Yhteinen ääni: Ihmisyyden ytimessä – Suhdeperustaisuus ja jatkuvuus palvelujärjestelmässä

Yhteinen ääni: Ihmisyyden ytimessä – Suhdeperustaisuus ja jatkuvuus palvelujärjestelmässä

Mitä jos työntekijä ei kohtaisikaan asiakasta – vaan ihminen kohtaisi ihmisen? Systeemisyys-podcast-sarja jatkuu! Suhdeperustaisuudesta ja jatkuvuudesta palvelujärjestelmässä ovat keskustelemassa systeemisen työotteen kouluttajat, perhepsykoterapeutti Outi Abrahamsson ja asiantuntija ja väitöskirjatutkija Saija Westerlund-Cook. Haastattelijoina toimivat Sari Ahlqvist-Björkroth ja Miia Tuominen Turun yliopistosta. Kuuntele muita systeemisyys-sarjan jaksoja täällä:  www.soundcloud.com/soteakatemia/sets/systeemisyys-sarja.

Ihmisyyden ytimessä – Suhdeperustaisuus ja jatkuvuus palvelujärjestelmässä, tekstivastine

–  Yhteinen ääni on Turun yliopiston podcast, jossa keskustellaan ajankohtaisista aiheista monialaisesti. Tämän jakson tuotti Sote-akatemia. –

Sari: Tervetuloa kuuntelemaan systeemisyys-sarjan podcastia. Tänään me keskustellaan systeemisestä työotteesta lasten, nuorten ja perheiden kanssa tehtävässä työssä ja meillä on kaksi teemaa: me puhutaan suhdeperustaisuudesta ja jatkuvuudesta. Meidän kanssa aiheesta ovat keskustelemassa Outi Abrahamsson, tervetuloa.

Outi: Kiitoksia.

Sari: Ja Saija Westerlund-Cook, tervetuloa.

Saija: Kiitos.

Sari: Voitteko te kertoa ihan hiukan siitä, että millaisesta työtaustasta te tulette tähän?

Outi: No, mä olen perhepsykoterapeutti ja työskennellyt pitkään erikoissairaanhoidossa lasten somatiikassa ja siinä paljon tehnyt yhteistyötä perustason kanssa. Ja myöskin ollut hankemaailmassa, monessa eri hankkeessa mukana. Ja teen myöskin vähän yksityisesti perheterapiaa.

Sari: Joo. Entäs sinä Saija?

Saija: Joo. No, myöskin hanketyö on tuttua ja sitten oon järjestöpuolella töissä asiantuntijana ja siellä myöskin koulutan systeemisen työotteen tiimoilta. Ja lisäksi myös tutkin suhdeperustaisuutta.

Sari: Joo. Eli molemmat olette systeemisyyden ja suhdeperustaisuuden asiantuntijoita. Tätä keskustelua olemme vetämässä minä, Sari Ahlqvist-Björkroth ja mun kanssa täällä on vetämässä keskustelua Miia Tuominen Turun yliopistosta. Ihan aluksi haluaisin kysyä teiltä, että mitä te ymmärrätte tällä sanalla suhdeperustaisuus, miten te käsitätte sen?

Outi: Mä ajattelen niin, että kaikki, mitä me tehdään ammattilaset, tai ylipäätään työskentelyssä, liittyy jollain tavalla siihen suhdeperustaisuuteen. Ja mä jollain tavalla haluaisin nähdä niin, että se on sellainen tasavertainen työskentely, eli ammattilainen työskentelee asiakkaan kanssa tasavertaisesti. Ja siihen liittyy sellainen asettautuminen semmoiseen empaattiseen uteliaisuuteen siitä, että mikä sen asiakkaan sen hetkinen tilanne sillä hetkellä on.

Saija: Mm. Ihanasti sanottu, ja mä ajattelen, että tuosta voi varmaan hyvin jatkaa silleen, että mä ajattelen, että se on sitä ihmisyyden ydintä jotenkin. Että mehän peilataan itseämme toisiin ihmisiin ihan vauvasta saakka. Ja jotenkin että se ei ole vain ammattilaisten ja asiakkaiden välillä, vaan myös ammattilaisten välillä keskenään. Ja jotenkin se jaettu ihmisyys asiakkaankin kanssa. Ja etenkin kun tällä saralla ollaan, niin myös sitä asiakkaan kokemusta siitä omasta ihmisyydestä ja että siinä ehkä pystytään myös sitä mahdollista häpeää hälventämään kun ollaan ihan vaan ihmisenä paikalla.

Outi: Mm. Ja tuohon liittyen haluaisin vielä lisätä, että mun oma perheterapian oppi-isäni sanoi mun mielestä hyvin, että kun tekee ihmissuhdetyötä, niin täytyy pitää ihmisestä.

Sari: Joo. Tästä ehkä lisäyksenä vielä, että mä haluaisin kysyä siitä, että mitä te ajattelette siitä, että on yleisesti tiedossa, että perhesuhteet, missä lapsi kasvaa, niin se on lapsen ja nuoren kehitysalusta tavallaan. Niin miten te ajattelette, että miten se näkyy tässä systeemisessä, suhdeperustaisessa ajattelussa, tai teidän omassa työotteessa?

Outi: No systeemisyydessä ajatellaan usein niin, että kun on joku oire tai pulma, että se on sen yksilön yritys löytää jotain ratkaisua siihen systeemin ongelmaan. Ja sitten taas toisaalta toisin päin ajatellaan myös systeemisyydessä, että se pulma tai ongelma ratkeaa parhaiten siinä systeemissä jossa se on myöskin syntynyt. Ja näin ollen mä ajattelen sillä tavalla, että vaikka meillä olisi kuinka ammattilaisina hyvä tieto vaikkapa esim palveluista, mitä perheelle on tarjota. Taikka että meillä olisi faktatietoa siitä, mikä olisi johonkin oireeseen tai lapsen diagnoosiin paras hoitokeino, niin se ei auta, jos me ei ikään kuin ymmärretä tai löydetä sen systeemin pulmia ja niitä lainalaisuuksia, jotka siellä systeemissä on olemassa. Ja näin ollen yksi systeemisyyden perusperiaate on varmaan ei-tietäminen ja kunnioittava kohtaaminen kuulemaan sitä, mikä on sen koko perhesysteemin tilanne.

Saija: Joo. Ja mä ajattelisin, että, jos vielä vähän jatkaa siitä ihmisyydestä ja siitä systeemisyydestä kun ollaan ihmisten kanssa tekemisissä eikä koneiden, niin siellähän on faktojen lisäksi myös tunteet mukana. Ja jotenkin tässä näkyy ja tuntuu se turvallisuus tai turvattomuus, sekä siinä, että miten me asettaudutaa ja miten me yhdessä ollaan, mutta myös miten me käsitellään sitä mitä ympärillä tapahtuu. Ja silloin näkisin, että jos me ymmärretään toistemme käytöstä siitä turvattomuuden tai turvallisuuden kautta, niin sitten me myöskin pystytään yhdessä tekemään töitä sen eteen, että kaikilla tasoilla olisi turvallinen olla. Niin siellä lapsella perheessä kotona, kuin sitten työntekijöillä keskenään ja työntekijöiden ja asiakkaiden välillä.

Sari: Mm. Olisko teillä jotain konkreettista esimerkkiä, että miten se tuon tyyppinen, vaikka turvan ylläpitäminen siinä työskentelyssä vaikka perheen kanssa, niin miten se näkyy siinä käytännön työssä?

Outi: No varmaan yksi sellainen, mulla tulee mieleen sellainen minkä muistan hyvin, vuosia sitten eräässä perheterapiakonferenssissa antropologi kertoi tällaisesta afrikkalaisesta kylästä, johon hän oli menossa syntymäpäiviä viettämään. Ja sanottiin, että siellä on ihan hirveästi sitten syntymäpäivävieraita tulossa. Ja kun hän meni paikalle, niin siellä oli vain se kourallinen väkeä, mitä siellä kylässä onkin fyysisesti läsnä. Mutta kerrottiin, että siellä on ne kaikki sukupolvien aikaiset henget ja sielut olemassa siellä kylässä. Ja se oli mulle itselleni valtavan iso apu siihen omaan työskentelyyn. Eli tällä hetkellä musta tuntuu, että aina kun mulle tulee vastaanotolle tai mä kohtaan uuden ihmisen tai perheen, niin jotenkin mulle aukeaa se sellainen valtavan iso maailma kaikkea sellaista, mitä mä en tiedä. Ja se mitä mä en tiedä niin se jollain tavalla pakottaa mut eri tavalla kuulemaan ja kuuntelemaan. Ja suhde ei voi syntyä semmoisessa positiossa, jossa jompikumpi, joko kuulija tai puhuja kokee olonsa turvattomaksi. Eli sellainen myös yhden kollegan viisas sanominen, että miten kuunnella sillä tavalla, että toisella tulee tarve puhua?

Sari: Mm, joo. No jos mä vielä kysyisin teiltä sellaista – mä koen että se esiintyy tässä, mitä te puhutte,aika paljon – mutta haluaisin vielä tarkemmin kuulla, että miten se teidän työskentelyssä perheen kanssa, se että teistä tulee tavallaan osa sitä perheen systeemiä, kun te teette perheiden ja lasten ja nuorten kanssa töitä. Niin miten se vaikuttaa sen kuuntelemisen lisäksi, onko jotain muuta miten se vaikuttaa siihen tapaan tehdä työtä perheiden ja lasten ja nuorten kanssa?

Saija: Mä ajattelisin ehkä, että kun tuossa aikaisemmin olip puhetta siitä ei-tietämisestä. Se jotenkin voi kuulostaa vähän kummalliselta, että jos Outikin on monta vuotta tehnyt töitä ja hyvin perehtynyt tälle alalle, niin miten voi olla ei-tietämättä? Mutta se on ehkä enemmän sen muistuttamista, että uskallettaisiin olla uteliaita yhdessä. Ja että voi ajatella tavallaan, että me ollaan perheidenkin kanssa sellaisella – voiko sanoa yhteisellä tutkimusmatkalla? Kaikki ne edeltä tulleet sukupolvet, ja kaikki ne asiat mitä meille on tapahtunut, niin me ei välttämättä itsekään niitä tiedosteta. Mutta kun me yhdessä asetutaan niitä kuulostelemaan ja ihmettelemään, niin silloin me löydetään itsemme sieltä matkan varrelta jostain, kun meillä on joku turvallinen matkaopas mukana. Niin silloin me ehkä uskelletaan pysähtyä katsomaan sinne taaksepäinkin, että me nähtäisiin, mihin me voidaan mahdollisesti suunnata.

Outi: Ja tuolla, mitä Saija tuossa puhui, niin sillä on hirveän iso merkitys siihen, millä tavalla se kanssakulkija siinä motivoituu siihen yhteiseen matkaan. Eli tavallaan se, että jos me lähdetään hyvin suoraoikoisesti osoittamaan jotakin vaikka palvelua tiettyyn tilanteeseen, niin saattaa olla, että siinä me lukitaan juuri ikään kuin se muutoksen mahdollisuus. Koska tällä asiakkaalla tai perheellä ei välttämättä ole sillä hetkellä mahdollisuutta siihen tarttua. Koska sieltä tulee nämä kaikki uskomukset ja erilaiset elämänkokemukset ja mahdollisuus siihen toivoon ja luottamukseen. Ja mitä enemmän siellä ikään kuin on sellaista matkan varrella kertynyttä taakkaa vaikkapa erilaisista hankalista kokemuksista, niin sitä haasteellisempi on se kohtaamisen tilanne. Koska hyvin usein saattaa olla, että asiakasperhe on vaikka tottunut jo siihen, että mitä vastauksia ammattilainen haluaa kuulla. Ja silloin he kertoo vain sen ikään kuin surullisen tarinan, ja silloin sieltä jää puuttumaan monia sellaisia asioita, jotka sitten kuitenkin voi olla hyvin tärkeitä siihen motivoitumiseen ja yhteiseen työskentelyyn.

Saija: Joo, ja sitten jotenkin aina se ammattilaisen työkalupakki ja tarjolla olevat palvelut ei kuitenkaan kohtaa sitä mihin sitä apua ja tukea oikeasti tarvittaisiin. Mulla tulee mieleen esimerkiksi, kun tässä viimeaikoina oon kokemusasiantuntijoiden kanssa tehnyt aika tiiviisti yhdessä töitä, että miten se voi olla niin pienestä kiinni. Esimerkiksi joko se, että asiakas ja perhe osaa hyvin tarkasti kertoa, että me tarvittaisiin apua arkiaamuisin vaikka seitsemän ja kahdeksan välillä, että lapset pääsisi kouluun ja päiväkotiin ja vanhemmat pääsisi töihin. Jotenkin se aamuhärdelli on niin raastavaa, että se päivä alkaa ihan väärin ja sitä kaikki kuljettaa mukanaan koko loppupäivän. Ja vaikka he osaa sen niin tarkasti kuvailla, ja tavallaan osais pyytää just sitä mitä tarvis, niin usein siihen saattaa tullakin vastauksena, että okei, se olis varmaan tosi hyvä, mutta meillä on perhetyöntekijöiden työaika yhdeksästä viistoista kolmeenkymmeneen. Että valitettavasti tossa kohtaa sitä apua ei pystytä tarjoamaan. Että olisko jotain muuta? Ja sitten levitetään se paletti siihen, että voisitko sä täältä valita jotain, mikä ehkä sopisi kuitenkin. Ja silloin me ehkä ollaan liian palvelujärjestelmä edellä eteneviä, kun se tarve olisi kuitenkin ihan pieni, jos ajattelee, että tunti per päivä, viisi päivää viikossa. Niin jos me saataisiin tarjottua sitä, mitä oikeasti tarvittaisiin, niin sillä ehkäistäisi mahdollisesti paljon isommat ongelmat sitten myöhemmin. Puhumattakaan siitä, että perheelle tulisi kokemus, että he oikeasti pärjää!

Outi: Mä voisin kertoa toisen, vähän vastaavan, mutta ei niinkään siitä, että on olemassa valmiiksi palvelu. Vaan semmoisesta kohtaamisesta, missä ei oikeastaan tapahtunut eikä mennyt mikään väärin, mutta jäi jollain tavalla vähän puuttumaan. Eli se suhde ei syntynyt siinä kohtaamisessa. Ja kysymys ei ollut ammattilaisen taitamattomuudesta, vaan ehkä juuri tästä mistä sä Saija puhuit aikaisemmin, siitä häpeän tunteesta ja siihen liittyvistä asioista. Vuosia sitten, kun työskentelin TYKSin lastenklinikalla, niin siellä oli käytäntöjä aika paljon se, että mulle ohjautui tällaiset vanhemmat, erityisesti äidit, jotka olivat lapsen kanssa allergiatutkimuksissa ja lapsella oli itkuisuutta ja unettomuutta, ja luonnollisesti myöskin vanhemmalla oli univajetta ja uupumusta. Mä en muista enää, minkä ikäinen tämä lapsi oli siinä kohtaa, hän oli varmaan yli puolivuotias, mutta kuitenkin kun hän on ollut kolmen kuukauden, niin kun me keskustelimme äidin kanssa siinä, niin mä kysyin varmaankin jotakin tämän lapsen odotusajoista, ja niistä mielikuvista, mitä hänellä on siitä, että sitten kun se vauva syntyy, että millainen vauva se on, ja millaista se heidän arki on. Ja hän alkoi yhtäkkiä spontaanisti kertoa siitä, miten hän itse oli kasvanut tällaisessa perheessä, jossa äitinsä oli päihteitä käyttävä. Ja miten hän oli kokenut niin, että hän oli tullut jollakin tavalla hylätyksi, tai hänen tarpeitaan ei oltu kuultu. Ja hän oli silloin päättänyt, että jos hän saa joskus oman lapsen, niin hänestä tulee maailman paras äiti. Että hän ei anna minkään asian häiritä sitä että hän on hyvä äiti lapselleen. Ja sitten kävikin niin, että tosiaan hänelle syntyi tämä vauva, ja tämä olikin tällainen hyvin itkuinen ja vatsavaivainen ja valvotti paljon tätä äiti. Perheen isä sattui olemaan sitten matkatöissä ja paljon poissa kotoa. Ja se äidin tukiverkosto oli tosi pieni, lähes olematon. Ja hän sinnitteli sen vauvan kanssa ja kolmen kuukauden ikäisenä kun oli neuvolakäynnillä, hän sanoi terveydenhoitajalle, että nyt on tosi hankalaa ja vauva on itkuinen ja sillä on varmaan vatsa kipeä ja muuta. Niin terveydenhoitaja hyvin ystävällisellä ja empaattisella tavalla äitiä lohduttaakseen kertoi, että miten se on ihan normaalia, että tän ikäiset vauvat vielä itkee vatsakipua ja näin poispäin. Ja äiti koki jollain tavalla, että hän tuli vähän tyrmätyksi sillä terveydenhoitajan kommentilla. Mutta sitten terveydenhoitaja oli häneltä vielä kysynyt, että mites äiti jakselee? Mikä oli myöskin tällainen hyvin empaattinen, olisi ehkä ollut helppo äidin siihen jotenkin tarttua ja sanoa, että mä oon ihan tosi väsynyt. Niin äiti vastasikin, että ihan hyvin. Ja sitten äiti kertoi, että kun hän lähti sieltä neuvolasta, niin hän itki koko kotimatkan, kun hän käveli ja työnsi sitä vauvaa. Ja me lähdettiin sitten tosiaan sen äidin kanssa miettimään, että miltä se hänestä tuntui. Ja se liittyy nimenomaan siihen, että se suhde ei ollut jostain syystä riittävän turvallinen, jotta äiti olisi päässyt jotenkin sen syyllisyyden ja häpeän yli siinä keskustelussa.

Saija: Mä mietin, että toihan ehkä myös sanoittaa sitä, että se sama turhautuminen minkä asiakkaat kokee, niin työtekijät kokee myös sen, että kun ei ole aikaa, eikä ole sitä lupaa pysähtyä siihen sen asiakkaan kanssa. Ja että jotenkin asiakkaatkin ehkä ennakoi sitä, että oikeesti nyt ei ole kaikki hyvin, mutta jos mä nyt läväytän sen tähän, niin sulla on ehkä seuraava asiakas jo tuolla odotushuoneessa, istuttiin yhtä aikaa käytävällä. Että tavallaan kaikki läsnäolijat tiedostaa sen, että nyt on vähän kiire. Ja että on ne tietyt omat asiat, mitä pitää saada käsiteltyä. Ja ehkä me ei päästäkään, eihän me voida aikaa mistään lisää taikoa, mutta ehkä se mitä me tarvitaan, on jotenkin tietoisuus siitä, miten me kohdataan siinä tilanteessa. Ja just se, että jos sä olet se seitsemäs terveydenhoitaja, jolle mä oon tän vauvan käynyt tuomassa punnittavaksi ja mitattavaksi, niin ei siihen ehkä paljon muuta mahdukaan. Mutta jos me ollaan jo seitsemän kertaa tavattu sun kanssa, niin meillä on kuitenkin jonkunnäköinen suhde syntynyt, ja meillä on jonkunnäköinen käsitys toinen toisistamme. Silloin sä ehkä osaat myös lukea mua, kun mä sanon, että kaikki on ihan hyvin. Että ehkä nyt ei kuitenkaan, mä ehkä näytän vähän väsyneemmältä kuitenkin kuin viimeksi ja toissaviimeksi. Ja ehkä mä sanon sen, mutta sei ei ehkä ihan mene läpi, jos me tunnetaan toisiamme edes vähän paremmin, kuin just se sen hetkinen tapaaminen.

Outi: Joo, tää on varmaan vähän samaa, mitä mä ajattelen, että tuolla lastenklinikalla kun vuosia työskentelin, niin jollain tavalla tuli esim. vaikka poliklinikkakäynneillä, joissa perhe käy jonkin lapsen somaattisen sairauden vuoksi, ja perhe on asettautunut siihen, että siinä somaattisesta sairaudesta puhutaan sillä käynnillä. Ja sitten vaikka ovenlävessä just ennen kuin seuraava perhe tulee, niin sanotaan, että meillä on muuten osoite sit muuttunut, me ollaan erottu isän kanssa. Ja nämä on niitä sellaisia kultahtkiä, että millä tavalla siinä kohtaa pystyy ammattilaisena tarttumaan, ilman että omat aikataulut menee sekaisin tai tulee töksäytettyä, että okei, mä kirjaan tänne että teijän osoite on muuttunut. Vaan että millä tavalla voi pysähtyä siihen tilanteeseen.

Saija: Ja jos ei just sillä hetkellä voikaan lisätä sitä aikaa varttia lisää, niin ehkä siitä voi kuitenkin napata kiinni, että okei, mutta hei, mitä jos varattais ensi viikolle aika, nyt tuntuu siltä että tästä voisi olla tosi tärkeetä puhua vielä lisää, löydettäiskö me joku yhteinen aika sille.

Outi: Mm. Taikka todeta sen, että olipa tosi tärkeää, hienoa että sä kerroit, tästä meidän täytyy varmasti jatkaa.

Saija: Joo! Se varmasti ihan ensimmäiseksi ennen kuin sitä aikaa varataan lisää. Joo.

– Yhteinen ääni. –

Miia: No hyvä, tästä meidän onkin hyvä jatkaa sitten meidän keskustelun seuraavaan teemaan. Eli nyt tässä on äänessä Miia Tuominen Turun yliopistolta. Ja seuraavaksi pohditaan yhdessä jatkuvuutta osana suhdeperustaista ja systeemistä työskentelyä. Ja tähän alkuun voitaisi hieman ottaa näkökulmaa siihen jatkuvuuteen, mitä se tarkoittaa tässä kontekstissa, missä nyt keskustellaan. Yleensähän ehkä tuttua on kuulijoille ja meillekin tässä pöydän ympärillä tällainen hoidon palvelujatkuvuudesta puhuminen. Jossa ensimmäisenä se ajatus ehkä menee siihen juuri, mistä Saija kerroit, että perheellä, asiakkaalla, potilaalla on se hoitoa tai palvelua antava ammattilainen, ja sitten hänen kanssaan se hoitosuhde on tämmöinen pysyvä ja jatkuva. Jolloin joka kerta kun sitä omaa asiaa hoidetaan, niin siellä ideaalitilanteessa on sama ammattilainen vastassa. Eli tämä jatkuvuus liittyy suhteisiin ja vuorovaikutukseen, jolloin puhutaan tämmöisestä suhdeperustaisesta, relationaalisesta jatkuvuudesta ammattilaisen, asiakkaan, ihmisen, perheen, lapsen välillä. Ja tämä sama ilmiö näkyy yhtä lailla esimerkiksi koulussa. Jolloin voidaan ajatella, että tämä pitkäaikainen suhde lapsen ja opettajan välillä on hyvin tärkeä. Eli tämä ei missään nimessä rajaudu sosiaali- ja terveydenhuollon tilanteisiin. Mut näiden lisäksi jatkuvuudessa tutkimuksen pohjalta on tunnistettu myös kaksi muuta tällaista hyvin tärkeää ulottuvuutta, joista yksi on tiedonkulkuun liittyvä jatkuvuus, joka tukee sitä, että ihminen tulee kuulluksi, hän kokee, että ammattilainen tuntee ja tietää hänen taustansa. Koska myös ne tiedot, jotka hänestä on kertynyt vuosien tai ajan kuluessa, on myös tiedossa sillä ammattilaisella. Ja ne on osa sitä jatkuvaa prosessia. Ja sen lisäksi tarvitaan myös tällainen tavallaan organisaatiotason jatkuvuus, joka liittyy siihen, että miten tämä hoito, palvelu, tuki tai opetus on suunniteltu, järjestetty ja toteutettu ja miten sitä johdetaan. Eli vaikka nämä kaksi ensimmäistä toteutuisikin, niin siellä on hyvin tärkeänä elementtinä se, että sitä myös joka tasolla viedään eteenpäin ja suunnitellaan. Eli se on tällaista ylätason johtamiseen ja organisoimiseen liittyvää jatkuvuuden turvaamista. Ja nämä kaikki osa-alueet on yhteydessä toisiinsa, ja tavoitteena on tietenkin se, että tää palvelua käyttävä asiakas, potilas, lapsi tai perhe kokee sen oman tilanteensa kokonaisuutena, ja hän kokee, että siinä on jatkuvuutta. Se jatkuvuus tapahtuu ihmisten välillä, mutta myös näiden kahden muun näkökulmasta se on läsnä. Eli tämä tällaisena pienenä johdantona siihen, miten seuraavaksi sitten haluan teidän kanssa keskustella. Eli lähdetään miettimään sitä, että minkälaisia kokemuksia teillä on tästä jatkuvuuden merkityksestä lasten ja perheiden kanssa työskentelyssä. Ja toitte tässä jo hyviä esimerkkejä aikaisemmissa puheenvuoroissanne, mutta voitaisiin vielä miettiä vähän tarkemmin tämän jatkuvuuden näkökulmasta, että miten tätä jatkuvuutta voi edistää, kun lasten ja perheiden kanssa työskennellään. Onko teillä siitä tällaisia omakohtaisia kokemuksia ja käytännön esimerkkejä?

Saija: Mulle tulee heti mieleen, varsinkin kun sä Miia toit sitä koulumaailmaa siihen mukaan. Että nyt kun systeemisen saralla puhutaan tosi paljon yhdyspintatyöstä ja me on nyt tehty lastensuojelussa ja sosiaalihuollossa niin kauan – eikö voi sanoa kuitenkin, että me on jo monta vuotta tehty sitä työtä – että pikkuhiljaa se systeemisyys alkaa valua myös muualle. Ja mihinkäs se nyt muuallekaan ensimmäisenä olis hyvä valua, kuin sinne maailmaan missä lapsi oikeasti arjessa sitä aikaa viettää, just varhaiskasvatus ja koulu. Ja että me nähtäis ne lapsen arjessa läsnä olevat aikuiset tärkeänä, ja se jatkuvuus siinä, että jos sä oot vaikka luokanopettaja, ja sulla on se lapsi siellä luokassa viisi päivää viikossa, monta tuntia päivässä. Niin se mitä sä näet siitä lapsen olosta ja voinnista ja hänen tilanteestaan ja myöskin mitä se lapsi tuottaa koulussa siitä, miten kotona vaikka menee. Että me nähtäis se oikeasti tärkeänä, relevanttina tietona, mikä olisi hyvä olla kaikilla ammattilaisilla. Ja sitten taas päinvastoin, että tottakai salassapitovelvollisuus edellä, ja kaikkien lakipykälien mukaan, mutta että kaikilla lapsen kanssa työtä tekevillä olisi lapsesta kaikki tiedot, mitkä oikeasti on relevantteja lapsen hyvinvoinnin kannalta ja sille yhteistyölle. Koska se on kaiketi kuitenkin kaikkien lasten kanssa työtä tekevien aikuisten päämäärä, että lapsella olisi kaikki hyvin, ja kaikki on lapsen suojelijoita siinä mielessä.

Outi: Ja nyt meidän täytyy muistaa se, että perhe kuuluu mukaan siihen systeemiin, ja niin kuin mä tuossa alussa totesin, että ajatellaan, että systeemin pulma ratkeaa parhaiten myös siellä systeemin sisällä. Et silloin voidaan ajatella sitä, että se varhaiskasvatus ja koulu kuuluu siihen lapsen systeemiin, missä hän elää, ja näin ollen jotenkin se, että kun tällä hetkellä tietysti ajatellaan jotenkin niin, että vaikkapa esimerkiksi lapsen, no, ADHD esimerkiksi voidaan hoitaa tavallaan, että sitä hoidetaan ja tutkitaan erikoissairaanhoidossa, ja sitten se niin sanotusti ”fiksataan kuntoon”. Ja tää saattaa myöskin vanhemmalle usein sitten sen ajatuksen siitä, että on olemassa joku taho, jossa tämä pulma ratkaistaan. Ja sitten ikään kuin lapsi palaa siihen omaan ympäristöönsä. Ja näin ollen tavallaan siitä jää puuttumaan ymmärrys, että mistä kaikesta tässä on kysymys. Ja toisaalta myös se, että kun se lapsi nostetaan fokukseen, niin miten nämä kaikki aikuiset siinä ympärillä voivat auttaa sitä lasta siinä hänen omassa kasvuympäristössään.

Saija: Joo, ja tosta mulle tulee mieleen se, että kun me tiedetään, että palvelujärjestelmä on usein aika siiloutunut, mutta se lapsi ei kuitenkaan siiloudu. Ja mä luin tässä juuri just – mikä oli mulle uusi käsite – että meille, ja lapsille varsinkin tulee tällainen virkamiesähky. Että jos lapsella on hirveän monta eri hoitokontaktia, tai aikuisia siinä arjessa eri palveluiden kautta, niin siitä tippuu myös se suhdeperustaisuus silloin siihen, että kompastutaan siihen ähkyyn. Että sä et pysty pitämään yllä niin monta läheistä turvallista suhdetta edes hoitosuhdetta, tai suhdetta ammattilaiseen.

Outi: Ja sillä tavalla mä ajattelen, että nimenomaan sen ulkokehän, eli ammattilaisten ja ympäristön, jotenkin tietoisuus siitä, että keitä kaikkia meitä tässä on, ja myös tietoisuus siitä, että jokainen interventio mikä tehdään siihen perheeseen tai lapsen elämään, niin se muuttaa sitä systeemin rakennetta. Ja näin ollen tähänkin tulee taas se ei-tietoisuuden sietäminen, että on paljon tekijöitä, joita me ei voida tietää mitä yksittäinen interventio saa aikaiseksi. Mutta että me tiedetään riittävän hyvin, ja pystytään käymään vuoropuhelua nimenomaan niin, että se perhe on siinä mukana yhtenä ikään kuin osana. Ja näin ollen me saadaan yhdessä se yhteinen ymmärrys siitä, että mitä tässä tilanteessa lapsen kannalta on kaikkein paras.

Miia: Joo, kyllä.

Saija: Joo, ja mä ajattelen, että nimenomaan tuo, että usein puhutaan liikaakin keskitytään siihen, että miten me jotenkin optimoidaan tämä systeemi niin, että ei ole palveluita päällekkäin. Ja sillähän me ehkä optimoidaan sitä resurssien käyttöä, mutta jos me optimoitaisiinkin sitä tilannetta lapsen tai perheen näkökulmasta, niin sillä ei ole suurtakaan merkitystä, että mitä kautta se apu tulee, ja minkä muotoista se tuki on, kunhan se auttaa. Ja niinhän me systeemisyydessä nimenomaan uskotaan, että kaikki vaikutta kaikkeen. Eli jokainen pieni liikahdus jossain vaikuttaa kyllä myös muualla. Mutta että me tavallaan nähtäis se, ei niinkään päällekkäisyyden välttämiseksi, vaan se että meillä on kaikilla se päämäärä kirkkaasti tiedossa. Ja mä ajattelen, että – ehkä se nyt vähän palaa tuonne aikaisempaan – mutta kun sä Miia mietit niitä käytännön näkökulmasta, niin vaikka jatkuvuuden otsikon alla mulla tuli mieleen tällainen äiti, joka kertoi. Hän oli siis yksinhuoltaja, ja siinä oli kuitenkin aika nuori lapsi, ei mikään pieni lapsi tai taapero, mutta kouluikäinen, joka oli kokenut elämässään monta menetystä. Ja äiti koki hirveän tärkeäksi, että tälle lapselle saatiin tukihenkilö juuri siitä syystä, että äiti halusi, että lapsella tulee kokemus myös siitä, että ihmissuhteet voi jatkua, ja että se äiti ei ole lapsen ainoa jatkuva ihmissuhde. Ja se tukihenkilötoiminta saatiin käyntiin, ja se toimi tosi hyvin. Ja se suhde saatiin luotua just siihen tarkoitukseen, mihin sitä toivottiin, että se kannatteli sekä lasta, että äitiä, niin, että siinä ympärillä oli joku muukin aikuinen, kuin vain äiti. Mutta sitten kävi niin, että tätä tarkasteltiin aina muutaman kuukauden välein, että tarvitaanko tätä palvelua oikeasti vielä, vai joko jaksaisit. Mutta sehän ei ole äitiä varten se palvelu, vaan se on lasta varten. Tottakai se tarkoitti myös, että äiti sai hetken levätä, mutta sitä tärkeämpänä siellä palvelun tarkoitus oli tuoda lapselle kokemus siitä, että kaikki ihmiset ei mun ympäriltä häviä. Ja jos se olisi ollut kaikilla kirkkaana mielessä, että se oli se juttu, eikä se, että äiti saa hetken hengähtää, vaikka se oli siinä tosi tärkeänä sivutuotteena. Niin sitten sitä ei varmaankaan olisi tarvinnut puolustella muutaman kuukauden välein. Koska jos se suhteen jatkuvuus siinä on se tärkein asia, niin sillon se on nimenomaan se jatkuvuus, eikä ”No joko pärjäis ilman?”.

Miia: Kyllä. Joo, tässä Saija toit tosi hienosti esille juuri sitä, miten tärkeää on ymmärtää sitä jatkuvuuden merkitystä arjessa ja perheiden kanssa työskennellessä. Ja tästä mun tekeekin mieli vielä kysyä toinen kysymys, vähän mennä vielä syvemmälle siihen, kun toitte tuossa edellisessä osiossa esille myös tätä turvallisuutta perustana sille, että pystytään ottamaan esille asioita, mitkä ehkä on vaikeita. Ja jatkuvuuden tiedetään olevan yksi edellytys turvallisuuden muodostumiselle. Eli se luo luottamusta ja alkaa syventää sellaista turvallista, luottamuksellista vuorovaikutusta tän perheen ja ammattilaisen välille. Niin sitten meillä on toisessa vaakakupissa se, että me tiedetään tämä palvelujärjestelmän sirpaleisuus, ja ongelmat siinä, että me ei välttämättä pystytä takaamaan esimerkiksi samaa työntekijää tälle perheelle ja lapselle. Eli haluaisinkin teitä haastaa nyt miettimään sitä, että mitä me voidaan tehdä? Me tiedetään, että tää jatkuvuus on tärkeää, syistä joita ollaan tässä käsitelty, mutta tiedetään se, että tilanne on haastava palvelujärjestelmässä, koska meillä varhaiskasvatuksessa voi henkilöstö vaihtua, esimerkkinä lastensuojelussa, kouluissa, terveydenhuollossa, tässä tuli neuvola esille. Mutta mitä me voidaan tehdä? Mitä jokainen työntekijä, esihenkilö, johtaja, palveluiden kehittäjä voisi tehdä, jotta me turvattaisi tätä jatkuvuutta paremmin lapsille ja perheille?

Saija: Mä ajattelisin, että jo se, että me tiedostetaan, että ihminen on kokonaisuus, ja että se kaikki, mitä ihmisellä itsellään on siellä taustalla, vaikuttaa myös tässä päivässä, ja myös tulevaisuudessa .Ja että me kohdataan se ihminen ei vaan siinä missä hän on, vaan myös kaikki se, mitä kautta hän on siihen tullut. Mä melkein Outia siteeraisin, koska jotenkin että me saataisiin kokemus siitä, että ei vain ”Mikä sussa on vikana?” tai ”Mikä mussa on vikana?”, siihen, että tästä kansainvälisesti puhutaan, että ”Mitä sinulle on tapahtunut?”, mutta Outi on mun mielestä suomentanut sen ja tavoittanut siitä vielä ytimen paremmin, kun sanoit, että ”Mitä olet kokenut?”. Ja jos me sitä kautta lähestytään ihmistä, ja annetaan mahdollisuus siihen, että kohdataan se ihminen kokonaisena, koko se historia mukanaan. Niin silloin me ollaan edes jotenkin tästä päivästä peruuttaen tarjoamassa sitä jatkumoa.

Outi: Niin. Ja mä ajattelen, että siihen kokemukseen liittyen se, että myös mikä sen asian merkitys sille ihmiselle juuri tässä hetkessä on? Ja mä palaan ehkä vähän siihen, mitä kerroit esimerkkinä tuossa aiemmin siitä, että mitä palvelua oli tarjottu sen tukihenkilön osalta. Niin mä ajattelen, että se että me ollaan puhuttu nyt siitä, että on tärkeää, että me ammattilaiset ymmärretään, mistä kaikesta voi olla kysymys. Mutta vielä tärkeämpää on se, että vanhemmalle tulee kokemus siitä, että hän ymmärtää, miksi hänelle tarjotaan nyt vaikka vanhemmuuden tukea tässä kohtaa. Ja se on ainoa tavallaan mahdollisuus sen vanhemman itse motivoitua ja ottaa sitä tarjottua apua vastaan. Ja kun me saadaan se vanhemman ymmärrys siihen, että miksi minulle nyt tällaista apua, tai että mitä minä hyödyn tästä avusta, niin silloin me puhutaan ikään kuin samaa kieltä. Ja silloin myös, kun puhuttiin siitä vaitiolovelvollisuudesta ja tiedonsiirrosta. Niin silloin myöskin se onkin sen vanhemman kieli ja vanhemman ymmärryksensä, joka vie sitä palvelun suuntaan. Ja nyt kun sä Miia kysyit siitä jatkuvuudesta, niin mä ajattelen, että mulla on kauhean ihania kokemuksia nyt tän systeemisen, kun oon myös työnohjannut muutamia systeemisiä tiimejä, niin siitä, että onko se vain meidän ikään kuin uskomus jotenkin ammattilaisilla, että me ollaan kauhean pirstaloituneita? Että mä meen ehkä siihen ammattilaisen omaan ihmisyyteen: että sitten kun me ikään kuin saadaan se perhe mukaan siihen keskusteluun, ja me saadaan yhteinen fokus, yhteinen tulevaisuusvisio sieltä, että mihin me ollaan menossa, niin silloin me puhutaankin kaikki samaa kieltä. Ja silloin voi olla, että ei tarvitse miettiä sitä, että missä organisaatiossa mä toimin, vaan koulukuraattori voi lähteä lastensuojelun perhetyöntekijän kanssa tekemään kotikäynnin. Koska se on sille perheelle sillä hetkellä se paras palvelu, mitä voidaan tuottaa. Meillä on takana historiaa, jossa aika pitkälti ollaan ajateltu, että kuka maksaa? Mutta mä sanoisin, että LAPEn ja soten myötä se keskustelu on mun mielestäni pehmentynyt. Ja tällaisia esteitä enää samalla tavalla mun mielestäni ole.

Saija: Toi on ihan totta, ja sit mä ajattelen jotenkin, että se tuo siihen ihan eri tuntua, jos me tavallaan ei tarjotakaan palvelua siksi, että ”No nyt mä näkisin, että teillä menee sen verran huonosti, että tässä olisi tämmöstä tarjolla”, vaan että ”Mä näkisin, että tällä pienellä kannattelulla teidän tulevaisuus näyttää hyvinkin valoistalta”. Niin silloin siihen ei tule sitä leimaa, ja semmoista huonommuuden tai vähemmyyden tunnetta. Vaan nimenomaan, että ihan pikkasen jos tässä kannatellaan ja tuetaan, niin sitten ollaan…

Outi: Niin. Mä ajattelen, että mulla tulee kokemuksia ja muistoja mieleen ajalta, jolloin lastenklinikalla työskentelin. Just näistä koulumaailman haasteista. Tein tosi paljon yhteistyötä sairaalakoulun opettajan kanssa. Ja siinä nimenomaan se ajatus niin, että me emme fiksanneet sitä lasta siellä erikoissairaanhoidossa kuntoon, vaan me jalkauduimme sinne perustasolle ja keräsimme vanhempien avulla sen yhteisen lapsen kasvuympäristön verkoston. Ja kävimme sitä vuoropuhelua siellä. Ja silloin ikään kuin se lapsi ei ollutkaan se ongelma, vaan lapsi oli se tuen kohde. Ja silloin myöskin monesti aikuisilla nousi ihan todella hienoja oivalluksia siitä, että mitä he voisivat yksittäisinä ammattilaisina auttaa siinä tilanteessa, kun he saavat verkoston muiden ammattilaisten tuen. Ja tässä juuri se opettaja, mä ajattelen, että hän tarvitsee semmoisen verkoston tuen itsellensä.

– Yhteinen ääni. –

Miia: Joo. Tästä sitten edetään meidän keskustelun loppua kohti, ja tähän päätteeksi haluaisin esittää teille vielä tällaisen pohdintakysymyksen. Kuulijat varmaan kovasti hyötyisi kovasti teidän kokemuksesta ja ajatuksista, joita he voisi soveltaa ihan sellaiseen käytännön työhön ja jokapäiväiseen elämään. Ja pyytäisin teitä kertomaan jonkun ihan konkreettisen esimerkin tai vinkin teidän omien kokemuksien perusteella siitä, että miten ylläpitää suhdeperustaista työotetta päivittäisessä työssä lasten, nuorten ja perheiden kanssa. Mitä sanoo vaikka Saija?

Saija: No mä mietin, mä en tiedä onko se konkreettinen esimerkki, ehkä enemmänkin kukkahattu edellä, mutta mä ainakin itse pyrin siihen, että jos me kaikki asennoiduttaisiinkin niin, että ei niin, ammattilainen kohtaa palvelujärjestelmä kohtaa palvelujärjestelmässä asiakkaan. Ja sitten ammattilaiset jotenkin tarkastelee tätä asiaa ja asiakasta eri näkökulmista. Vaan jos me oltaisikin semmoisessa maailmassa, että ihmiset tekee yhdessä ihmisten kanssa töitä, ja ihminen kohtaa ihmisen elämässä, eikä työntekijä asiakkaan palvelujärjestelmässä, niin sit me oltaisi ainakin siellä starttiviivoilla suhdeperustaisuuteen ja siihen turvalliseen kohtaamiseen. Voisko ajatella?

Outi: Kyllä, allekirjoitan täysin tuon mitä Saija sanoi. Ja ehkä se mitä itse on tässä, toki tietenkin systeemisesti ajatellut jo perheterapeuttina aikaisemminkin, mutta nyt kun on sitä myös kouluttanut, niin jollain tavalla oon itse ainakin tietoisesti enemmän tehnyt sitä itsereflektiota. Eli se, että kun mulle tulee ihminen vastaan, niin enemmän vielä pysähdyn miettimään, että mitä tää mussa itsessäni resonoi, ja miksi musta tuntuu tältä. Ennen kuin mä lähden avaamaan suutani.

Saija: Toi oli taas niin viisaasti sanottu, että nimenomaan onhan meillä se suhdeperustaisuus myös meihin itseemme, mutta se pitää myös uskaltaa tunnistaa ja tunnustaa ja sen kanssa tehdä vähintään yhtä paljon töitä.

Miia: Hyvä. Kiitos. Mä luulen, että näihin ajatuksiin ja lauseisiin on ihan erinomaisen hyvä päättää tämä meidän yhteinen keskustelu. Kiitos Saija ja kiitos Outi oikein mielenkiintoisesta keskustelusta ja toivotetaan kaikkea hyvää teidän työhön lasten ja perheiden kanssa.

Outi ja Saija: Kiitos!

– Yhteinen ääni. –

Jaa julkaisu: Facebooktwitterredditpinterestlinkedintumblrmail
Seuraa meitä: Facebooktwitterrssyoutubeinstagram

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *