Kun olin pieni, naapurissa olivat Neuvostoliitto, Pravda ja radioaktiivinen laskeuma. Kun tulin murrosikään, Berliinin muuri kaatui. Alkoi vapautumisen kausi sekä Suomelle, joka pian liittyi Euroopan yhteisöihin, että nuorelle henkilölle, joka lähti Ranskaan opiskelemaan historiaa ymmärtääkseen, keitä olimme. Asuntolassa ystävystyin Tšernobylin suojavyöhykkeeltä evakuoidun kääntämisen ja tulkkauksen opiskelijan kanssa. Hän kysyi, pitikö paikkansa, että Suomessa on niin puhtaat kadut, että niillä voi kävellä sukkasillaan. Myyttisestä valkoliljojen maasta kiersi kaikenlaisia tarinoita. Hymyilin vähän ja rikoin myytin.
Formatiivisten vuosieni kokemus raja-aitojen katoamisesta, kansainvälisestä liikkuvuudesta ja kansallisuuksien toissijaisuudesta saattoi vaikuttaa paljonkin identiteettiini historioitsijana. Suurten murrosten vaikutus maailmankuviin ja toimintatapoihin ovatkin olleet keskeisiä työssäni: olen sittemmin tutkinut mm. kosmopoliittisuutta, monikielisyyttä ja liikkuvuutta, omakuvia, vähemmistöryhmiä ja verkostoja. Poikkitieteellisyys ja kansainvälinen tutkimusyhteistyö ovat aina tuntuneet luontevilta.
Kun opiskelijoina soittelimme 1990-luvulla Ranskasta koteihimme Uudellemaalle ja Kiovan alueelle, se tapahtui korttipuhelimella, jossa oli hieman hilseeltä ja sähköltä haiseva iso, muovinen luuri ja metallista suihkuletkua muistuttava johto. Ei kestänyt kauan ennen kuin Nokia yhdisti ihmiset ja internet mahdollisti verkottuneen maailman. Vuonna 2003 ilmestynyt John ja William H. McNeillin The Human Web (suomeksi Verkottunut ihmiskunta, 2005) osui aikansa hermoon. Helsingin Sanomien mukaan tuo makrohistoriallinen maailmanhistoria – joka toisin kuin monet muut 1990-luvun lopun historiateokset ei itse asiassa käsitellyt sosiaalisia verkostoja – oli paras globalisaation selitys. Verkostometafora vetosi vuosituhannen vaihteen mentaliteettiin: koskaan ei ollut ollut niin helppoa olla maailmankansalainen, ilman 1700-luvun salonkien armottomia sosiaalisia koodeja ja sivistyksellisiä raja-aitoja. Hetken ajan valistuksen ihannemaailma näytti olleen käsillä.
Sitten jokin muuttui.
Samalla kun vanhat opiskeluaikaiset ystävät löysivät jälleen toisensa Facebookin avulla, havahduimme internetissä leviäviin salaliittoteorioihin, rokotevastaisuuteen, totuuden vääristelyyn ja kybersodankäyntiin. Valistuksen hanke, johon demokraattinen länsimainen yhteiskunta nojautuu, näytti olevan jälleen uhattuna, kuten se oli ollut 1930-luvulla. Sinänsä ei ollut yllättävää, etteivät kaikki ”uskoneet” tieteellisiin paradigmoihin, saati kannattaneet vapaata yhteiskuntaa. Sen sijaan oli hieman yllättävää, kuinka periaatteessa koulutetutkin henkilöt muuttuivat immuuneiksi faktoille ja toimivat vastoin parempaa tietoaan. Miten tämä on ymmärrettävissä?
Niin kutsutun uuden kulttuurihistorian keulahahmona tunnettu Robert Darnton on kirjoittanut mm. uuden ajan tietoyhteiskunnasta. Hän on tutkinut, miten uusi tieto, oli sitten kyse huhuista tai kielletystä kirjallisuudesta, levisi 1700-luvun Ranskassa henkilökohtaisia verkostoja pitkin. Darnton tulee työssään myös osoittaneeksi, kuinka haavoittuvainen on sellainen tietoyhteiskunta, jolta puuttuu sanavapauden tuoma kriittinen julkisuus pelisääntöineen ja lähdekriittisine reflektointeineen. Periaatteessa 1700-luvun eliiteillä oli ulottuvillaan aikansa kaikki mahdollinen ensyklopedinen tieto. Sen avulla oli mahdollista kiistää Jumalan olemassaolo, varastoida sähköä tai ennaltaehkäistä isorokon tartunta. Laajemmin yhteiskunnassa lukutaito oli kuitenkin rajallista ja sosiaalisesti eriarvioista. Vasta kehittymässä ollut julkinen keskustelu riippui pitkälti oppineista eliiteistä, ja sitä luonnehtivat (itse-) sensuuri, satunnaisuus ja fragmentaarisuus. Ennen kaikkea tieto levisi monia muita(kin) kanavia kuin lehdistöä pitkin. Uuden ajan merkittävimpiin medioihin kuuluivat esimerkiksi laulut ja laulunäytelmät. Taiteelliset kertomukset ja artefaktit saattoivat sisältää kannanottoja, joita sensuurin takia ei ole ollut mahdollista ilmaista kirjallisesti. Tätä olen tarkastellut akatemiatutkijahankkeessani Comic opera and society in France and Northern Europe, ca. 1760–1790. Huomioni kiinnittyi siinä paitsi medioiden kirjoon, myös kulttuurillisten välittäjien ja heidän verkostojensa rooliin.
Nykymaailmaa, varsinkin globaalisti katsottuna, luonnehtivat niin ikään puutteellinen ja sosiaalisesti eriarvoistunut medialukutaito sekä pirstaloitunut julkinen tila, joka monella tavalla on verrattavissa 1700-luvun jälkipuoliskon julkisuuteen. Luulemme, että ihminen tietää jo kaiken tarpeellisen, kun hänellä on tietosanakirja puhelimessaan. Uskomme edistykseen, joka pelastaa meidät itse aiheuttamiltamme katastrofeilta. Tiedon rationaalinen ja lähdekriittinen käsittely jää kuitenkin vajaaksi, sillä laajalta yleisösegmentiltä puuttuvat alkeellisetkin välineet sitä varten, ja ihminen uskoo mieluiten sellaisia kertomuksia, jotka sopivat hänen omaan maailmankuvaansa. Sosiaalisista medioista on nopeasti tullut kuin uusinta 1700-luvun huhujen verkostoista.
Tässä tilanteessa, Yhdysvaltain esivaalien ollessa keväällä 2016 jo pitkällä, tuntui yhä tärkeämmältä osoittaa, että tiedolla tai sen puutteella on merkitystä ihmiskunnan kohtalolle. Syntyi tutkimushanke valistuksen tekijöistä, Agents of Enlightenment: Changing the Minds in Eighteenth-Century Northern Europe, jota Suomen Akatemia rahoittaa 2017–2021. Kuinka paljon tieto muuttaa maailmaa ja ihmisiä? Lopulta perimmäinen kysymys on, mitä on valistus ja mitä se käytännössä merkitsi ihmisille Suomessa ja Itämeren alueella. Etsimme vanhaan kysymykseen uutta vastausta tutkimalla, millaisissa olosuhteissa valistuksen periaatteita sovellettiin ja millaisiin käytännön toimiin se johti. Tutkimalla käytäntöjä ja tiedon soveltamista voimme myös ymmärtää paremmin paitsi valistuksen perimmäistä olemusta, myös valistusta pragmaattisena ilmiönä ja asenteena, pyrkimyksenä ratkaista ajan akuutteja yhteiskunnallisia ongelmia.
Hankkeessa tutkimme siksi henkilöitä, jotka sovelsivat uutta tietoa ja uusia, radikaaleja ja kriittisiäkin ideoita työssään ja arkisessa toiminnassaan: diplomaatteja, virkamiehiä, lääkäreitä ja kirurgeja. Tavoitteemme ovat: 1) Kartoittaa tutkittavien toimijoiden verkostoja ja henkilökohtaisia yhteyksiä sekä heidän inspiraationlähteitään ja esikuviaan. 2) Selvittää, kuinka radikaalin filosofian tai tieteellisen tiedon omaksuminen vaikutti tutkimiemme henkilöiden asenteisiin ja käytännön toimiin. 3) Tarkastella, millaisia seurauksia tällä oli paikallistasolla. Hanke toteutetaan tapaustutkimuksina. Tutkimuskohteitamme ovat virkamiehet, jotka pystyivät vaikuttamaan suoraan valtionjohdon valitsemaan politiikkaan ja samalla saattoivat itse ottaa paljonkin vaikutteita aikansa filosofisista keskusteluista; diplomaatit, jotka välittivät yhteiskuntakriittisiä tai uskonnonvastaisia tekstejä radikaaleja verkostoja pitkin ja toimivat globaalin ja paikallisen yhteiskuntakeskustelun yhdistäjinä, sekä lääkärit kansanterveyden edistäjinä ja uusien tieteellisten metodien lähettiläinä paikallistasolla.
Hanke on vasta alussa, mutta lupaavia alustavia tuloksia alkaa jo olla. Ensimmäinen, joskin melko ilmeinen havainto on ollut, että sellaista kriittisen tiedon tietoista soveltamista, joka pystyi parantamaan ratkaisevasti ihmisten arkea, todella esiintyi myös Itämeren pohjoisrannikoilla hieman 1700-luvun puolivälin jälkeen. Uudet tiedot ja ajatusmallit eivät syntyneet tyhjästä, vaan oppinut vuorovaikutus paikallistason ja muun Euroopan välillä oli jatkuvaa ja intensiivistä. Toinen merkittävä tulos on, että maailmankuvien paikallistason muutosten kannalta käytännön teoilla ja käytännön kirjallisuudella on ollut suuri merkitys: löysimme yksityisestä 1700-luvun kirjastosta runsaasti agronomista, lääketieteellistä ja uudenlaista lainopillista kirjallisuutta. Kolmas hedelmällinen polku koskee yksilöiden ja heidän verkostojensa merkitystä. Näitä on digitaalisten välineiden avulla nykyisin mahdollista tutkia aivan eri tavalla kuin vaikkapa vielä 1990-luvulla. Tämä puolestaan avaa uusia prosopografisia ja henkilöhistoriallisia mahdollisuuksia. Itselleni se merkitsee mielenkiintoista tilaisuutta syventyä vielä tarkemmin omaan tapaustutkimukseeni, kansliapresidentti Gustav Philip Creutzin näkemyksiin materialistisesta filosofiasta, ateismista, yksityisyydestä ja rakkaudesta.
Maarit Leskelä-Kärki totesi taannoin laitoksemme järjestämässä tutkimusetiikkaseminaarissa, että elämäkertakirjoittaja jossain määrin aina pyrkii samastumaan tutkimuskohteeseensa. Päädyin aikoinaan tutkimaan kreivi Creutziä siksi, että hän oli Ruotsin valtakunnan suurlähettiläs 1700-luvun jälkipuoliskon Pariisissa, jossa hän tutustui aikansa merkittävimpiin filosofeihin ja kirjailijoihin. Creutzin kotiseutu oli kuitenkin itäisellä Uudellamaalla, ja kaupunki, jossa hän oli nuorena opiskellut ja hankkinut laajan sivistyksensä, oli Turku. Aina ei tarvitse lähteä kauas, tai jos lähtee, on hyvä tulla myös kotiin.
Charlotta Wolff
Suomen historian ma. professori
JAA ARTIKKELI: