Yhteinen ääni: Nuoret hoivaajat

Yhteinen ääni: Nuoret hoivaajat

Kirsi Hokkila ALISA-projektista ja tutkijatohtori (JY) Tiina Sihto keskustelevat nuorista hoivaajista. Podcast on julkaistu alun perin MOOC –opintojaksolla Nuoret hoivaajat 1: Perheenjäsenen vakava sairaus, vamma tai päihteiden käyttö lapsuuden kokemuksena. Kurssi on kaikille avoin ja löytyy Digicampuksesta.

Podcastin tekstivastine

Yhteinen ääni on Turun yliopiston podcast, jossa keskustellaan ajankohtaisista aiheista monialaisesti. Tämän jakson tuotti Sote-akatemia.

Kirsi: Minä olen Kirsi Hokkila, ja olen keskustelemassa nuorista hoivaajista Jyväskylän yliopiston hoitotutkija Tiina Sihdon kanssa. Koska hoiva ja nuoruus samassa yhteydessä voi meistä monesta kuulostaa aika oudolta, koska hoivaan yhdistyy meidän mielissä ehkä tämmösiä hoidollisia toimenpiteitä ja sellaisia asioita, mitkä ei ehkä tällain arkijärjessä kuulu lapsille tai nuorille, tai ajatellaan, että lapsilla ja nuorilla ei ehkä ole osaamista, taitoja tehdä sellaisia asioita, ja monen ajatus voi sen takia ollakin, että eihän tällaisia nuoria hoivaajia ole olemassa, varsinkaan meillä Suomessa. Siksi mä oon pyytänyt Tiina Sihtoa, joka tekee tosiaan hoivatutkimusta täällä Jyväskylässä, mä oon pyytänyt häntä keskustelemaan mun kanssa tästä ilmiöstä ja erityisesti hoivasta ja siitä, mitä se hoiva sitten oikein on. Ja varsinkin lasten ja nuorten vanhemmille tai perheenjäsenille antama hoiva. Haluatko sä esitellä itsesi nopeasti ja kertoa, mitä sä teet?

Tiina: Joo, eli mä oon tosiaan Tiina Sihto, ja mä oon väitellyt yhteiskuntapolitiikasta yhteiskuntatieteiden tohtoriksi, ja toimin tällä hetkellä tutkijatohtorina tämmöisessä Suomen akatemian rahoittamassa ikääntymisen ja hoivan tutkimuksen huippuyksikössä. Ja olen tosiaan tutkinut monenlaista eri hoivateemaa, että väitöskirjassa oon tarkastellut naisten työn ja hoivan yhteensovittamisen paikallisia ehtoja, ja sitten oon tutkinut myös muun muassa etsivän vanhustyön asiakkaiden kokemuksia hoivaköyhyydestä, sekä sitten äitiyden vaikeita ja vaiettuja tunteita, erityisesti äitiyden katumusta, ja nyt tosiaan tässä viimeisen noin vuoden aikana oon vähän enemmän perehtynyt näihin nuoria hoivaajia koskeviin teemoihin ja hakenut sitten tutkimusrahoitusta tälle nuoret hoivaajat -teemalle, ja toistaiseksi tutkimusrahoitusta ei ole vielä tullut, mutta katsotaan, että miten sitten tulevaisuudessa.

Kirsi: Kyllä vain. No mitä hoiva sitten sun näkökulmasta tarkoittaa?

Tiina: No hoivahan on itseasiassa suomen kielessä aika sillä tavalla haasteellinen sana, että englannin kielessähän on tämmöinen hyvin kaiken kattava sana ”care”, johon kuuluu sitten hoiva, mutta myös lääketieteellinen hoito, ja esimerkiksi tämmöinen ”caring about”, eli välittäminen. Ja Suomessa itseasiassa tämmösessä hoivatutkimuksen alkuhämärässä niin keskusteltiinkin tästä, että tulisiko tämä ”care” suomentaa enemmän niinkun hoivaksi, että tulisiko sen suomennoksen olla hoiva, vai kenties esimerkiksi huolenpito. No joka tapauksessa suomen kielessä tää hoivahan on vakiintunut ehkä tarkoittamaan ennen kaikkea iäkkäiden henkilöiden hoivaa, ja sit tämmöistä hyvin raskasta, intensiivistä, usein ruumiillista hoivaa, esimerkiksi avustamista pukeutumisessa ja peseytymisessä. Mutta siis tämmöisessä niinkun laajassa määritelmässä, jota on käyttänyt esimerkiksi tämmöinen hoivaetiikan tutkija Joan Tronto, niin hoivahan on ikään kuin kaikkea semmoista arkista huolenpitoa, että se on tän Trontolaisen määritelmän mukaan kaikkea, mitä me tehdään niinkun ylläpitääksemme, jatkaaksemme ja korjataksemme omaa ja yhteistä maailmaamme.

Sitten tälle hoivan määrittelylle on ehkä aika keskeistä myös tämmöinen avun ja hoivan erottelu, eli apu on sitä, että auttaa ihmistä semmosessa asiassa, minkä se ihminen kykenisi itsekin tekemään, siinä missä hoiva on sitten taas auttamista jossain semmoisessa asiassa, johon se ihminen ei sitten itse pystyisi. Eli esimerkiksi että jos mä ostan kotiin vaikka siivouspalveluita sen takia, että mä oon kiireinen tai mä en vaan halua itse siivota, mä haluan helpottaa sillä omaa arkeani, niin silloin se on apua. Mutta sitten jos mä ostan siivouspalveluja sen takia, että mulla on esimerkiksi semmoinen fyysinen tai muu sairaus, jonka takia se itse siivoaminen on hankalaa tai mahdotonta, niin silloin se voidaan sitten ajatella hoivaksi. Mutta toki niinkun käytännön arkielämässä nää tämmöiset rajan vedot on harvemmin ihan sitten näin selkeitä. Mutta ehkä vielä loppukaneettina vois aatella, että hoivalle keskeistä on myös se, että se on toisen ihmisen tarpeiden ensisijaistamista omien tarpeiden edelle.

Kirsi: Kyllä. Sä oot jonkin verran kuitenkin jo perehtynyt tähän nuoret hoivaajat -tematiikkaan, niin miten sun mielestä lapsista ja hoivasta sitten voidaan puhua samassa yhteydessä?

Tiina: No Suomessahan tosiaan perinteisesti just lapsista ja hoivasta ei olla tässä mielessä puhuttu samassa yhteydessä, että lapsi tai nuorikaan voisi olla hoivaaja, ja mun mielestäni siihen liittyy tämmöistä tietyn sorttista ehkä mitä kutsutaan mielikuvituksen kolonialisaatioksi, eli nää on tämmöisiä niinkun ilmiöitä ja kokemuksia, joita me ei oikeastaan edes nähdä mahdollisiksi. Ja ehkä suomalaisessa kontekstissa on sitten ajateltu, että meillä on tää vahva hyvinvointivaltio, niin että eihän tämmöisiä tilanteita voi olla, koska hyvinvointivaltio ja hyvinvointivaltion palvelut sitten takaa kaikille tämän tarvittavan avun ja hoivan.

Mutta siis toki asia ei ihan näin ruusuisesti useinkaan ole, ja kuten tässä 2019 kouluterveyskyselyssä, jossa sitten ensimmäistä kertaa oltiin kysytty näistä lasten ja nuorten hoivavastuista ja velvollisuuksista, niin kävi ilmi, niin siinähän oli, että noin kolme prosenttia 8.- ja 9.-luokkalaisista ja sitten 1,7 prosenttia lukiolaisista ja 2,7 prosenttia ammattikoululaisista niin hoivaa läheistä henkilöä päivittäin tai lähes päivittäin, mikä on tietty, et se on tosi iso porukka, että täähän tarkoittaa, että meil on tuhansia tämmösiä nuoria hoivaajia, joille se hoivavastuu on sitten tämmöistä päivittäistä tai lähes päivittäistä, ja sitten on tietenkin vielä isompi joukko tämmösiä, joille se on niinkun ehkä viikoittaista.

Kirsi: Kyllä vain. Tosiaan ei ehkä voi enää sanoa, että tämä olisi häviävän pieni tai olematon tämä ryhmä, mistä me nyt puhutaan, että viimeinkin meillä on sitä tietoa siitä, että tää todellakin on olemassa oleva ilmiö. Mutta millainen se ilmiö sitten tarkemmin luonteeltaan on, että millaista se lasten ja nuorten antama hoiva on?

