Isosiskoni sai pyörätuolin, kun täytti kuusi vuotta. Sen jälkeen kävimme usein pitkillä kävelyillä ympäri naapurustoa, joskus jokirannassa asti. Äiti työnsi häntä tuolissa kuin kuningatarta, hymyillen aurinkoisesti, ja minä jouduin ottamaan juoksuaskelia, etten jäänyt jälkeen. Samoihin aikoihin äiti myös ajeli siskon pään ihan kaljuksi, koska sisko oli kipeä ja äiti sanoi, että tukka olisi tippunut päästä kuitenkin. Minun kävi siskoa sääliksi, sillä hänellä oli ollut pitkät vaaleat hiukset, kuin enkelillä. Minun tukkani oli harmaanruskea, niin kuin äidillä, eikä kasvanut millään yhtä pitkäksi ja kauniiksi.
Siskoni muuttui yhä sairaammaksi sen jälkeen, kun sai tuolin. Hän oli aina kalpea ja väsynyt, ja äiti sanoi, ettei hän jaksa leikkiä kanssani kuin hetken kerrallaan. Jos meille tuli vieraita, ja olimme leikkimässä siskon kanssa hippaa tai peiliä, äiti käski tämän mennä heti takaisin tuoliin. Joskus äiti puristi siskon kättä tosi kovaa, jos hän heilutteli jalkojaan tuolissa. Silloin toivoin, että sisko osaisi käyttäytyä, niin äiti ei tulisi niin kiukkuiseksi. Minä olisin osannut istua tuolissa hiljaa ja liikkumatta, arvokkaasti kuin prinsessa valtaistuimellaan, ajattelin.
Siskon huoneessa oli hirveän paljon erilaisia värikkäistä lääkepurkkeja, ruiskuja ja teräviä neuloja. Äiti oli kieltänyt minua koskemasta niihin. Kerran olin mennyt huoneeseen ilman lupaa, kun äiti oli kylvettämässä siskoa. Löysin ison astian täynnä jotain tummanpunaista. Äiti suuttui hirveästi, kun tuli takaisin huoneeseen. Hän sanoi sen olevan pahaa verta, jonka hän oli ottanut pois siskosta, jotta sisko paranee. Hän sanoi, etten saa puhua siitä kellekään. Pian sen jälkeen siskon huoneen oveen laitettiin lukko, ja ajattelin sen olevan minun syytäni. En nuuskinut enää siskon asioita.
Sairaalassa kävimme usein, ja joskus sisko joutui jäämään sinne moneksi yöksi. Silloin äitikin yleensä oli yötä siellä, ja minä olin hoidossa naapurin tädin luona. Täti asui yksin, ja hänen kotinsa oli hirveän siisti ja kiiltävä. Täti oli kova surkuttelemaan siskoni tilannetta, ja kehui äitiä vahvaksi naiseksi, kun äiti jaksoi pysyä niin iloisena kaikesta huolimatta. Minä olisin halunnut sanoa, että äiti oli iloinen vain silloin, kun joku muu kuin minä tai sisko oli paikalla, mutta olin hiljaa ja mussutin korvapuustiani.
Lääkärit vaihtuivat usein, samoin sairaalat. Äiti sanoi, että lääkärit eivät tienneet mistään mitään, ja että hän tiesi kyllä, mikä hänen tyttöään vaivaa. Hän kirjoitteli listoja ja mutisi ääneen sairauksien nimiä, kuten ruuansulatushäiriö, halvaus, leukemia, kehitysviivästymä ja paljon muita outoja sanoja joita en ymmärtänyt. Välillä hän viivasi jotain yli, ja lisäsi taas uuden sanan jonon jatkoksi. Minä istuin saman pöydän ääressä ja piirsin. Kuvassa oli onnellisesti hymyilevä äiti kukkamekossa, ja minä ja sisko molemmat pyörätuoleissa. Nykyään kuva löytyy jääkaapin ovesta, vaikka silloin äiti vain vilkaisi sitä tuhahtaen ja työnsi sen syrjään.
