Fodgebyn pihapiiri. Valkoinen talo taustalla.
Pimenevät kesäillat palauttivat jälleen mieleeni viime kesän, jolloin asuin niin kutsutun Valkoisen talon yläkerrassa. Olin jo käymässä nukkumaan, kun yhtäkkiä kuulin kimeää huutoa. Näin kallion päällä kolme tummaa hahmoa liikkumassa, mutta en pystynyt hämärässä erottamaan, mitä siinä oikein oli. Varmaan kettuja, ajattelin. Samassa yksi lähti lentoon, ja tajusin hahmojen olevan pöllöjä. Hihkaisin ääneen innostuksesta, sillä en ollut koskaan aikaisemmin nähnyt niitä. Väsymys kaikkosi saman tien. Kimeät äänet olivat poikasten kerjuuääniä, ja emo hakikin niille ahkerasti ruokaa.
Seurasin ruokintaa aitiopaikalta noin kahden tunnin ajan. Lopulta järki pakotti lopettamaan, sillä aamulla oli aikainen herätys näytteenoton takia. Laitoin silmät kiinni ja yritin nukahtaa, vaikka pöllöjen aiheuttama adrenaliinipiikki jylläsikin vielä täysillä. Kauaa en kerennyt kuitenkaan paikallani makaamaan, sillä ikkunan takaa kuului voimakas tömähdys ja heti perään toinen. Sänkyni oli aivan ikkunan vieressä, joten käännyin varovasti ympäri. En uskaltanut edes hengittää, kun huomasin tuijottavani suoraan pöllön poikasen silmiin. Poikaset olivat hyttysverkon takana vain 30 cm päässä minusta. Maagista hetkeä kesti noin 15 sekuntia, jonka jälkeen poikaset lensivät pihapiiristä pois. Pöllöjä ei kuulunut enää sinä yönä, mutta tämän kohtaamisen jälkeen en pystynyt nukkumaan enää sekuntiakaan.
Pöllöjä voi nähdä istuskelemassa erityisesti pihapiirin kattoharjanteilla
Valkoisen talon pihapiirissä vierailleet pöllöt olivat lehtopöllöjä (Strix aluco), ja pääsin nauttimaan niiden seurasta vielä toisenkin kerran. Tällä kertaa kuului myös huhuilua, ja onnistuin äänittämään sekä emon että poikasten ääniä (kts. alla oleva video).
Klikkaa kuvaa ja kuuntele lehtopöllöemon ja poikasten ääniä (klikkaamalla kuvaa siirryt blogin flickr-sivustolle)
Muutama viikko sitten olin vapaaehtoistyöntekijämme Miskan kanssa kuudelta aamulla vetämässä punkkilinjoja pähkinälehdossa. Olimme edenneet linjalla noin kymmenen metriä, kun kaksi lehtopöllön poikasta lähti lentoon läheisestä puusta. Poikaset lensivät hetken edellämme, kunnes ne piiloutuivat syvemmälle metsään. Lyhyt kohtaaminen ei kuitenkaan innokkaalle lintuharrastajalle riittänyt, vaan päätin lähteä öiselle pöllöretkelle.
Viime viikolla minulle sattui vihdoin mahdollisuus jäädä viikonlopuksi saareen. Pyysin mukaan myös lintuguruni, sillä pitkän työviikon jälkeen ajatus valvomisesta yksin tuntui ylivoimaiselta. Olin koko viikon odottanut tulevaa pöllöretkeä, mutta perjantain sateinen ja tuulinen sää pilasi tunnelman täysin. Sade onneksi lakkasi iltaa kohden, mutta tuuli oli edelleen yli 10 m/s. Ajattelin, ettei ole mitään mahdollisuutta kuulla lintuja tällä säällä. Lisäksi pitkä työviikko painoi kummallakin taustalla, ja jo klo 22 alkoi tuntua siltä, ettei tästä lintureissusta tule mitään. Pitäisikö vain antaa olla? Päätimme kuitenkin, että yritetään valvoa ja mennään edes pihalle istumaan ja kuuntelemaan.
Vihdoin kello näytti 00, ja oli aika siirtyä asemiin. Hädin tuskin kerkesimme edes otsalamppuja virittämään, kun kuului tuttu kimeä ääni. Viimekesäinen innostus palasi välittömästi. Ääni oli vaimea, mutta selvästi tunnistettavissa. Lehtopöllön poikanen oli kerjäämässä ruokaa! Ääni kuului pihapiirin takana olevan riihen luota, joten päätimme mennä lähemmäs. Matkalla riihelle äänet voimistuivat, ja olimme kuulevinamme myös toisen äänen hieman eri suunnasta. Riihellä oli siis todennäköisesti juuri ne kaksi poikasta, jotka olimme Miskan kanssa nähneet.
Yhtäkkiä kerjuuäänet kuuluivat hyvin läheltä. Poikaset olivat aivan vieressä. Äänet kuuluivat noin kymmenen metrin päästä, ja poikasia oli selvästi kaksi. Yritimme valaista otsalampulla maastoa, mutta emme nähneet mitään. Äänet kuuluivat hyvin matalalta, joten epäilimme niiden piileskelevän puskien takana. Kuuntelimme ääniä muutaman minuutin ja päätimme olla häiritsemättä niitä enempää. Tiesimme myös, että ruokkiva emo voisi olla hyvin suojelevainen poikasiaan kohtaan, joten olisi parasta lähteä ennen kuin emo palaa takaisin.
Lähdimme kävelemään riiheltä kohti Valkoista taloa. Uteliaisuuttani vilkaisin kuitenkin vielä kerran taakseni ja silloin näin kaksi kiiluvaa silmää. Lehtopöllön poikanen katsoi suoraan meitä kohti. Menimme takaisin lähemmäs, ja huomasimme myös toisenkin silmäparin. Toinen poikasista tarkkaili maastoaan levottomasti, mutta ensin havaitsemamme seurasi tarkasti meidän liikkeitä eikä siirtänyt hetkeksikään katsettaan meistä. Jäimme vielä muutamaksi minuutiksi paikallemme, sillä pimeässä kiiluvat silmät olivat lumoava näky. Lopulta väsymys alkoi kuitenkin todella painaa, ja oli aika lähteä nukkumaan. Väsymyksestä ja sääolosuhteista huolimatta lehtopöllöretki oli antanut paljon enemmän kuin mitä olimme osanneet odottaa.
Kuvat, video ja teksti: Jasmin Inkinen, tutkimuslaitoksen preparaattori. Creative commons lisenssi CC BY-NC-ND 4.0
Lue samanlaisia julkaisuja:
Vastaa