Kuukausi: tammikuu 2018

Kyllä kansa tietää. Näin ovat presidentinvaalikampanjan aikana väittäneet ainakin Paavo Väyrynen ja Laura Huhtasaari. Ei tiedä, ainakaan kaikkea. Merkittävän kansanosan mukaan Jumalaa ei nimittäin välttämättä ole olemassa, vaikka ehdokkaat näin uskovat.

Kirkon tutkimuskeskuksen mukaan noin puolet suomalaisista uskoo Jumalan olemassaoloon. Presidenttiehdokkaista vain Nils Torvalds ei tunnusta Jumalan olemassaoloa. Toki hänkin vastaa kuin agnostikko eli ei osaa sanoa. Ehdokkaista Niinistö, Huhtasaari ja Väyrynen taas ovat uskossaan varsin vankkumattomia, ainakin vaalikonevastausten perusteella. Ironista kyllä, mutta kansan ”usko” istuvaan presidenttiin onkin galluppien perusteella huomattavasti korkeammalla tasolla kuin usko Jumalaan.

Vaikka Suomi on globaalissa mittakaavassa varsin maallistunut maa, uskonto on edelleen ajoittain esillä vahvasti politiikassa. Viime aikoina muun muassa Laura Huhtasaaren kreationistiväitteet ovat saaneet varsin paljon näkyvyyttä. Ero Yhdysvaltoihin uskonnon roolissa on kuitenkin selkeä. Olisi esimerkiksi hankalaa kuvitella suomalaisen presidentin toteavan kuten George W. Bush aikoinaan. Hän sai nimittäin käskyn Jumalalta, että Yhdysvaltojen tulee hyökätä Irakiin ja Afganistaniin.

Omien uskonnollisten käsitysten esilletuomisen lisäksi jotkin poliitikot käyttävät toistuvasti uskonnollista retoriikkaa. Tutkija Laura Parkkinen on analyysissaan tuonut esille, miten Timo Soini on käyttänyt raamatullisia vertauskuvia puhuessaan politiikasta. Soini on myös esittänyt, että hänen puoluejohtajuutensa oli nimenomaan kristillisyyteen perustuvaa. Tässä mielessä hän asettaa itsensä nimenomaan arvojohtajaksi.

Nykyinen presidentti-instituutio perustuu yhä vahvemmin arvojohtajuuteen. Uskonnot ja usko ovat yksi arvoja määrittävä tekijä. Usko ja erityisesti uskonto instituutiona oli pitkään vahvasti keskusta-oikeiston pelikenttää ja nähtiin osana perinteisiä arvoja. Jakolinja on vähitellen murtunut, mutta se on edelleen löydettävissä. Näin on myös presidenttiehdokkaiden osalta, vihervasemmiston kolmesta ehdokkaasta yksikään ei usko ”koti, uskonto ja isänmaa” -kolmiyhteyteen. Keskusta-oikeiston ehdokkaat taas uskovat kolmiyhteyden olevan yhä hyvä arvopohja politiikalle.

Presidenttiehdokkaat ovat tavallisesti puolueiden asettamia. Puolueittain erot suhteessa uskontoon ja uskonnollisiin yhteisöihin ovat merkittävät. Tekemiemme jäsenkyselyiden perusteella Keskusta-puolueen jäsenet ovat puoluevertailussa selvästi aktiivisimpia uskonnollisissa yhteisöissä. Lapin yliopiston tutkija Tapio Nykänen onkin osoittanut, että erityisesti Pohjois-Suomessa lestadiolaisella liikkeellä ja keskustalaisuudella on perinteisesti ollut selkeä yhteys.

Poliitikko ja saarnaaja eivät välttämättä aina poikkea toisistaan merkittävästi. Ei olekaan yllättävää, että monilla tunnetuilla saarnaajilla on verkostoja politiikkaan ja puolueisiin, niin Suomessa kuin kansainvälisesti. Esimerkiksi julkkissaarnaajat Jouko Piho tai Leo Meller ovat molemmat olleet jollain tasolla mukana politiikassa. Näin on erityisesti edellisen kohdalla.

Itselläni ei ole Pihon tai Mellerin kaltaisia profetoimisen kykyjä. Yhden asian uskallan kuitenkin sanoa ja se ei vaadi kaksisia lahjoja. Suomi saa seuraavaksi presidentikseen uskovan miehen. Todennäköisesti hän allekirjoittaa myös arvot koti, uskonto ja isänmaa politiikan teon perustana. Voin toki olla väärässä kuten Leo Meller vuoden 2004 Eurovaalien aikaan. Meller ei nimittäin osunut vaaliennustuksessaan oikeaan huolimatta siitä, että hänellä oli takanaan pyhän hengen tieto.

Arttu Saarinen

Vihapuhe, viharikos, vihasitä, vihatätä. Nykyään tuntuu, että vihaa tulee ovista ja ikkunoista, tai jos ei niistä, niin ainakin tietokoneen ja puhelimen ruudulta enemmän kun pieni ihminen jaksaa lukea.

Syksyllä 2017 kulovalkean tavoin levinnyt #metoo kampanja on viimeistään nostanut sukupuolittuneen vihapuheen ja häirinnän monien huulille. Kohteeksi joutui ensin viihdemaailma, ja lopulta koko länsimainen yhteiskunta. Vuoden 2018 alussa Oprahin Winfreyn Golden Globe – gaalassa pitämän kiitospuheen räjäyttäessä internetin, ei kenellekään enää jäänyt epäselväksi, että maailma on nyt muuttumassa.

#Metoo käänsi katseemme huoneessa olevaan elefanttiin, josta vain harva on uskaltanut aikaisemmin puhua: seksuaalinen häirintä ja sukupuolittunut vihapuhe ovat olleet olemassa vuosisatoja ilman että niihin on tällä mittakaavalla puututtu. Yhteiskunnassamme on misogyyninen, eli naisvihamielinen ongelma, jossa naiset katsotaan lähtökohtaisesti alempiarvoisemmiksi kuin miehet.

Sosiaalinen media ja internet ovat saaneet, kaiken hyvän lisäksi, meidät kaikki alttiimmaksi vihapuheen kokemiselle ja näkemiselle, ja valitettavasti myös tekemiselle. Anonymiteetti ja spontaani kommunikointi takaavat sen, että voimme jokainen laukoa mielipiteitämme tunnekuohun vallassa ilman suodattimia. Vaikuttaisi siltä, että vihapuhe internetissä kohdistuu useammin naisiin kuin miehiin. Tutkimuksetkin osoittavat, että naisiin kohdistuva vihapuhe on usein fyysisempää ja uhkaavampaa, kuten esimerkiksi raiskausuhkauksia, identiteetin ja ulkonäön kommentointia. Internet on myös mahdollistanut naisia syrjivien valtarakenteiden paljastamista. Esimerkiksi termit mansplaining, manspreading ja hepeating suuntaavat valokeilat miesten ottamaan tilaan.

Viha turruttaa. Seksuaalinen häirintä, kuten vihapuhekin, on vahvasti sukupuolittunutta. Rajanveto ja käsitteenmäärittely tuottavat hankaluuksia, eikä niissä aina ole onnistunut tutkijat taikka yhteiskunnalliset instituutiot. Kun keskustelu Yle:n ohjelmassa kääntyy seksuaalisen häirinnän sijasta flirttiohjeisiin ja kiinnostuksen tunnistamiseen, jotain on pielessä. Missä seksuaalisen ahdistelun raja sitten edes menee? Onko se siinä kun aikuiset miehet huutelevat nuorille tytöille röyhkeyksiä, vai kun huoritellaan baarissa pakit antanutta naista? Ainakin raja on ylitetty kun eduskunnan pikkujouluissa suudellaan väkisin työkaveria tai kun näyttelijättären uran eteneminen on seksistä kiinni. Huolimatta siitä, ettemme yksiselitteisesti aina osaa sanoa mitä vihapuhe ja seksuaalinen häirintä ovat, ilmiöt ovat todellisia.

Koska sukupuolittunutta vihapuhetta ja seksuaalista häirintää on ollut niin kauan, sitä on opittu hienosti valittamatta sietämään. Olemme luulleet sen kuuluvan normaalin yhteiskuntajärjestykseen, mutta nyt yhä useamman mitta alkaa olla täynnä. Naisiin kohdistuvan seksistisen vihapuheen kitkeminen ei vaadi pelkästään miesten puheeseen puuttumista vaan yhtä lailla myös naisten. Sanotaan, että nainen on naiselle susi, ja liian usein arvostelija tai huorittelija on toinen nainen.

Sanojen voima on suuri, tästä on lukemattomia esimerkkejä historiasta. Kun ilman sosiaalista tuomitsemista sallimme misogyynista vihapuhetta, sallimme samalla sen kaltaisia ajatus- ja toimintamalleja. Matka sanoista tekoihin on lopulta yllättävän lyhyt. Vihapuhe on otettava tosissaan ennen kuin on liian myöhäistä. Ilmiö ei liity pelkästään sukupuoliin kohdistuvaan vihapuheeseen, vaan on linkittynyt myös rasistiseen keskusteluun. Jyväskylän yliopistossa populistista retoriikkaa ja netin vihapuhetta tutkiva Tuija Saresma on osuvasti kuvannut sukupuolittavan vihapuheen ilmenemistä ja sitä, miten vihapuhe on sukupuolittunutta myös silloin kun se on rasistista ja maahanmuuttovastaista. Vihapuheen tarkoitus on saada aikaan asioita, ja tämän tietävät myös sitä retoriikassaan käyttävät poliittiset päättäjät.

Vihapuhe on vallankäyttöä. Sukupuolittunut vihapuhe on usein myös seksuaalista häirintää. Sitä kokevien ihmisten ei pitäisi hävetä eikä hiljentyä, vaan kertoa kokemuksistaan, jotta ilmiön laajuudesta saadaan todellinen kuva. #metoo- kampanja antoi hyvän alun, mutta se ei merkitse mitään, ellemme jatka sukupuolittunutta vihapuhetta ja seksuaalista häirintää vastaan taistelua. Pitää löytyä lisää ihmisiä, joiden puheen vuoksi olemme yhtä lailla hurmiossa ja polvillaan kuin Oprahin puheen edessä. Niin saamme voimaa olla se muutos, jota tämä maailma kipeästi tarvitsee.

Mirka Lappalainen
Kirjoittaja on taloussosiologian harjoittelija, kolmannen vuoden taloussosiologian opiskelija, huono feministi ja maailmanparantaja.