Populismi on käsitteenä kiistelty ja monia eri vivahteita sisältävä. Se voidaan kuitenkin määritellä esimerkiksi seuraavasti; populismilla tarkoitetaan poliittista suuntausta, tai toimintamallia, joka perustuu kansansuosion tavoitteluun yksinkertaistavien ja tunteisiin vetoavien, usein myös demagogisten, iskulauseiden kautta. Populismi liitetään sekä oikeistolaiseen, että vasemmistolaiseen politiikkaan, ja sillä on tänä päivänä hyvin negatiivissävyinen ja leimaava merkitys. Usein populismiin liitetään automaattisesti myös rasistinen tai fasistinen tavoite, mutta näin ei aina ole – esimerkiksi Etelä-Amerikassa populistiset liikkeet perustuvat pikemminkin luokkajakoihin kuin etnisyyteen. Populismi on ilmiönä muuttunut ja laajentunut Euroopassa 2000-luvulla, ja näin myös Suomessa.
Populismilla voidaan tarkoittaa yksinkertaisesti myös tietynlaista selväsanaisuutta ja kansan ”puolesta” puhumista. Populistiseen retoriikkaan kuuluvat usein metaforat ja toistot, ja tämän päivän populismi hyödyntää tehokkaasti mediaa ja sen uusia muotoja internetissä. Toisaalta populismin leviäminen on koventanut poliittista kielenkäyttöä, ja se ammentaa usein käyttövoimaansa negatiivisista tunteista, joka on omiaan ruokkimaan vastakkainasetteluja yhteiskunnassa.
Populismi nousi Suomessa ilmiönä keskustelunaiheeksi erityisesti vuoden 2011 eduskuntavaalien jälkeen, kun Perussuomalaiset saivat merkittävän vaalivoiton. Perussuomalaisten juuret löytyvät Veikko Vennamon SMP:stä, jonka populistinen retoriikka oli huomattava ilmiö suomalaisessa politiikassa 1970- ja 80-luvuilla. Populismi on kuitenkin aina ollut myös muidenkin puolueiden keinovalikoimissa. Kansan kosiskelua voidaan pitää suorastaan politiikan ytimenä, ainakin vaalivuosina.
Tämän päivän suomalaisessa poliittisessa kulttuurissa niin perinteisellä, kuin sosiaalisellakin medialla on iso rooli. Uutisvirta on jatkuvaa, ja poliittisille toimijoille on tärkeää olla näkyvillä. Viestin pitää olla selkeä ja yksinkertainen. Vaalikampanja käydään mediassa, ja onnistunut kampanja on jo puoli voittoa. Keskusta nappasi vuoden 2015 eduskuntavaaleissa voiton 21,1% ääniosuudellaan ja yksi syy voittoon oli onnistunut vaalikampanja. Pannaan Suomi kuntoon. Tämä yksinkertainen ja populistinen slogan kuultiin vaalimainoksissa ja puheenjohtaja Juha Sipilän suusta vaaliväittelyissä yhä uudestaan ja uudestaan. Hokemalla saatiin äänestäjille uskoteltua, että muut eivät tiedä mitä tehdä, mutta keskusta tulee ja panee Suomen kuntoon.
Ei keskustan populismikaan aina ihan nappiin ole mennyt. Jo vuonna 2013 Juha Sipilä esitti kakkaransa. Kakkara, tuo pyöreä, värikäs ja kellon näköinen. Kakkarassa on neljä kulmaa ja siirrettävä viisari. Yhdessä kakkarassaan Sipilä toi esille organisaation tilaa – oltiin huuman ja luovuuden välimaastossa. Tarkoituksena oli populistisesti viestittää omia poliittisia agendoja, mutta onko kukaan tänä päivänäkään ymmärtänyt kakkaran funktiota? Ylen Noin viikon uutiset- ohjelmassakin vitsailtiin kakkaran näyttävän lähinnä gay pride-kellolta.
Myöskään Kokoomus ei ole jättänyt populismia arsenaalistaan. Vaikka koulutuslupauksen täydestä feilauksesta ei voi Kokoomusta yksin syyttää, niin hienosti puolueen edustajistosta osasi poseerata ’Koulutuksesta ei leikata’ – lappu kädessä eduskuntavaalien 2015 alla. Viesti oli selkeä, ja hallituksesta luvattiin, että koulutuksen määrärahat pidetään vähintään entisen tasolla – vaan kuinka kävikään.
Seuraavaksi jännän äärelle päästään, kun syvennytään seuraamaan SOTE-uudistuksesta käytävää keskustelua. ’Valinnanvapaus’, tuo melkein jumalallinen sana, josta mieleen syntyy kuva aidosta vapaudesta valita ja tehdä päätöksiä yksilönä. Tasavertaisuutta tavoitellen ja ihmeitä odotellen hallitus on hienosti tiivistänyt sotekiemurat eduskunnalle 1002-sivuisessa maakuntien perustamista ja sosiaali- ja terveydenhuollon järjestämisen uudistusta koskevassa esityksessään. Ai, että mitä herkkua! Valinnanvapaus on saatettu niin yksinkertaiseen ja houkuttelevaan muotoon, että sen vapautta hohkaava ilosanoma saattaa jättää varjoonsa uudistuksen mahdolliset nurjat puolet. Yhtälössä on kuitenkin sen verran monta muuttujaa, että ei tarvitse olla politiikan erityisosaaja nähdäkseen, että SOTE-uudistus kaikessa komeudessaan tarjoaa varsin laajan kirjon vaihtoehtoja, joista valita vapaasti mitkä kohdat jättää täyttämättä.
Presidentinvaalikampanjan aikaan eri ehdokkaat yrittävät saada lisää äänestäjiä järjestämällä sellaisia tapahtumia, joihin tavalliset kansalaiset voivat vapaasti tulla keskustelemaan erilaisista poliittisista kysymyksistä ehdokkaan kanssa, tai ottamaan vaikkapa yhteiskuvan. Esimerkiksi Perussuomalaisten presidenttiehdokas Laura Huhtasaari tapasi joulukuun alussa kansalaisia Helsingin Hakaniementorilla ennen varsinaisen kampanjansa aloitusta Kruununhaan Kirjatalolla. Kirjatalolla pitämässään puheessa Huhtasaari vältti vaikeiden poliittisten termien käyttöä ja keskittyi sen sijaan puhumaan niin, ettei kenellekään jäänyt epäselväksi, mitä hän tarkoitti. Huhtasaari muun muassa väitti puheessaan, että “EU on alkanut pahasti muistuttaa Neuvostoliittoa” ja että “EU trollaa EU-kriittisiä kohtaan ja vielä meidän yhteisillä verovaroillamme”. Erityisesti verbi “trollata” pistää silmään. On vaikea kuvitella, että vaikkapa eduskunnan täysistunnossa viljeltäisiin kyseistä verbiä, mutta nyt Huhtasaaren puhe onkin suunnattu toisten poliitikkojen sijaan potentiaalisille äänestäjille.
Vasemmistoliiton ehdokas Merja Kyllönen on sen sijaan ottanut perinteisempien keinojen lisäksi käyttöön myös musikaalisen puolensa kampanjassaan. Kyllönen muun muassa riimittelee räpissään näin: “Yhteinen ilmakehä, muttei sen hyväksi kukaan mitään tahdo tehä” ja “Veroparatiiseihin ne kansan rahat kuppaa, parannusta vaalityössä joka kerta luppaa”. Kyllönenkin pyrkii – Huhtasaaren tapaan – esittämään asiat yksinkertaisessa muodossa räpissään. Räpin esittäminen ei ole vaalikampanjoinnissa ihan niitä perinteisimpiä keinoja yrittää saada lisää äänestäjiä, joten ehkä Kyllönen ajattelee tavoittavansa useamman äänestäjän “olemalla erilainen”.
Populistista retoriikkaa voi siis käyttää kuka tahansa, milloin tahansa. Myös niin sanottuja ”Politiikan kuplia” on monia. Perinteisen oikeisto-vasemmisto -akselin lisäksi kuplia rakentavat myös sitoutumattomat, piraatit tai vaikka sellaiset, jotka haluaisivat lukeutua kokonaan politiikan ulkopuolelle. Jokainen meistä lokeroituu enemmän tai vähemmän johonkin kuplaan. Yksi selkeimmin esille nousseista huomioista on, että käytössä oleva populistinen retoriikka uppoaa paremmin kuplan sisällä oleviin kuin sen ulkopuolisille. Ehkäpä tästä syystä kuplan ulkopuolisia voi naurattaa Soinin Jytkyt tai Sipilän Kakkarat, vaikka kuplan sisällä oleville ne voisivatkin käydä järkeen.
Lauri Laine, Laura Lehenkari, Joona Sormunen, Taija Viita
Kirjoitus on osa sosiaalitieteiden perusopintojen kurssia, jossa käsiteltiin poliittisia kuplia. Yhtenä tehtävänantona oli kirjoittaa blogiteksti. Kirjoittajat ovat sosiaalitieteiden pää- tai sivuaineopiskelijoita.
Tuo Sipilän kakkarasta Kyllösen räppiin-teksti kertoo muutakin kuin vaan sen että poliitikot kosiskelevat kansaa populistisin keinoin. Populismia sinällään ei saa tuomita kuten olin ymmärtäväni jo kirjoituksestakin. Mutta minkä populismi tänä aikana kertoo, on se että poliittinen idealismi on kadonnut niin suomalaisesta kuin ulkomaillakin harjoitettavasta puoluepolitiikasta. Aikoinaan puolueiden ideologisella viestillä oli suuri merkitys sille kuka puolueen ehdokkaita äänesti. Edustajat, ehdokkaat ja puolueaktiivit kävivät pitämässä palopuheitaan siitä, mikä heidän mielestään on oikea näkökulma. Kun puhutaan populismista, puhutaan vaan Perussuomalaisen puolueen propakannasta. Tätä samaa propakantaa (lue populismia) harjoittaa myös Suomen ainoa ja hyvinkin varteen otettava oikeistopuolue, Kokoomus. He saarnaa jatkuvasti, että rahaa ei saa ärsyttää. Sitä kautta saadaan ihmiset pelkäämään, että maailman loppu tulee jos pankki kaatuu. Muut puolueet pelkää olla erimieltä, koska he pelkäävät, että kansa uskoo mieluummin konkreettisesti näkyvää rahan valtaa. Olen todennut monistakin tapauksista, että on ihan sama kenen puolueen ehdokasta äänestää, samat ongelmat on ratkottavina samalla tavalla kuin kokoomuslainen retoriikka toitottaa. ”Perikato koittaa jos rahamarkkinoita säikyttelee”. Sosiaalidemokratiastakaan ei ole apua. Sen ideologiasta on enää jäljellä hätinensä demokratia. Sosiaalisuus on kadonnut jo aikaa sitten. Jonnet ei muista. Jonnet ei muista, koska Jonnet eivät ole eläneet sitä aikaa kun Suomea rakennettiin tähän kuntoon kuin se nyt on. 60-luvulla syntynyt sukupolvi on viimeinen, joka muistaa edes jotenkin 90-luvun laman vaikutukset. Silti sen esimerkkiä käytetään populistisesti oikeistolaisen rahanvallan politiikan ylistämiseen. Kreikan kriisi ja amerikkalaisten subprime-sotkut todisti edelleen sen, mitä kieltä poliitikkojen on pako puhua. Ja siinä ei tavallisten ihmisten ongelmat tunnu missään. Olen hiukan pienellä jännityksellä odottanut, että riittääkö ikä todistamaan sen että joko nykyinen nuori sukupolvi, joka on nyt tullut työikään, tai sitten heidän jälkeläisensä, eivät enää tahdokaan maksaa itseänsä kipeiksi satojen tuhansien eurojen asuntolainoilla. Mitä sitten tapahtuu. Kaatuuko rahan populismi omiin jalkoihinsa, kun ihmiset älyää, ettei heidän ole pakko juosta siinä oravan pyörässä missä isovanhemmat ja ehkä heidän vanhempansa kaatuivat. Ei ole siis ainoa uhka se että joku kivittää maahanmuuttajia. Miksi ne teknokraatit äänesti niin kuin äänesti? Minun näkemykseni on se, että pelko siitä, että oma elämä poljetaan lokaan sillä että Suomessa ei riitä enää yhteistä jaettavaa, saa hyljeksimään sellaisia joilla ei muutoinkaan ole mitään. Suurina nälkävuosina 1860-luvulla ilmiö oli samanlainen, mutta kohdistui omiin köyhiin ja nälkäisiin kansalaisiin. Silloinkin oli kyse siitä että joillakin oli enemmän kuin toisilla, jotta he selvisivät. Suomen sisällissota ja Venäjän vallankumousta ruokki populismi. Mutta myös ruoan puute. Mikä on sen herkullisempi maaperä kuin nälkiintynyt keskiluokka. Historiallisen populismin jäljet näkyy vielä tänäkin päivänä. Myös nykypolitiikassa.