkeisyys sitten yleisesti tarkoittaa? Käsitteellä on viitattu siihen, että tosiasioiden merkitys olisi yhteiskunnassa ja erityisesti politiikassa vähentynyt suhteessa aiempaan. Konkreettisesti tämä näkyy esimerkiksi asiantuntijatiedon kyseenalaistamisena.

Asiantuntijatiedon kyseenalaistaminen on terveen yhteiskunnan piirre, kunhan se tapahtuu ensisijaisesti tosiasioihin perustuen. Ongelmalliseksi tilanne muodostuu, mikäli kyseenalaistaminen tapahtuu puhtaasti mielipiteisiin vetoamalla ja mikäli sen taustalla on yleisempi epäluottamus tiedontuottajaa kohtaan. Erilaiset perinteiset yhteiskunnalliset instituutiot ovat tämän myötä saaneet osakseen yhä enemmän epäluottamusta.

Merkittävänä “toimijana” totuudenjälkeiseisessa ajassa on sosiaalinen media ja sen tarjoamat mahdollisuudet kirjavan informaation jakamiseen ja tuottamiseen. Sosiaalista mediaa on julkisessa keskustelussa usein esitetty syylliseksi eri väestöryhmien väliseen kuplautumiseen. Aiempi kansainvälinen tutkimus ei kuitenkaan anna yksiselitteistä vastausta sille ajatukselle, että sosiaalinen media alustana ja tätä myöden toimijana olisi nimenomaan aiheuttanut kuplautumista. Joidenkin tutkimusten mukaan se on sen sijaan jopa mahdollistanut uudenlaisia rajanylityksiä.

Totuudenjälkeinen aika käsitteenä voidaankin toisinaan mieltää ajopuuteoriaksi. Toisin sanoen sen alle laitetaan kaikki uudenlaisilta tuntuvat kehitystrendit. Tosiasiassa länsimaisissa yhteiskunnissa on aina ollut piirteitä, jotka ovat yhtä lailla myös olennaisia nimenomaan totuudenjälkeiselle ajalle. Esimerkiksi Suomessa on ollut vahvaa kuplautumista eri poliittisten ryhmien välillä myös lähihistoriassa. Esimerkiksi 1970–1980-luvun Suomessa oli vahva eronteko taistolaisten ja muiden välillä.

Puhe totuudenjälkeisesta ajasta liittyy myös tietynlaiseen läntiseen vinoumaan siitä, että joskus olisi ollut totuuden aika. Tosiasiassa koskaan ei ole ollut vallallaan vain yhtä tiettyä totuutta. Pikemminkin monien näkökulmien ajassa on eletty enemmistön kannattamien käsitysten mukaan. Kamppailu totuudesta ei siis ole yksiselitteisesti totuudenjälkeisen ajan ilmiö vaan se on ylipäätään luonnollinen osa yhteiskunnallista keskustelua. Tässä keskustelussa totuutta määritellään esimerkiksi erilaisin sanallisin valinnoin.

Totuuden ongelma onkin sen mittaamisen hankaluus. Totuuden mittaamiseen liittyy aina tulkintaa, joten mitään puhdasta totuutta ei useinkaan voida löytää.

Meillä yhteiskuntatietelijöillä ja julkiseen keskusteluun osallistuvalla yleisöllä on toisinaan taipumus liioitella juuri oman aikamme erityisyyttä tai rappiomaisuutta suhteessa aiempaan. Tästä huolimatta voimme kuitenkin samalla väittää ajassamme olevan jotain erityistä, kun tarkastelemme, miten esimerkiksi useiden eri maiden ”uuden ajan” poliitikot kuten erityisesti populistit suhtautuvat tietoon ja totuuteen. Totuudenjälkeisyys ei siis ehkä itsessään ole pelkästään meidän aikaamme kuvaava ilmiö, mutta sosiaalisen median ja totuudenjälkeisyyden yhteen punoutuva suhde varmasti on.

Esimerkiksi Yhdysvaltojen historiassa on aiemminkin ollut varsin persoonallisia ja totuutta muuntelevia presidenttejä kuten vaikkapa George Bush. Donald Trumpin myötä totuuden muuntelun sijaan suoranainen valehtelu on kuitenkin saanut huomattavasti räikeämpiä piirteitä. Useat näistä valheista julkaistaan nimenomaan sosiaalisessa mediassa.

Trumpin kaltaisten hahmojen on helppo kiistää perinteisen median tarjoama tieto epäluotettavana ja samalla tuottaa omaa informaatiota sosiaalisen media alustoilla. Yhtä lailla esimerkiksi rokotekriitikoille sosiaalinen media tarjoaa mahdollisuuden tuottaa omaa informaatiota ja tuoda esille heikon luottamuksensa perinteiseen terveydenhuoltoon ja sen toimijoihin.

Sosiaalisen median tarjoaman mittaamattoman suuren informaation myötä on aiempaa selvemmin hämärtynyt ajatus siitä, mitä tieto ylipäätään on. Onkin olennaista ymmärtää, että informaatio itsessään ei ole sama asia kuin tieto. Ei vaikka se nimettäisiin vaihtoehtoiseksi tiedoksi.

Jotta pystyisimme paremmin arvioimaan ”totuudenjälkeisen ajan” ominaispiirteitä Suomessa niin kiinnitämme tekemässämme työpaperijulkaisussa (Saarinen, Koiranen, Koivula, Sivonen ja Malinen 2020) huomiota informaatioon ja luottamukseen. Tarkastelemme ensisijaisesti puoluekannattajien suhdetta näihin teemoihin. Suomalaisessa, kuten kansainvälisessäkin kontekstissa, puoluekannatus on merkittävä jakolinja tarkastellessamme ihmisten mielipiteitä ja suhdetta yhteiskuntaan.

Lisää tämän blogin teemoista empiirisesti tarkastellen Suomen kontekstissa täältä: http://urn.fi/URN:ISBN:978-951-29-7978-3

Lisäksi samoista teemoista tehtyjä tieteellisiä artikkeleita löydät tämän Poliittiset kuplat -hankkeen internetsivulta kohdasta ”julkaisut”.

Arttu Saarinen ja Anna Kuusela

Facebooktwitterredditpinterestlinkedinmail

Uskalla ajatella ja luottaa mediaan

Viime päivinä sosiaalisessa mediassa on vahvasti kritisoitu Yleä. Kritiikki on kohdistunut uunituoreeseen kirjoitukseen etnonationalisteista ja suunnitteilla olevaan ilmastodenialisteja käsittelevään juttuun.

Itse sisältöön pureutumatta on jännittävää, että osa suomalaisista pystyy kuitenkin luottamaan kritisoimaansa media-alustaan. Onhan olemassa myös ihmisiä, jotka eivät luota mediaan laisinkaan ja joille lähes jokainen Ylen artikkeli on lähtökohtaisesti kritiikin arvoinen kohde.

Tietynlaista poliittista kuplaa seuratessa medialuottamus vaikuttaa olevan ajoittain hataralla pohjalla. Perinteiset mediakanavat kuten televisio, lehdistö ja radio nähdään poliittisesti sitoutuneina. Sen sijaan internetin ihmemaa tarjoaa kriitikolle jotain parempaa.

Jos seuraa vain tiettyä kuplaa, saattaa pääsanoma kuitenkin hukkua: kaiken kaikkiaan suomalaiset luottavat mediaan. Esimerkiksi Reuters-instituutin raporteissa Suomi on jatkuvasti kansainvälisen vertailun uutismediaan luottavaisin maa.

Korkean medialuottamuksen taustalla on kaksi eri tekijää. Ensinnäkin suomalaisten luottamus instituutioita kohtaan on yleisesti korkeaa. Kun luottaa muihin instituutioihin, on helpompi luottaa myös mediainstituutioon.

Korkean medialuottamuksen taustalla on myös se, että massamedia ei ole meillä poliittisesti jakautunutta. Toisaalta lehdistöstä puhuttaessa se ei ole mahdollistakaan, sillä Suomessa on vain yksi aidosti kansallinen sanomalehti.

Suomen valtavirtamedian poliittinen jakautumattomuus on jopa harvinaista kansainvälisesti vertailtuna. Useissa valtioissa kulutetuimmat uutismediat ovat jaoteltavissa vasemmiston tai oikeiston suosimiin. Esimerkiksi Briteissä Guardian nähdään vasemmiston ja The Daily Mail oikeiston äärimmäisinä äänitorvina.

Vaikka medialuottamuksen taso on Suomessa korkea, on siihen kuitenkin viime aikoina ilmestynyt joitain säröjä. Reuters Instituutin (2019) raportin mukaan medialuottamus on Suomessa hienoisessa laskussa.

Heikentymisen syiksi raportti tarjoaa polarisoitumisen ja sen, että keskustelu valeuutisista on itsessään lisännyt epäluottamusta. On totta, että sosiaalisen median yleistyttyä tahallisesti tai tahattomasti tuotetun valheellisen tiedon levittäminen näyttää lähteneen räjähdysmäiseen kasvuun.

Sosiaalinen media ja internet ylipäätään eroavat perinteisestä mediasta erityisesti siten, että ensimmäisenä mainituissa ”kuskin” penkille pääsee kuka tahansa ja pienikin porukka saa kovan äänen. Keitä sitten ovat ne suomalaiset, jotka eivät luota mediaan?

Yleisesti voidaan todeta populistien olevan erityisen epäileväisiä median suhteen. Samalla monet populistit ja heidän kannattajansa suosivat vaihtoehtomedioita. Perussuomalaisten kannattajat ja jäsenet luottavat esimerkiksi MV-lehteen huomattavasti muiden puolueiden kannattajia ja jäseniä enemmän.

Setä-arkadia eli politiikan erikoistoimittaja Timo Haapala herätti huomiota syksyllä twiittaamalla hämmennyksensä Wikipedian toimintalogiikasta. Ikäpolveani tämä nauratti. Meille on jo yläasteella opetettu, että Wikipediaa ei sitten enää saa käyttää lähteenä.

Ala-asteen sanomalehtiviikoilla olemme ympyröineet koululle tuoduista lehdistä erivärisin kynin uutisia ja mainoksia. Yläasteella etsimme internetistä eri tekstilajeja: mikä on kolumni ja mikä on vastine.

Tulevaisuuden koululaiset erottelevat mahdollisesti valeuutisia uutisista. Heidän on tekstilajien ymmärryksen lisäksi sisäistettävä kuvien ja videon manipulaatioon liittyvät vaarat. On pidettävä peukut pystyssä, että myös vanhemmat ikäryhmät kykenevät samaan.

Medialukutaito on tärkeä kyky, johon sisältyy myös kriittisyyttä. Kaikkea ei kuulu lukea totena. Tai kuten nykyinen opinahjoni sen sanoisi: ”Uskalla ajatella – dare to think”. Vaikka suomalaisten luottamus mediaan on laskenut, ei korkean medialuottamuksen voida sokeasti sanoa olevan aina ja kaikkialla hyvä juttu. Vai miten suhtautuisit korkeaan medialuottamukseen vaikkapa nyky-Venäjällä?

Anna Kuusela

Anna toimii hankkeessa tutkimusavustajana

Lähteet:

Körkkö, H. (2019), Timo Haapala oppi viikonloppuna, miten Wikipedia toimii – soitimme, HS. Julkaistu 7.10.2019. Luettu 30.10.2019. https://www.hs.fi/nyt/art-2000006264919.html

Newman, N., Fletcher, R., Kalogeropoulos, A. and Nielsen, R. K. (2019), Reuters Institute: Digital News Report 2019, Oxford: Reuters Institute for the Study of Journalism.

Sivonen, J. and Saarinen, A. (2018), Puolueiden kannattajien luottamus mediaan, Yhteiskuntapolitiikka, Vol. 83 No. 3, pp. 287–293.

Smith, M. (2017), How left or right-wing are the UK’s newspapers, YouGov. Julkaistu 7.3.2017. Luettu 30.10.2019. https://yougov.co.uk/topics/politics/articles-reports/2017/03/07/how-left-or-right-wing-are-uks-newspapers

Facebooktwitterredditpinterestlinkedinmail

Vihapuheen merkitys eri puolueiden kannattajille

Sanat muuttavat maailmaa ja käsitystämme siitä, millainen yhteiskunta on. Sanoilla pystymme käyttämään valtaa. Pystymme kielen avulla esimerkiksi vaikuttamaan siihen millaista kuvaa eri ihmisryhmistä luomme.

Kaiken kommunikaation erityinen haaste on, että eri ihmiset kokevat eri sanat ja erilaiset sanamuodot eri tavoin. Sama haaste koskee niin kasvokkaista kuin virtuaalista kanssakäymistä.

Viimeisen muutaman vuoden aikana keskustelu vihapuheesta ja sen merkityksistä on ollut voimakasta. Samalla on keskusteltu siitä, mihin sananvapaus oikeuttaa ja mihin ei.

Julkisessa keskustelussa erityisesti useat perussuomalaiset ovat pyrkineet profiloitumaan sananvapauden puolustajina. Samalla he ovat korostaneet vihapuheen määrittelyn hankaluutta. Toisaalta monet keskustelijat ovat huomauttaneet, että sananvapaus ei oikeuta esimerkiksi syrjintään tai kunnian loukkaamiseen.

Kun eri väestöryhmät puhuvat vihapuheesta, he ymmärtävät todennäköisesti koko termin keskenään eri tavoin. Tämän tulkinnan pystyy tekemään alkuvuodesta 2019 keräämästämme Digitalisoituva Suomi kyselyn sähköisesti toteutetusta paneelikyselystä, jonka vastaajajoukko koostui lähes 1200 suomalaisesta.

Kyselyn tulokset kuvaavat kiinnostavalla tavalla eri puolueiden kannattajien välisiä eroja. Puoluekannatusta mittaamme kysymyksellä siitä, minkä puolueen vastaaja kokee itselleen tärkeimmäksi.

Kyselen perusteella valtaosa kaikkien puolueiden kannattajista, perussuomalaiset mukaan lukien, osaa mielestään tunnistaa vihapuheen. Erityisen selkeästi näin osaavat omasta mielestään tehdä vihreiden kannattajat.

Vaikka lähes kaikki tunnistavat vihapuheen omasta mielestään, vaikuttaa kuitenkin siltä, että vihapuheen sisältö ymmärretään perussuomalaisissa eri tavalla muihin puolueisiin verrattuna.

On mahdollista, että perussuomalaisten kannattajat eivät koe vihapuhetta samalla tavalla tiettyjä ihmisryhmiä loukkaavaksi kuin muiden puolueiden kannattajat. Tästä viestii se, että nimenomaan perussuomalaisten kannattajista enemmistö kokee, että ihmisten tulisi saada vapaasti esittää ajatuksia, jotka ovat poliittisesti epäkorrekteja. Muiden puolueiden kannattajista näin ajattelee vain vähemmistö. Toinen mahdollinen tulkinta on, että perussuomalaiset kannattavat vihapuheen sallimista, vaikka se loukkaisikin muita.

Kaikkien muiden puolueiden paitsi perussuomalaisten kannattajat ovat myös selkeästi sitä mieltä, ettei vihapuhetta tulisi sallia sananvapauden nimissä. Perussuomalaisten kannattajista lähes puolet oli samaa mieltä väitteestä ”vihapuhe tulisi sallia sananvapauden nimissä”.

Samoin perussuomalaisten kannattajista vain vähemmistö kokee vihapuheen olevan merkittävä yhteiskunnallinen ongelma. Myöskään julkisen vallan tai internetin palvelutarjoajien ei tulisi puolueen kannattajien enemmistön mukaan puuttua internetissä esiintyvään vihapuheeseen. Tulokset saattavat liittyä siihen, että juuri perussuomalaisten kannattajissa on muita suurempi osuus sosiaalisen median käyttäjiä, jotka näkevät some-käyttäytymisessään provokatiivisia piirteitä.

Tulosten perusteella vihapuhe näyttäytyy perussuomalaisille ennen kaikkea sananvapauskysymyksenä. Muiden puolueiden kannattajille kyse on selkeästi jostain muusta kuten oikeudesta syrjimättömyyteen, eri väestöryhmien kohtelusta julkisessa puheessa ja siitä, miten kielen avulla voidaan käyttää valtaa. Perussuomalaisten kannattajien enemmistö ei taas selkeästi näe samalla tavalla kielenkäytön taakse piiloutuvaa vallankäyttöä.

Arttu Saarinen ja Jukka Sivonen

Huom. Tarkempia tuloksia vihapuheeseen ja sosiaaliseen mediaan liittyen syksyllä julkaistavassa populaariraportissa
Facebooktwitterredditpinterestlinkedinmail

Pakkoruotsia susirajan lukiolaisille – Idän pojat vastaan toinen kotimainen

Kansakuntaan on syntynyt uusi punamultahallitus. Investointikärjellä toimiva hallitus aikoo ryhtyä toimiin monella sektorilla. Erityisen mielenkiintoinen linja on vedetty ruotsin kielen asemasta ylioppilaskirjoituksissa. Hallitus pyrkii palauttamaan ruotsin pakolliseksi ylioppilaskirjoituksiin.

Vuodesta 2005 ruotsin kielen kirjoittaminen on ollut vapaaehtoista. Ruotsin ylioppilaskokeen suorittajien määrä onkin vuoden 2005 uudistuksen jälkeen tippunut tasaiseen tahtiin, 90 prosentista vain 48 prosenttiin (HS 2019). Toisissa maakunnissa suosio on suurempaa kuin toisissa. Voidaan yleistää, että itäisessä Suomessa kirjoittaminen on huomattavasti harvinaisempaa kuin läntisessä. Tämä on tietysti ymmärrettävää, koska idässä ei asu juurikaan ruotsinkielistä väestöä.

Osmo Soininvaara ehti jo rykäistä Twitterissä sen, mikä pakkoruotsissa itseänikin kummastuttaa: ”Minua kiukuttaa ruotsinkielen määrääminen pakolliseksi ylioppilaskirjoituksissa. Seurauksena viisi prosenttia kokelaista reputtaa. Näin käy, opitaan kieltä kuinka hyvin tahansa. #Gaussitus Nyt uhrattiin Itä-Suomen pojat, jotka reputtavat muiden puolesta.”

En tiedä tulivatko Itä-Suomen pojat todella uhratuiksi, mutta ehdotuksessa sivuutetaan auttamattakin Suomen alueelliset erot. Sipilän hallituksen aikana kyhättiin kielilaki, joka mahdollistaa erilaiset alueelliset kokeilut toisen kotimaisen ympärille. Käytännössä tämä tarkoitti erilaisia kokeiluja itärajan kuntiin, joissa 6. luokkalaiset saisivat valita opiskelevatko jatkossa ruotsia vai jotain muuta kieltä.

6. -luokkalaisten keskuudessa muun kuin ruotsin kielen kannatus oli vähäistä. Tämä tulkittiin tietysti lasten haluna opiskella ruotsia. Kokeilut kaatuivat. Siltikin itäsuomalaiset lukiolaiset kirjoittavat yo-kirjoituksissa ruotsin yhä harvemmin. Kenties 6. -luokkalaisetkin tiedostavat kulttuuriset seikat ja ymmärtävät että he joutuvat opiskelemaan ruotsia jossain vaiheessa elämäänsä, eivätkä tahdo jäädä jälkeen. Tai ainakaan sen enempää kuin he maantieteellisen sijaintinsa ja ruotsin kielen arkisen poissaolon seurauksena jo valmiiksi ovat.

Suomen kaksikieliset kunnat sijaitsevat rannikkoseudulla. Itärajalla, Pohjois-Karjalassa ruotsinkielisten osuus väestöstä on vain 0,1 prosenttia. Toisaalta venäjänkielisten osuus Pohjois-Karjalan väestöstä on noin 2,0 prosenttia, tehden siitä paikallisesti suuremman kielivähemmistön. Vastaava osuus kaksikielisessä Varsinais-Suomessa on 5,6 prosenttia ruotsinkielisiä, sekä 1,0 prosenttia venäjää puhuvia. (Tilastokeskus 2019.)

Tilastoja ylioppilaskokeen suorittajista maakunnittain ei ole saatavilla, mutta useissa lehtilähteissä todettiin sekä pohjoisessa Suomessa, että idässä kirjoittajien määrän laskeneen huomattavasti nopeammin kuin esimerkiksi Uudellamaalla tai Varsinais-Suomessa (YLE 2018). Tieto tuskin tuli yllätyksenä, mutta ruotsinkielisen kulttuurin läsnäololla voi olla vaikutus opiskelumotivaatioon.

Ruotsin kielen opiskeluun liittyvät myös sukupuolittuneet asenteet. Naisilla ruotsin kirjoittaminen yo-kokeissa on jopa kasvanut, miehillä taas laskenut huomattavasti (Savon Sanomat 2015). Myös tutkimuksissa on todettu että miesten motivaatio opiskella ruotsia on matalampi kuin naisten. Lisäksi ruotsin kielen pakollisuutta pidettiin motivaatiota heikentävänä tekijänä, erityisesti pojilla. (Kovacs & Marton 2015.)

Ehkä Osmo Soininvaaran väite siitä, että idän pojat tulevat keräämään mahdollisen uudistuksen nettotappiot, ei ole täysin väärä. Mielenkiintoista tosiaan on, että hallitus haluaa kertaheitolla palata pakolliseen ruotsiin, kun mahdollisuutena olisi voinut olla esimerkiksi pakollinen vieras kieli. Lukion konteksissa se voisi olla loogista.

Käytännössä pakollisesta kielestä seuraisi se, että suurin osa lukiolaisista kirjoittaisi ruotsin, ja muita kieliä opiskelevat puolestaan sen kielen johon ovat erikoistuneet. Tämä voisi lisätä muiden kielten osuutta kirjoituksissa. Myös sosiaalistaminen osaksi ruotsinkielistä kulttuuria voisi toimia houkuttimena kielen asema parantamiseen alueilla, joissa sitä ei puhuta. Esimerkiksi kielimatkoja ruotsinkielisiin pitäjiin. Nähdäkseni kulttuurimme on olennaisesti kaksikielinen, mutta Suomen sisäiset alueelliset erot olisi hyvä huomioida päätöksenteossa.

Samuli Tikkanen
Samuli toimii harjoittelijana taloussosiologian oppiaineessa tämän kesän

Lähteet:
Helsingin Sanomat 2019. https://www.hs.fi/kaupunki/art-2000006129459.html
Kovacs, M. & Marton, E. 2015. Enemmistökielisten motivaatio oppia vähemmistökieltä. Virittäjä 4/2015.
Osmo Soininvaaran Twiitti 2019. https://twitter.com/OsmoSoininvaara/status/1135102427605209089
Savon Sanomat 2015. https://www.savonsanomat.fi/kotimaa/Alle-viidesosa-kokelaista-kirjoittaa-vapaaehtoisen-ruotsin/529183
Tilastokeskus 2019. Kieli iän ja sukupuolen mukaan maakunnittain, 1990-2018.
Yleisradio 2018. https://yle.fi/uutiset/3-10118284
Facebooktwitterredditpinterestlinkedinmail

Vastuullinen kokoomuslainen ja vastuuton vasemmistolainen ilmaston lämpenemistä estämässä?

”Viivi vasemmistolainen” sanoi lauantaina Narinkkatorilla, että vastuuta ”perheiden hyvinvoinnista” ei pidä sälyttää liiaksi yksittäisten ihmisten harteille. Hänen mukaansa on yhteiskunnan tehtävä hoitaa isot ”perheiden hyvinvointia” koskevat ratkaisut…

Kuulostaako tutulta, kenties vasemmistolaiselta retoriikalta? Ehkä. Yllä olevassa tekstissä on kuitenkin jotain väärin, nimittäin näin ei väittänyt Viivi vasemmistolainen. Sen sijaan äänessä on kokoomuksen puheenjohtaja Petteri Orpo. Kaikki lainausmerkkien sisällä olevat sanat on muutettu ja jutussa ei käsitelty perhepolitiikkaa.

Alun perin tässä Talouselämä-lehden artikkelissa (19.1.2019) aiheena oli yksityisautoilu ja Orpo puolustaa sitaatissaan sitä, ettei vastuuta ilmastonmuutoksesta voi sälyttää yksilöiden harteille vaan yhteiskunnalla tulee olla ensisijainen vastuunkantotehtävä.

Yllä olevassa sitaatissa on siinäkin mielessä jotain nyrjähtänyttä, että klassisia poliittisia ideologioita korostava erottelu palautuu siihen, että poliittinen keskusta ja ennen kaikkea oikeisto on korostanut enemmän yksilöiden omaa vastuuta kun taas vasemmisto on korostanut voimakkaammin yhteiskunnan rakenteiden merkitystä yksilön hyvinvoinnille.

Jakolinja näkyy esimerkiksi selkeästi, kun tutkitaan eri puolueiden kannattajien näkemyksiä sosiaali- ja talouspolitiikasta. Tuoreet kyselytutkimukset (Kaks 2018) ovat tuoneet esille kokoomuksen kannattajien vastuuttavan yksilöitä eniten hyvinvoinnistaan ja vasemmistoliiton kannattajat taas uskovat muiden puolueiden kannattajia voimakkaammin yhteiskunnan vastuuseen. Myös eri puolueiden periaateohjelmien tarkastelu tuottaa varsin samankaltaisen näkemyksen.

Viime ajat on käyty toistuvasti julkista keskustelua sen osalta minkälainen vastuu yksilöllä ilmastonmuutoksen torjunnassa tulisi olla. Yksilön vastuusta käydään myös keskustelua tutkijoiden kesken. Vastuunkysymystä käsitellään esimerkiksi Lauri Lahikaisen (2018) tuoreessa väitöskirjassa Individual Responsibility For Climate Change.

Joidenkin näkemysten mukaan yksilöiden toimilla esimerkiksi kulutustottumuksia ja elämäntapaa muuttamalla ei ole samalla tavalla merkitystä kuin isoilla rakenteellisilla tekijöillä. On jopa väitetty, että liiallinen yksilötason ilmastotekojen korostaminen vie huomion siltä kuinka massiivisesta ongelmasta ilmastonmuutoksesta on itse asiassa kyse. Tämä keskustelu on ehkä voimistunut IPCC-raportin julkaisun myötä. Kaikissa eduskuntapuolueista, perussuomalaisia lukuun ottamatta, on korostettu miten tarvitaan nimenomaan rakenteellisia muutoksia koska haasteet ovat niin suuret.

On selvää, että rakenteellisia muutoksia ja yksilötason muutoksia ei useinkaan voi edes nähdä toistensa vastakohtina. Esimerkiksi isot rakenteelliset muutokset vaikuttavat usein myös yksilöiden mahdollisuuksiin ja preferensseihin toimia tietyllä tavoin.

Huolimatta siitä, että yksilölliset ja rakenteelliset toimet, eivät sulje toisiaan tosielämässä pois, on kiinnostavaa tarkastella miten eri puolueiden kannattajat asennoituvat siihen millainen rooli yksilöllä tulisi ylipäätään olla ilmastonmuutoksen torjunnassa.

Tätä varten tarkastelemme European Social Survey väestökyselyaineiston kysymystä vuodelta 2016: Missä määrin sinun pitäisi mielestäsi omalta osaltasi yrittää vähentää ilmaston muutoksen vaikutuksia? Vastausvaihtoehdot olivat 0=Ei lainkaan, 10=Hyvin paljon. Kuvioon 1 olemme ottaneet mukaan ne, jotka valitsivat vastausvaihtoehdon 9 ja 10.

Kuvio1 (aukeaa klikkaamalla)

Lienee itsestään selvää, että vihreiden osalta puolueen kannattajat ovat myös vahvasti yksilönvastuun lisäämisen kannalla. Oletuksena on, että näin olisi myös keskustan ja kokoomuksen osalta. Toisinaan reaalimaailma kuitenkin yllättää.

Ilmastokysymyksissä ideologiset ihmiskäsitykset ovat näemmä pyörähtäneet ympäri. Keskusta-oikeiston kannattajat eivät olekaan kantamassa raskainta yksilönvastuun taakkaa. Sen sijaan vihreiden ohella suurimpana yksilönvastuun korostajana ilmastonmuutoskontekstissa ovat vasemmistoliiton kannattajat.

Vasemmistoyksilön ajatusmaailman mukaisesti ihminen ei ilmeisesti välttämättä aina pysty esimerkiksi pitämään viinahammastaan kurissa ilman Alkon vahvojen alkoholijuomien kartellia. Hän on kuitenkin samaan aikaan varsin innokas vaihtamaan kauramaitoon ja kierrättämään sen pahviset kuoret.

Siinä missä kokoomuksen kannattaja toivoo työttömälle aktiivisia katumusharjoituksia, on yrittäjähenkinen vastuunkantaja kuitenkin luottavaisin mielin ilmastokysymyksissä. Kyllä joku muu tämänkin asian hoitaa. Näyttää siltä, että myös kokoomuksen kannattajalle ”rahaa tulee Kelasta ja sähköä töpselistä”, vai miten se perinteinen vitsi menikään?

Mitä hallitusneuvotteluihin tulee, on mielenkiintoista nähdä kuinka yksilön vastuuseen ilmastoasioissa penseästi suhtautuvat SDP ja keskusta tulevat toimeen muovipillejä pieteetillä kierrättävien vihreiden ja vasemmistoliiton kanssa. Toisaalta vihreät ja vasemmistoliitto ovat pitäneet ympäristöasioita enemmän framilla, oli kyse sitten yksilön tai yhteiskunnan vastuusta. Tähän suuntaan on myös kallellaan Antti Rinteen SDP.

Keskustalle tilanne saattaakin olla kaikkein haastavin, kun keskustelu ilmastonmuutoksen torjunnan toimenpiteistä pääsee toden teolla vauhtiin. Tavoitteet ovat hallituksessa varmasti yhteiset, mutta välineet työkalupakissa vaihtelevat.

Törmäykset erityisesti vihreiden kanssa saattavat olla rajuja, ennen kaikkea sen osalta minkälaisia rakenteellisia uudistuksia tulisi tehdä, jotta ne muuttavat samalla myös yksilöiden ajattelumalleja ja käytöstä. Lähtökohta ei ole helpoin mahdollinen kun esimerkiksi Juha Sipilä totesi 27.4.2019 puheessa puoluevaltuustolle: ”Osa on sitä mieltä, että autoilu, lihansyönti ja saunan lämmitys pitää lopettaa, mieluiten tänään – ne äänet menivät vihreille”.

Kirjoittajat: Arttu Saarinen ja Samuli Tikkanen

Lähteet:

Kaks. 2018. https://kaks.fi/wp-content/uploads/2018/02/tiedote_kansalaiset-yksilo-itse-vastuussa-omasta-hyvinvoinnistaan.pdf

Lahikainen, Lauri. 2018. Individual Responsibility For Climate Change. A Social structural account. Tampereen yliopisto, Tampere.

Talouselämä. 2019. https://www.talouselama.fi/uutiset/yksityisautoilu-on-valttamaton-osa-hyvinvointia-sanoo-petteri-orpo-esitteli-kokoomuksen-ilmastonakemyksia/8a0cd9a9-0064-3c56-8092-b8521cd8cbaa
Facebooktwitterredditpinterestlinkedinmail

Hankkeen tutkija Aki Koivula väittelee kiirastorstaina

Väitöskirjan otsikko on: The choice is yours but it is politically tinged. The social correlates of political party preferences in Finland. Tervetuloa kuuntelemaan! Lisätietoja:

https://www.utu.fi/fi/ajankohtaista/vaitos/puoluekanta-on-sosiaalinen-tekija-joka-jasentaa-ihmisten-asenteita-ja?fbclid=IwAR37CuR4H4wPryKuJTitqQr0dZ0NUpuabgM5-06yVoNEzWApVAORwzxtnegFacebooktwitterredditpinterestlinkedinmail

Ajaako perussuomalainen jatkossa yhä useammin farmari-Volvolla? Puolueen kasvun taustalta löytyy myös erilaisia teknisten alojen asiantuntijoita

Kun ruotsidemokraatit syksyllä saivat kaikkien aikojen vaalivoittonsa, seurasimme pitkin kampanjaa paitsi heidän lausuntojaan sekä mainoksia, myös ehdokkaiden olemusta ja ulkonäköä ‒ hienosti sanottuna habitusta. Kampanjasta mieleen jäivät varsin hyvin istuneet pukukokonaisuudet sekä puheen ja olemuksen kautta pyrkimys jopa porvariston hillittyyn charmiin. Vaalivalvojaisten pihallakin oli todennäköisesti iso rivi uudenkarheita farmari-Volvoja.

Aiempaa sliipatumman puoluebrändin yksi tarkoitus lienee, että näin pyrittiin houkuttelemaan uusia kannattajaryhmiä puolueen leiriin. Tämä siitä huolimatta, että puolueen ydinkannattajaryhmää ovat duunarit.

Ruotsidemokraattien uusi brändi poikkeaa kiinnostavalla tavalla Timo Soinin luomasta perussuomalaisten imagosta. Ruotsidemokraattien ehdokkaiden olemus ja lausumat ovat usein melkoisen kaukana siitä kokonaisuudesta, jota Timo Soini on hellinyt vuosia ja joka konkretisoituu lauseeseen ”työväenpuolue ilman sosialismia”. Tyköistuvien merkkipukujen sijaan perussuomalaisten puolue-eliitti on totuttu näkemään kansanomaisempiin vetimiin verhoutuneena.

Soinin pitkällä puheenjohtajakaudella EU:ta haukuttiin ja puhuttiin palavasti duunarin etujen puolesta, mutta jyrkän kriittinen maahanmuuttopuhe yleistyi puolueohjelmissa vasta vuoden 2007 eduskuntavaaleista lähtien. Tuolloin alkaneen muutoksen voidaan nähdä heijastuvan 2010-luvun vaaleissa tapahtuneisiin kannattajasiirtymiin.

Perussuomalaisten kannattajia on tutkittu varsin paljon ja perussuomalaisten nousua 2011 vaaleissa on selitetty etenkin työväestön mutta myös alempien toimihenkilöiden ja yrittäjien äänillä. Aiemmat tutkimukset on kuitenkin toteutettu varsin karkealla ammattiluokkamallilla.

Kuvaa laajentaaksemme päätimme tutkia kannatussiirtymiä ja kannatusta uuden tyyppisellä Güvelin luokkaperustaisella mittarilla, joka huomioi aiempaa paremmin erityisesti asiantuntijaluokassa tapahtuneiden ammattien eriytymisen sekä sukupuolittuneen ammattijaon.

Tässä mallissa asiantuntijat ovat jakautuneet teknisempien alojen ja sosiaali- ja kulttuurialan asiantuntijoihin. Kyseiset ryhmät eroavat toisistaan paitsi arvomaailman ja työhön sisältyvän logiikan suhteen, myös tyypillisen puoluevalinnan osalta. Miesvaltaisten teknisempien tai luonnontieteellisempien alojen asiantuntijat (”teknokraatit”) kannattavat yleisemmin oikeisto- tai oikeistopopulistisia puolueita, sosiaali- ja kulttuurialojen (”sosiokulttuuriset”) asiantuntijat taas vasemmistoa, etenkin punavihreää ja arvoliberaalia, niin sanottua uutta vasemmistoa.

Kansainvälisen tutkimuksen perusteella maahanmuuttoasenne näyttäisi olevan tärkeä asiantuntijaluokan jakautumista aiheuttava tekijä: teknokraatit kokevat maahanmuuton uhkana selvästi useammin kuin sosiokulttuuriset asiantuntijat. Perussuomalaisten kohdalla maahanmuuttokysymys on osaltaan yhdistänyt sosioekonomisesti varsin erilaisia ryhmiä puolueen taakse. Tosin teknokraateissa maahanmuuton merkitys perussuomalaisten äänestämisessä näyttäytyy muihin ryhmiin nähden erityisen vahvana.

Jussi Halla-Ahon kaudella puolue-eliitin puheet viestivät siitä, että jatkossa puolueesta tehdään yhä selkeämmin ja ensisijaisemmin maahanmuuttokriittinen puolue, jossa työväenpuoluejargon ei ole samalla tavalla määräävä tekijä.

Tutkimuksemme tuokin uutta tietoa perussuomalaisen puolueen kannatuksen taustoista. Vaikka puolueen ydinkannatus on vahva perinteisen miesvoittoisen työväestön keskuudessa, tämä ei ole koko totuus.

Kannatuksen kasvun taustalla on myös miesvoittoisilla teknokraattialoilla työskenteleviltä kovan luokan asiantuntijoilta kerätty äänisaalis, jota ilman 2010-luvun vaalimenestykset olisivat jääneet vaisummiksi. Heidän puoluevalinnassaan tuskin on kysymys siitä, että perussuomalaiset ajaisivat ensisijaisesti perinteiseksi duunariporukaksi miellytyn ryhmän etuja.

Yksi tulevien eduskuntavaalien mielenkiintoisista kysymyksistä onkin, mihin ryhmiin uudistunut perussuomalaiset onnistuu puheillaan, ohjelmallaan ja habituksellaan vetoamaan ja mihin ei. Insinöörijohtaja saattaakin maaliskuussa 2019 Espoossa nahkaverhoillulla farmari-Volvollaan ajellessaan ja japanilaisia ikiliikkujia ohittaessaan toistuvasti miettiä, että antaisiko äänensä tällä kertaa kokoomukselle vai perussuomaiselle. Farmari-Volvon vieruskaistalla kulkevan duunarin puoluepohdinnoista on jo nähtävissä viitteitä gallupeissa: SPD on onnistunut hankkimaan menetettyä kannatustaan takaisin .

Arttu Saarinen ja Jukka Sivonen

Kirjoitus perustuu Jukka Sivosen, Aki Koivulan ja Arttu Saarisen artikkeliin https://journal.fi/politiikka/article/view/76283
Tarkemmat lähteet ja analyysit löydät itse artikkelista.
Facebooktwitterredditpinterestlinkedinmail