Olen kevään ajan toiminut opettajana Totuudenjälkeinen aika: tieto, tiede ja kritiikki -kurssilla. Kurssin ideana on monipuolisesti ja monien eri empiiristen ja teoreettisten lähestymistapojen kautta pohtia, elämmekö todella jonkin poikkeuksellisen murroksen keskellä, jota julkisessa puheessa kutsutaan totuudenjälkeiseksi ajaksi. Olemme käsitelleet niin rajatietoa, tiedettä, mediaa, politiikkaa, disinformaatiota, vaihtoehtolääketiedettä, rokotekriittisyyttä, lobbaamista kuin poliittista propagandaakin.
Ajatuksena on ollut välttää vahvojen yksiselitteisten tulkintojen tekemistä. Tarkoituksena ei ole ollut kertoa opiskelijoille valmiiksi pureskeltua totuutta. Oma arvioni on, että onnistuimme tässä yhdessä opiskelijoiden ja vierailuluennoitsijoiden kanssa varsin hyvin. Jonkinlaisena todisteena on se, että luennoilla syntyi tasokasta ja intoa pursuavaa keskustelua, joka jatkui usein myös luentojen jälkeen.
Kurssin myötä olen löytänyt itseni pohtimassa kädet savessa, mikä on yhteiskuntatieteilijöiden rooli yhteiskunnallisten totuuksien tuottamisessa. Erityisen havahduttavan keskustelun kävin yhden kurssin luennon jälkeen erään luennolla kuuntelijana olleen kaverini kanssa. Menemättä keskustelun sisältöön tarkemmin, herätti keskustelu minussa ajatuksen siitä, onko yhteiskuntatieteilijöiden helmasyntinä tuoda asioista esille aina vain se pimeämpi puoli.
Olemmeko me uuden ajan Nasse-setiä? Toistelemmeko me selvin päin (toisin kuin Nasse) ja naama punaisena suurelle yleisölle miten maailma on menossa jatkuvasti yhä huonompaan suuntaan? Rakennammeko me jatkuvasti itse erilaisia erotteluja ihmisryhmien välille, vaikka yhteiset piirteet saattaisivat yhdistää enemmän?
Annan esimerkin. Tutkimushankkeessamme olemme alusta asti käyttäneet populaarina käsitteenä termiä ”poliittiset kuplat”. Idea hankkeen nimelle tuli nimenomaan allekirjoittaneen kynästä. Tausta-ajatuksena on näkemys siitä, että ihmiset olisivat yhä enemmän tekemisissä virtuaalisesti ja kasvokkain vain kaltaistensa ja samalla tavalla ajattelevien kanssa ja erilaiset väestöryhmien rajanylitykset olisivat vähentyneet.
Edelleenkään emme kuitenkaan pysty varmasti sanomaan, tapahtuuko tämän ajan yhteiskunnassa jotenkin poikkeuksellisen voimakasta kuplaantumista, jos ilmiötä tarkastellaan historiallisessa kontekstissa. Yksi asia on kuitenkin varma. Jos otamme lähtökohdaksi yhteiskunnan tarkasteluun, että se on kuplaantunut, me myös löydämme loputtomaan määrän erilaisia kuplia, niin isoja kuin pieniä. Juuri tämän ajatuksen kaverini kyseenalaisti luennonjälkeisessä keskustelussamme. Hän ajatteli enemmänkin, että elämme jonkinlaisessa yhteisesti jaetussa universumissa, jossa yhdistäviä tekijöitä on varsin paljon, mutta yhteiskuntatiede taas pyrkii korostamaan nimenomaan erottavia tekijöitä.
E2-ajatuspaja toi maaliskuussa julkaistussa raportissaan esille, miten suomalaiset ovat lopulta varsin samankaltaisia kun tarkastelu tapahtuu identiteettien näkökulmasta. Yhdistäviä tekijöitä on paljon, riippumatta esimerkiksi ammatillisesta asemasta tai asuinpaikasta. Samalla tiedämme, että suomalaisten luottamus instituutioihin ja muihin ihmisiin on edelleen korkealla tasolla. Alkuvuodesta 2018 tekemämme edustavan väestökyselyn perusteella kansalaisten enemmistö uskoo, että sosiaalinen media on mahdollistanut eri ihmisryhmien väliset kohtaamiset aiempaa paremmin.
Toki on olemassa myös erilaisia heikkoja signaaleja eri ihmisryhmien välisten kuilujen ja etäisyyksien kasvusta. Juho Saaren mukaan esimerkiksi suomalaisten enemmistö ei koe enää olevansa samassa veneessä. Samoin on havaintoja ylipäätään siitä, että isommissa kaupungeissa asuinalueet ovat joiltain osin eriytyneet toisistaan ja samalla on syntynyt selkeämmin hyväosaisten ja huonommin pärjäävien alueita. Erikoisluokillekin hakeutuvat ennen kaikkea hyvissä asemissa olevien perheiden lapset muodostaen näin omia tiiviitä arkipäivän kuplia. Tämän tyyppiset kehityslinjat kertovat siitä, että ihmisryhmien väliset kohtaamiset eivät välttämättä ainakaan olisi lisääntymässä suuremmissa kaupungeissa.
Tutkimustulosten perusteella ei siis pysty varmasti kertomaan onko niin sanottu kuplaantuminen todella lisääntynyt ja kuinka isosta yhteiskunnallisesta ”ongelmasta” on kyse. Tärkeä kysymys onkin, millaista kuvaa me yhteiskuntatieteilijät tuotamme maailmasta. Korostammeko jatkuvasti kuplia ja niiden merkitystä vai tuotammeko kuvaa yhdenmukaisesta universumista tai jotain siltä väliltä? Korostammeko vain ihmisryhmien välisiä eroja vai samankaltaisuuksia ja olemmeko siten luomassa toivoa vai dystooppista kuvaa maailmasta? Tätä pohdin ja en oikein itsekään tiedä miten jatkossa opetan, tutkin tai annan lausuntoja medialle, jotta kokisin olevani totuudenmukainen.
Ehkä olen jatkossakin kriittinen tuomiopäivän apostoli. Se on helpompaa, saan näin olla osa suurta huolinta-alan asiantuntija-armeijaa ja siinä sivussa vaikutan välillä jopa jollain tavoin viisaalta tolkun ihmiseltä. Onhan nimittäin niin, että kaiken epäily on viisauden alku? Jytkyttäminen on jo kannatuslukujen perusteella hivenen out. Nassettaminen on taas kovassa myötätuulessa. Me yhteiskuntatieteilijät johdamme näitä nassettaja-armeijoita etulinjasta.
Arttu Saarinen