Tiina: No sehän voi olla hyvin monenlaista, kuten myös aikuisten antama hoiva. Ja sinänsähän hoivan tarpeet ei kysy sitä, että minkä ikäinen se henkilö on sitten, joka niihin hoivan tarpeisiin vastaa. Eli se voi tosiaan olla tämmöistä intensiivistä ruumiillista hoivaa, just tätä avustamista vaikka pukeutumisessa, peseytymisessä, se voi olla avustamista lääkeasioiden kanssa, voi olla kotitöiden tekemistä, nuorempien sisarusten hoitamista, jos tää sairastunut läheinen on just oma vanhempi. Sit aika usein se on, tai kaikki nää hoivan muodot sisältää just tämmöstä emotionaalista hoivaa ja tukea, tän hoivattavan voinnin seuraamista ja vastuun kantoa.

Kirsi: Eli sä näät, että siinä hoivassa, tai tää lasten ja nuorten antama hoiva sisältää paljon myös nimenomaan tätä huolenpitoa ja tälläsiä, mitkä ei oo tosiaan välttämättä konkreettisia tai fyysisiä vastuita, vaan on nimenomaan sitä semmosta emotionaalista hoivaa ja vastuun kantoa.

Tiina: Joo, kyllä, ja se ehkä tekee siitä ilmiön tunnistamisesta vielä vaikeampaa, koska me helposti tunnistetaan hoivaksi just tämmönen, että just se intensiivinen, ruumiillinen hoiva ja tällainen, mutta sitten et jos joku vaikka kotona, et jos sulla on sairastunut vanhempi, sitten sä tarkkailet sen vointia ja tosiaankin pidät sille seuraa, ja niinkun tuet sitä ja näin edespäin, niin aika harva mieltää sitä ehkä niinkun hoivaksi, vaan et se on osa sitten ikään kuin tämmöstä itselle normaalia arkea.

Kirsi: Kyllä, ja mitä mä oon itse työssäni tän teeman parissa oppinut, niin ne tämmöset emotionaaliset vastuut, ja nimenomaan se huoli ja huolenpito on yleensä niitä kaikkein kuormittavimpia asioita, kuten lapsen ja nuoren kannalta ja omasta näkökulmasta. Ja sit onkin mielenkiintoinen kysymys nimenomaan tää lapsen kasvun ja kehityksen teemat, ja sen tämmönen normaalius tällasessa vähän taas epänormaalissa perhetilanteessa. Niin miten sä ajattelet, että se hoiva ja lapsuuden ja nuoruuden tämmöinen kehitysvaihe, että miten ne suhteutuu toisiinsa?

Tiina: No tosiaankin mähän koulutukseltani ja ammatiltani oon yhteiskuntatieteilijä, että ehkä kehitysvaiheesta en itse ihan uskalla puhua kauheasti mitään, koska ne ei tähän omaan ekspertiisiin sillä tavalla kuulu, mutta yhteiskunta- ja sosiaalitieteissä sitten puhutaan aika usein ehkä tämmösellä käsitteellä, kuin elämänkulku, johon sitten liittyy se, että mitä me missäkin elämänvaiheessa pidetään tässä meidän ajassa ja meidän yhteiskunnassa sitten ikään kuin tämmöisenä normina tai normaalina. Eli mitä tulee nuoriin hoivaajiin, niin kyllähän Suomessa esimerkiksi aikaisemmin, kun oltiin maatalousyhteiskunta hyvin vahvasti 50-luvulle asti, niin et se oli aika lailla ehkä normi tai normaali, että vanhemmat lähti sitten tilan töihin aikaiseen aamusella, ja sitten sinne jäi yleensä vanhin lapsista sitten hoitamaan näitä nuorimmaisia, että varmasti aika monetkin lapset ja nuoret sinä aikana eli tämmöisessä tilanteessa, jossa heitä voisi pitää tämmöisinä nuorina hoivaajina.

Mutta sitten, kun ajatellaan 2020-luvun Suomea, niin tämä nuori hoivaajuus on sillä tavalla hyvin poikkeuksellista, että nyt meidän ajatukset ja ihanteet liittyen just lapsuuteen ja nuoruuteen, on niin hyvin erilaisia, et ajatellaan, et lasten tulee saada elää tämmöstä huoletonta lapsuutta, ja että lapset on suojeltavia ja hoivattavia, ja on esimerkiksi lasten oikeudet ja näin edespäin. Ja sitten taas nuoruus nähdään tämmöisenä niinkun itseen keskittymisenä, itsensä etsimisenä ja tämmösenä vähän niinkun huolettomana seikkailuna, eli siis tavallaan tää juopa näitten nuorten hoivaajien ja muiden nuorten välillä on siis siinä mielessä aika iso, että jos nyt miettii vähän tämmösten ehkä stereotyyppien kautta, niin se ero oman ja sitten muiden oman ikäisten tilanteen välillä voi tuntua tosi isolta, jos esimerkiksi teini-iässä tuntuu siltä, että muut ikätoverit voi rauhassa keskittyä koulunkäyntiin, harrastuksiin ja ystävyyssuhteisiin, miettimään tulevaisuutta, tulevia opintoja ja näin edespäin, siinä missä sitten tätä omaa arkea ja myös tulevaisuutta raamittaa hyvin vahvasti tää hoivaaminen. Ja nimenomaan tää niinkun toisen ihmisen tarpeiden ensisijaistaminen.

Kirsi: No mitä sä oot oppinut siitä, että mistä se, tai millä tavoin se toisen tarpeiden ensisijaistaminen sitten kuormittaa näitä nuoria hoivaajia?

Tiina: No onhan siinä tietenkin just se, että hoivassa on just tää ajallinen kuormittavuus usein, eli että se on ajallisesti usein hyvin sitovaa, mutta sit toisaalta se voi olla myös hyvin sillä tavalla ennakoimatonta, että jos sen hoivattavan ihmisen, jos hänen tilansa esimerkiksi äkillisesti huononee, niin siihenhän pitää sitten siinä tilanteessa vastata. Ja sitten tosiaankin tää, että kun puhuttiin tästä emotionaalisesta tuesta ja sen toisen ihmisen voinnin tarkkailusta, niin sitten tää, että pitää vähän niinkun jatkuvasti olla tän nuoren hoivaajan ikään kuin virittyneenä siihen hoivattavaan ihmiseen, eli tarkkailla sen ihan fyysistä vointia, mutta myös tämmöstä tavallaan eleitä, ilmeitä, niinkun että miltä tää vaikuttaa tää hoivattava ihminen, ja sitten ikään kuin tulkita sitä.

Ja sitten just tässä nuoressa hoivaajuudessa, niin siinä on hyvin haastavia myös tämmöset ikään kuin vallan ja riippuvuuden kysymykset, eli kun me yleensä aatellaan kuitenkin, että hoivasuhteissa valta on hoivaajalla, koska hoivattava on tästä niinkun hoivaajasta tavalla tai toisella riippuvainen, niin sitten jos lapsi tai nuori hoivaa omaa vanhempaansa, niin sitten siinä on toisaalta myös tää, että lapsi tai alaikäinen nuori niin on myös sitten riippuvainen omasta vanhemmastaan. Ja vaikka näissä omaishoivatilanteissa ei nyt voida ehkä aina puhua tämmösestä niin sanotusti vapaasta valinnasta hoivata, niin kuitenkin lähtökohtaisesti voidaan ajatella, että aikuisella ihmisellä on myös mahdollisuus kieltäytyä hoivaamasta esimerkiksi vanhempaansa tai puolisoaan, muuta läheistään, ja näin edespäin, mutta sitten taas lapsella tai nuorella, jos kyseessä on oma vanhempi, niin tämmöstä ikään kuin valinnan mahdollisuutta ei ole, koska lapsi on kuitenkin sitten niin monella tavalla riippuvainen vanhemmastaan, että ihan tosi konkreettisesti silleen, että esimerkiksi taloudellisesti ja juridisesti, mutta sit myös hyvin vahvasti tälleen tunnetasolla.

Kirsi: Kyllä. Koska tää ilmiö tosiaan näyttäytyy aika ristiriitaisena, niin millaisia yhteiskunnallisia kysymyksiä tää asia sun mielestä sit herättää?

Tiina: No hyvin monenlaisia kysymyksiä ja ajatuksia, ja ehkä ennen kaikkea hoiva- ja jossain määrin myös hyvinvointivaltiotutkijana tää herättää kyllä tosi vahvasti ajatuksia jonkin sorttisesta hyvinvointivaltion epäonnistumisesta, koska kyseessä on tosiaan niin tosi iso joukko nuoria. Että ei voida ajatella, että tässä nyt on kyse yksittäisistä ihmisistä, jotka nyt on sitten ikään kuin huonoa onneaan vaan tipahtanut näitten hyvinvointivaltion turvaverkkojen läpi, vaan et täähän vaikuttaa siltä, et tässä on ihan tämmönen niinkun järjestelmätasoinen valuvika, ja just se, että kun nää nuorten hoivaajien kysymykset eivät tavallaan oo sitten ikään kuin minkään, koska ne on näkymättömiä, niin ne ei oo minkään tahon sillä tavalla niinkun vastuulla, niin se tekee niihin puuttumisesta myös tosi haastavaa.

No sit on myös tää, että kun miettii tätä niinkun omaishoivan kuvastoa, niin eihän se myöskään tunnista lasten ja nuorten tekemää hoivaa juuri millään tavalla. Ja sitten herää tietenkin myös kysymys tästä, että kun nää nuoret hoivaajat on tämmönen näkymätön ryhmä, ja että heille olis hyvä saada palveluita, niin että missä kohdin tai kenen vastuu se sitten olis, ja kuten esimerkiksi te ALISA-projektissa ootte esittäneet tätä, että olis esimerkiksi tää kysymys hoivavastuusta kouluterveystarkastuksessa, niin että miten sitten puhua siitä hoivasta sillä tavalla, kun se tosiaan on meidän kielessä niin semmonen haastava sana, niin miten puhua sillä tavalla, että se sitten tavoittaisi nää hoivatilanteissa elävät lapset ja nuoret, jos monetkaan ei tosiaan edes miellä itseään silleen, että he on hoivavastuussa, koska he mieltävät sen oman hoivavastuunsa ikään kuin vain osaksi tämmöistä normaalia arkea, eivät silleen hoivaksi.

Ja toki sit tämmöisellä, kun kattoo tämmöstä laajempaa kuvaa, niin kyllähän tää herättää myös kysymyksen siitä, että onko tässä yks semmonen kohta, missä on esimerkiksi nuorella sitten isompi tämmönen syrjäytymisriski, esimerkiksi siirtyessä koulutusasteelta toiselle tai vaikka työelämään. Eli on syytä sitten varmaan myöhemmässä tutkimuksessa tarkastella esimerkiksi sitä, että lisääkö tää hoivaaminen riskiä vaikka syrjäytyä koulutuspolulta taikka työmarkkinoilta. Että osassa kansainvälisistä tutkimuksista on todettu just esimerkiksi tätä, että nuoret hoivaajat ei voi vaikka muuttaa jonnekin toiselle paikkakunnalle vaikka opiskelemaan, koska sitten se hoiva on niin sitovaa, että sun pitää olla sen hoivattavan arjessa sitten koko ajan.

Kirsi: Kyllä, joo. Me ollaan varmasti samaa mieltä siitä, että tämän teeman parissa riittää vielä paljon töitä, on todella paljon kysymyksiä, kaivataan lisää tutkimusta, tietoa, joiden pohjalta sitten voidaan kehittää palveluita, ja tosiaan nostaa ehkä sit tämmösiä yhteiskunnallisia ja -poliittisiakin kysymyksiä ja ratkoa niitä, jotta tämä asia jotenkin paremmin meidän yhteiskunnassa tulisi tunnistetuksi ja myöskin nämä lapset ja nuoret tuetuiksi. Mutta sitä työtähän me olemme tässä tällä hetkellä tekemässä. Kiitos Tiina tosi paljon tästä mielenkiintoisesta ja arvokkaasta keskustelusta.

Tiina: Kiitos kutsusta keskustelemaan.

Kirsi: Kiitos.

– Yhteinen ääni –

Jaa julkaisu: Facebooktwitterredditpinterestlinkedintumblrmail
Seuraa meitä: Facebooktwitterrssyoutubeinstagram

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *