Suomen kielessä monet jokapäiväiset sanonnat ja kielikuvat juontavat juurensa maatalouteen. Lukijat todennäköisesti ymmärtää tarkoitukseni, jos kerron, että väitöskirjatyössäni riittää vielä sarkaa kynnettäväksi. Muutama viikko sitten sain vaihtelua kuvainnolliseen kyntämiseeni, kun pääsin kokeilemaan konkreettista kyntämistä hevosvetoisella auralla. Oli havainnollista kokeilla käytännössä tehdä sitä, mikä oli arkea tutkimukseni kohteena oleville ihmisille. Minulla oli aivan täysi työ yrittää ohjata aura kulkemaan suoraan sopivalla etäisyydellä vaosta ja oikeassa syvyydessä. Hevosen ohjastamisesta huolehti toinen henkilö, ei minusta siihen olisi ollutkaan. Pellon laidalla katsojat laskeskelivat, kuinka monta kymmentä kilometriä kyntäjä tulee kävelleeksi auran perässä saadakseen hehtaarin kynnetyksi, ja minä mietin että sekin vielä!

Kun tutkin perinteistä maataloutta ja sen muutoksia pääasiassa kirjallisten lähteiden perusteella, joudun miettimään, kuinka hyvin ymmärrän maatalouden harjoittamiseen tuolloin vaikuttaneita tekijöitä. Kirjallisten lähteiden avullakin työtä voi konkretisoida esimerkiksi tiedoilla tietyn työvaiheen vaatimasta työajasta. Lähemmäs käytäntöä pääsee tutkimalla museoiden kokoelmissa säilyneitä työvälineitä. Lähimmäs työn vaatimuksia pääsee tekemällä itse. Kokemuksellinen tieto on luonteeltaan hyvin erilaista kuin kirjallisiin lähteisiin perustuva tieto, ja sitä voi olla vaikea kuvata sanallisesti. Kuitenkin työhön liittyvä kokemus saattaa tuottaa oivalluksen työn luonteesta, jota ei voi saada millään muulla tavalla.

Kirjoittajalle aukesi mahdollisuus kokeilla hevoskyntöä työhevostapahtumassa syyskuussa Suomen maatalousmuseo Saran näytepellolla. Kuva: Jouko Pukki

Maatalouden historiassa kyntäminen ei ole ollut vain työtä, sillä maan muokkaamiseen käytetty tekniikka on omalta osaltaan määrännyt maatalouden harjoittamisen rajat. Mahdollisuudet muokata maata vaikuttivat esimerkiksi siihen, mitä viljelymenetelmiä voitiin ottaa käyttöön. Suomen pohjoiseen sijaintiin liitetään yleensä lyhyt kasvukausi, mutta samasta syystä Suomessa on lyhyt maanmuokkauskausi. Erityisesti perinteisen maatalouden aikakaudella viljelymenetelmät ja viljelyskasvit piti valita niin, että tarvittava maanmuokkaus ehdittiin tehdä.

Maanmuokkauksen tarpeiden vuoksi esimerkiksi rukiin viljelyyn aiottu peltoala täytyi kesannoida ennen rukiin kylvöä. Maata ei olisi ehtinyt muokata loppukesästä kylvettävää ruista varten, jos se olisi kasvanut satoa samana kesänä. Kevätviljoja varten maa kynnettiin syksyllä sadonkorjuun jälkeen, jolloin routa teki talven aikana työtä viljelijän eduksi ja kevätkylvöt päästiin aloittamaan ajoissa. Keväällä ryhdyttiin myös kyntämään kesannolle jätettyä tulevaa ruismaata. Ensimmäisen kynnön tarkoitus oli kääntää maa siinä määrin kuin se ajan auroilla oli mahdollista. Myöhemmin kesällä kesanto kynnettiin vielä kahteen kertaa, sillä ahkeralla muokkauksella rikkaruohot pysyivät aisoissa.

Suosikkilähteisiini kuuluvat Ephraim Careniuksen 1700-luvulla kirjoittamat kuvaukset kyntämisestä niin sanotulla Huittisten auralla. Hän kirjoitti siitä ensimmäisen kerran Huittisten pitäjänkuvauksessa ja uudestaan Suomen Talousseuralle kirjoittamassaan loimaalaisten peltotyökalujen kuvauksessa. Mitä tarkemmin kuvauksia lukee ja piirroksia tarkastelee, sitä harkitummalta ja paikallisiin oloihin jalostetulta aura ja sen käyttö vaikuttavat.

Huittisten pitäjänkuvauksessa Ephraim Carenius esitteli paikallisia peltotyökaluja tekstin lisäksi ku-vin. Kuvassa Huittisten aura (Fig 1) on ensimmäisen kynnön kokoonpanossa, mutta piirroksessa ruo-tinrauta kiinnittyy auraan väärin.

Aurassa oli muun muassa kyntösyvyyden säätömahdollisuus ja erillinen maan kääntymistä auttava rautaosa, jota käytettiin vain ensimmäisessä kynnössä. Kyntäjää Carenius muistuttaa esimerkiksi oikeasta kyntöviilun leveydestä: ”Leveä viilu ei käy, vaan ¾ vantaan leveydestä on oikea leveys viilulle ja aina sääntö kyntäjälle, jos pellon pohja pitää leikata tasaisesti ja viilun tulla hyvin käännetyksi.”

Kun olin irrottanut otteeni auran kurjesta, sydän hakkasi kuin urheilusuorituksen jälkeen. Pulssin tasaannuttua ensimmäinen ajatus oli: haluan kyntää lisää! Kuinka hienoa olisikaan oppia oikeasti hallitsemaan aura ja mielellään myös hevonen. Ja kun pikkusormi on annettu, niin siinähän menee koko käsi. Seuraavaksi pitäisi siirtyä varhaisempien auramallien käytön opetteluun ja jossain vaiheessa hevonenkin pitäisi vaihtaa härkäpariin. Taitaa olla taas yksi elämän mittainen projekti edessä.

Kirsi Laine
Kirjoittaja tutkii perinteistä maataloutta ja on ajautumassa vanhojen työtapojen harrastajaksi