Miltä kenttäkurssit tuntuvat opiskelijan näkökulmasta? Tässä blogikirjoituksessa on yhden ekologian opiskelijan näkemys käytännön tekemiseen ja sen tärkeyteen yliopisto-opinnoissa Seilissä vietetyn viikon jäljiltä.
Yliopistolla ei voi koskaan olla liikaa käytännön kursseja. Varsinkin biologian laitoksen puolella, Seilin käytännön kurssit ovat yksi isoimmista puheenaiheista opiskelijoiden jakaessa kokemuksiaan keskenään opintoihinsa liittyen. Päätin itsekin tutustua näihin yliopiston käytännön kursseihin, ja niiden toteutukseen ilmoittautumalla kesän lopuksi pidettävälle murtovesikurssille. Satunnaisia ryhmätöitä lukuun ottamatta päivät yliopistolla kuluvat lähinnä luentosaleissa istuskellessa ja PowerPoint-dioja tuijotellessa, joten tämä kurssi tuli tarpeeseen. Kesätyöni olivat juuri päättyneet ja muiden kurssien luennot eivät olleet vielä alkaneet.
Viisi päivää kestäneeseen kurssiin oli sisällytetty kunnioitettavan paljon. Kokonaisuudessa oli paljon uutta, ja osittain itselleni myös vanhan verestämistä. Päivät kestivät auringonnoususta sen laskuun, ja kurssi oli sopiva sekoitus käytäntöä ja teoriaa. Olin erittäin positiivisesti yllättynyt, että myös labrapuolta oli hieman sisällytetty mukaan. Tällöin myös opiskelijat, jotka eivät itseni lailla ole aikaisemmin labrassa juuri viettäneet aikaa, pääsivät tutustumaan vesilabran laitteistoon ja toimenpiteisiin kattavammin. Vaikka esimerkiksi pohjaeläinnäytteitä olen aikaisemmissa amk -opinnoissani ja työharjoitteluissani ottanut, se on tapahtunut käsikäyttöisellä Ekman -noutimella, enkä ole aikaisemmin päässyt näkemään huomattavasti isokokoisemman, vinssiin kiinnitettävän Vann Veen- noutimen käyttöä. Itselleni kalabiologiasta kiinnostuneena rantanuottaus ja verkotus olivat kurssin kohokohtia, ja oli hienoa, että jotkut pääsivät ensimmäistä kertaa elämässään konkreettisesti näkemään koekalastuksen toteutuksen. Jokaisen päivän päätteeksi ainakin tyttöjen tupa oli hyvin hiljainen. Kaikki olivat niin puhki ja täynnä uutta tietoa, että uni iski melkein heti kun pään sai tyynyyn.
Vann Veen -noutimen käyttöön tarkoitettu vinssi vasemmalla ja itse noudin oikealla (Risti, 2018).
Olen aina ajatellut, että biologiksi ei opi sisätiloissa. Tietyn teoriapohjan omaksumalla ja aiheeseen perehtymällä saa tietenkin hyvän kuvan aiheesta, mutta vaikka kuinka lukisi etukäteen kuvauksia rantanuotan vetämisestä, tajuaa sen takana olevan mekanismin vasta kun on pitänyt nuotan naruja omissa käsissään. Myös kalat ja kasvit näyttävät melko erilaisilta tutkimusalustalle kerättyinä kuin valkokankaalle heijastettuina.
Ahvenen iänmääritystä suomuista mikrofilmin lukulaitteella(Risti,2018).
Rantanuotan vetoa (Risti,2018).
Seilissä vietetyn viikon jälkeen voin sanoa, että käytännön kurssit tulevat todella kovaan tarpeeseen. Henkilökohtaisesti pidän yllättävänä miten vähän niitä kaiken kaikkiaan järjestetään yliopistolla. Opiskelijoiden keskuudessa näkyi aivan erilaista innostusta alaan kuin mitä ikinä on aistittavissa luennoilla. Päivät eivät olleet keskenään täysin samanlaisia, ja opiskelijoilla heräsi paljon uusia kysymyksiä ja pääsimme jakamaan ammatillisen kasvun kannalta tärkeitä mietteitä keskenämme. Toki käytännön kursseilla on aina myös omat ongelmansa, ja opiskelijoita harmitti, että kaikki eivät päässeet tekemään kaikkea. Haasteeksi muodostui välillä myös se, että tekemiseen panostettiin niin paljon, että joskus saattoi jäädä epäselväksi miksi tehdään, sitä mitä tehdään. Mutta oli hyvä huomata, että opiskelijat opettivat tarvittaessa toisiaan ja kävivät ammatillista keskustelua, jollaista harvoin kuulee opiskelijoiden käyvän keskenään.
Itse jo aiemmissa opinnoissani useille kenttäkursseille osallistuneena näkisin, että kenttäkurssit ovat myös mahdollisuus luennoitsijoille käydä laajempaa keskustelua omasta alastaan opiskelijoiden kanssa. Parhaimmillaan näillä kenttäkursseilla luennoitsijalla on vanhemman tutkijan roolin ja hän selittää nuoremmalle tutkijalle (opiskelijalle) näkemyksiään ja herättää tällä keskustelua. Olemme kaikki hieman eri vaiheissa opiskelujamme, mutta kaikkia yhdistää yhteinen mielenkiinto tätä alaa kohtaan, ja jokainen tilaisuus kasvattaa omaa osaamistaan ja ymmärrystään on aina edistystä ammatillisen kasvun tiellä.
Kalojen irrottamista verkosta aamutuimaan (Risti,2018).
Ollessaan ensimmäistä kertaa kosketuksissa kalanliman ja suomujen kanssa opiskelijalle hahmottuu käsitys omasta soveltumisestaan kenttätöihin. Parhaimmillaanhan nämä kurssit toimivat silmiä avaavana kokemuksena, jonka kautta opimme tuntemaan sekä ympäristöämme että itseämme paremmin. Kenttätyö ei sovellu kaikille, mutta ei toimistotyökään. Varsinkaan kun moni ei suorita opiskelujensa aikana kuin ehkä yhden alaansa liittyvän työharjoittelun, on erityisen tärkeää, että opinnoissa on mahdollisuus päästä kosketuksiin eri osa-alueiden kanssa. Itse olen tiennyt jo Turun amk:n iktyonomilinjan ensimmäisten kenttäkurssien jälkeen, että en pystyisi olemaan tällä alalla ellen pääse ulos ja olemaan kosketuksissa tutkimusaiheeni kanssa. Se on itselleni elinehto. Niin kuin ovat mielestäni kenttäkurssit biologin ammattitaidolle.
Kuvat ja teksti: Sonja Risti, iktyonomi, 2.vuoden ekologian opiskelija