Viimeisen kerran, kun sisko oli pidempään sairaalassa, hänelle laitettiin putki mahaan, josta ruoka meni hänen sisäänsä. Hän oli niin sairas, ettei voinut enää syödä, niin äiti sanoi. En ymmärtänyt, miten ruoka muka mahtuu niin pienestä putkesta, ja eikö sitä tarvitse ollenkaan pureskella, mutta äiti selitti, ettei sisko voi enää saada tavallista ruokaa, vaan pelkästään nestemäistä, kuin vettä. Kuitenkin, kun äiti oli kaupassa, minä ja sisko söimme kaapista salaa siskon lempikeksejä, niitä joissa on vaaleanpunainen sokerikuorrute ja strösseleitä. Sisko sanoi, etten saa kertoa äidille, ja minusta oli hauskaa, että meillä oli yhteinen salaisuus.
Kun sisko oli sairaalassa, silloin kun mahaputkea laitettiin, olin taas naapurissa hoidossa. Täti kyseli sillä kertaa paljon siskosta, ja se suututti minua. Hän sanoi nähneensä ikkunasta, kun minä ja sisko leikimme hippaa sisällä. Minä sanoin, että entäs sitten, sisko tykkää juosta sisällä, kun muualla hän ei saa. Täti rypisti jo valmiiksi ryppyistä otsaansa, ja kysyi, että eikös sisko ole halvaantunut. En minä tiennyt, mitä halvaantuminen oikeastaan tarkoittaa, mutta sanoin, että sisko on halvaantunut vain muualla kuin kotona. Mutta ei hän kyllä kotonakaan yleensä jaksa paljon leikkiä, kun hän on aina niin väsynyt, kun äiti ottaa pahaa verta pois. Sitten asia oli minusta loppuun käsitelty, ja pyysin, voisinko saada lisää mehua, ja voisiko täti letittää taas hiukseni niin kuin viimeksi. Täti näytti siltä, että haluaisi vielä kysellä, mutta suostui kuitenkin.
Pian sen jälkeen meille tuli kotiin vieraita pitkästä aikaa. Nainen, jolla oli kihara ruskea tukka ja sininen mekko, ja pitkä kalju mies puku päällä. Lastensuojelusta, hyvää päivää. Äiti hymyili heille erityisen leveästi, mutta vaikutti silti jotenkin hermostuneelta, enkä ymmärtänyt miksi. Vieraat vaikuttivat minusta mukavilta, ja olisin mennyt tervehtimään heitä, jos äiti ei olisi tuuppinut minua toiseen huoneeseen ja laittanut ovea kiinni. Sisko oli silloin omassa huoneessaan lepäämässä, ja kuulin oven läpi, kun he menivät siskon huoneeseen. Epäreilua, ajattelin. Sisko saa jutella vieraiden kanssa ja minut jätetään taas ulkopuolelle. Miksi kaikki ovat niin kamalan kiinnostuneita siskosta, kun se on kipeä?
Kun vieraat lähtivät, äiti kulki hermostuneena huoneesta toiseen. Hän selaili raivokkaasti papereita, eikä kiinnittänyt minuun mitään huomiota, vaikka kiskoin häntä paidanhelmasta. Sitten hän istui keittiön pöydän ääreen, ja laittoi kädet naamalleen. Kuulosti kuin hän olisi itkenyt, ja minuakin alkoi itkettää. En ymmärtänyt mitä tapahtuu, miksi äiti oli niin poissa tolaltaan ja miksi en saanut jutella vieraiden kanssa. Lopulta äiti nousi ylös, käveli siskon huoneeseen ja lukitsi oven perässään. Minä jäin yksin keittiöön nyyhkyttämään.
Oli jo pimeää, kun äiti tuli pois siskon huoneesta. Hänen silmänsä olivat punaiset, mutta hän ei itkenyt enää. Hänen kasvonsa olivat pelottavan ilmeettömät. Minä olin käpertynyt nojatuoliin viltin alle, ja melkein nukahtanut. Äiti sanoi, että sisko on nyt hyvin, hyvin sairas. Että nyt pitää vain rukoilla, että kaikki menee hyvin. Söimme hiljaa iltapalan, ja äiti käski minun mennä nukkumaan. Kohta kuulin, kun siskon huoneen ovi aukesi narahtaen ja kolahti sitten lukkoon. Nukahdin nopeasti ja näin sekavia ja pelottavia unia, joita en aamulla enää muistanut.
Sisko ei herännyt enää seuraavana aamuna. Äiti tuli kertomaan sen minulle, ja sanoi että saan nukkua pitkään, jos haluan. Hänellä oli paljon asioita järjesteltävänä. Kun tajusin, mitä oli tapahtunut, itkin niin kauan kunnes kyyneliä ei enää tullut ja hengittäminen oli vaikeaa. Sitten nukahdin uudelleen, enkä nähnyt unia ollenkaan. Kun heräsin, kuulin, että talossa oli muitakin ihmisiä, ihmisiä jotka keskustelivat äidin kanssa hiljaisella äänellä. Nousin, ja hiivin kurkkaamaan huoneeni ovenraosta. Siskon huone oli samalla käytävällä, sen toisella puolella. Näin kun kaksi tummiin vaatteisiin pukeutunutta miestä työnsi huoneesta ulos kärrit, jossa sisko makasi tyynenä, liikkumattomana ja ihan valkoisena. Miehet eivät huomanneet minua, ja livahdin takaisin huoneeseen.
Hautajaisissa oli todella paljon ihmisiä. Joitain ihmisiä, jotka olin joskus nähnyt, mutta paljon myös täysin tuntemattomia. Joku nainen, jonka olin joskus kauan sitten nähnyt meillä kylässä, puhui pitkään siitä, miten rohkeasti sisko oli taistellut sairautta vastaan, ja miten hän on nyt paremmassa paikassa, ja on siellä meidän kaikkien suojelusenkeli. Nainen pyyhki kyyneliä samalla kun suuntasi takaisin paikalleen, ja minä mietin, kasvavatkohan siskon enkelinhiukset takaisin siellä toisessa paikassa.
Hautajaisten jälkeen äiti oli vaitonainen. Moneen päivään hän ei puhunut lähes ollenkaan, ja vietti paljon aikaa siskon huoneessa siivoillen ja järjestellen. Minä yritin auttaa, ja äiti antoikin minun laittaa tavaroita minne hän käski, pyyhkiä tasoja ja viedä roskia ulos huoneesta. Välillä äiti otti minut syliin ja istuimme yhdessä siskon sängyllä. En muista, milloin olisin edellisen kerran ollut äidin kanssa kaksin samalla tavalla. Vaikka minulla oli hirveän kova ikävä siskoa, oli mukavaa olla äidin huomion keskipiste. Kun minua itketti, äiti antoi minulle lääkettä siskon lääkekaapista. Siitä tuli sumuinen, mutta rauhallinen olo. Pian aloin saada sitä joka aamu, ettei paha olo tulisi ollenkaan.
Parin viikon kuluttua siskon hautajaisista sain äidiltä parhaan lahjan ikinä. Hän tuli huoneeseeni työntäen siskon vanhaa pyörätuolia. Nousin sängystä huojuvin jaloin, ja kysyin, miksi hän toi sen. Äiti sanoi, että se on nyt minun, jos vain haluan. Muistelin sitä, kuinka iloisena äiti oli työntänyt siskoa pyörätuolissa pitkin katuja, miten äiti oli silittänyt siskon kaljua päätä ja antanut hänelle hyvänyönsuukkoja. Hymyilin ja istuin tuoliin.
Nyt olemme taas onnellisia, äiti ja minä. Minä saan nykyään monia muitakin lääkkeitä, koska äiti sanoo, että täytyy olla varovainen, etten mene yhtä huonoon kuntoon kuin sisko. Minä istun melkein koko ajan pyörätuolissa, enkä oikeastaan edes haluaisi enää kävellä. Aurinkoisina päivinä käymme kävelyllä, ja äiti juttelee vastaantulijoille, ja käyttää sanoja jotka olen joskus kuullut mutta joiden merkitystä en muista tai ymmärrä, kuten leukemia, kehitysviivästymä, halvaus…
Emma Röntynen
Maisteriopiskelija, HuK
Turun yliopisto
Kirjoittaja on uskontotieteen ja luovan kirjoittamisen yliopisto-opiskelija sekä true crime -dokumenttien suurkuluttaja.
Novelli on palkittu J.H. Erkon kirjoituskilpailussa jaetulla ensimmäisellä sijalla vuonna 2020.
Jaa julkaisu:
