Aurajoen yläjuoksulta Halistenkosken padon yli virran mukana vyöryneet jäälautat tunnetaan Turussa edelleen nimellä Halisten ukot. Nämä ukot, Halis Herrarne, mainitaan ensimmäisen kerran Turun kämnerinoikeuden pöytäkirjassa keväällä 1697, kun eräs tyttö oli menossa katsomaan niitä joen rantaan. Sanomalehteen nimitys Hallisgubbarne päätyi toukokuussa 1849. Se oli kuitenkin tuttu, sillä Åbo Underrättelserin mukaan näistä sekä maaseudulla että kaupungissa vahinkoa aiheuttaneista jäistä käytettiin juuri tätä nimeä. Tuolla kertaa ukot vaurioittivat kaupungissa puusillan arkkuja ja myös Halisten silta kärsi joitakin vaurioita. Halisten ukkojen ajankohtaa tarkkailtiin ainakin jo 1700-luvulta saakka. Kun Turun tapahtumia vuodelta 1781 listattiin, todettiin jäiden lähteneen kaupungista huhtikuun puolivälissä. Jäidenlähdöt sijoittuivat seuraavallakin vuosisadalla samalle kuukaudelle.
Kevään 1837 jäidenlähtö oli yksi vuosisadan rajuimpia. Jäät lähtivät joesta 19. huhtikuuta. Talvi oli ollut kylmä ja huhtikuun ensimmäisellä kolmanneksella elohopea ei noussut kertaakaan päivällä nollan yläpuolelle. Lisäksi yöt olivat olleet kylmiä. Lämmin ilma ja sateet tulivat kuusi päivää ennen jäidenlähtöä. Nopeasti sulavat lumet saivat virtaan vauhtia niin, että Nautelankoskella tulva siirsi kivisen padon rantavallin paikoiltaan useiden kyynärien matkalta, vaikka koko kivirakennelma oli kiinnitetty kallioon vahvoilla rautapulteilla. Kuuden aikaan iltapäivällä vesimassat ja jäät särkivät Halisten padon sekä veivät yhden ristikkopuista tehdyn rakennuksen ja sillan mukanaan. Veden putouskorkeus padolla oli 1,2 metriä yli normaalin tulvaveden korkeuden jo tässä vaiheessa. Kaikkiaan vesi oli yli 3,5 metriä korkeammalla kuin kuivana aikana. Kaupunkiin tulva ennätti kello neljän aikoihin.
Varsinainen suurtulva saavutti Tuomiokirkkosillan kello seitsemän. Halisten sillan vahvat honkalankut juuttuivat Auransillan aukkoihin ja jäät nousivat sellaisiin korkeuksiin, että pelättiin sillan luhistumista. Työläismiehet riensivät jäiden sekaan henkensä uhalla hakatakseen lankut kappaleiksi kirveillä ja rautakangilla. Lankut ja jäät lähtivät aivan yllättäen jälleen liikkeelle, ja miehille tuli kiire pelastautua satojen rannalla olevien katselijoiden avustuksella. Kaksi heistä jäi kuitenkin jäiden uhriksi, nimittäin kaupunginvartion vääpeli G. W. Bäckman ja muurarinkisälli C. A. Ahlfors. Jälkimmäinen oli sitonut itsensä köydellä, jonka toinen pää oli sillalla olijoitten käsissä. Silti hän ennätti saada niin pahat vammat, että menehtyi seuraavana yönä. Bäckmanin ruumista ei ollut vielä löydetty viikkoa myöhemmin.
Auransillan alapuolella jäät jatkoivat matkaansa yhtenä valtavana liikkuvana massana ja saavuttivat linnan kello kahdeksan aikaan illalla. Mukanaan ne veivät kaksi suurempaa laivaa työmiehineen. Näistä miehet saatiin kuitenkin pelastettua. Rantakaduille nousseita jäitä hakkasivat sadat miehet, sillä ne levittivät kaupunkiin kylmyyttä ja niiden sulaminen itsestään olisi hyvinkin vienyt pari viikkoa.
Rakkaalla lapsella on monta nimeä. Vaikka kaupunkilaiset tunsivat jäälohkareet Halisten ukkojen nimellä, kuvasivat sanomalehdet niitä useina vuosina lennokkaammin ja maalauksellisemmin. Joulukuussa 1852 Åbo Underrättelser kirjoitti, että Aurajoen talvinen jäidenlähtö oli ollut niin raju, ettei kukaan muistanut sellaista kokeneensa aiemmin. Jäälautat pakkautuivat korkeiksi joen pohjasta asti nouseviksi röykkiöiksi, jotka näyttivät muodostavan yhtenäisen jääsillan kaupungin kahden sillan väliltä linnanaukolle saakka. Vahinkojakin koettiin, kun kaupungin nahkureiden joessa likoamassa olleet nahat purjehtivat jäiden mukaan. Tästä opittiin, ja keväällä 1854 jäidenlähtö sujui mallikkaasti ilman suurempia vahinkoja. Halistenkosken yläpuolista jäätä oli rikottu jo pari päivää etukäteen pienen pieniksi kappaleiksi, jotta se ei olisi syöksynyt padon yli silta-arkkuja rikkomaan.
Vuonna 1856 Halisten ukoista mainittiin, että kansan uskomus, joka ei ulotu nimen pintaa syvemmälle, uskoi niiden olevan peräisin Halisista. Itse asiassa ne tulivat joen yläjuoksulta Liedosta, Pöytyältä ja Oripäästä, jossa joella on lähteensä. Huhtikuussa 1859 kirjoitettiin, että Halistenkoski oli tarjonnut edellisenä lauantaina majesteettisen näyn. Turussa riehunut valtava ukkonen nosti kaikki vedet korkealle ja iski mm. tuomiokirkon torniin. Lennokkaan kuvauksen mukaan Maarian silta sai luvan seurata tulvaa ja lopulta tämä maalaisserkku murskautui päin kaupunkilaissetäänsä Tuomiokirkkosiltaa.
Vuonna 1872 keväiset jokirannan kulkijat vertasivat Halisten ukkoja vanhoihin matadoreihin, jotka vaelsivat rauhallisesti kaupungin läpi. Edellisen kerran ne olivat aiheuttaneet pelkoa ja kunnioitusta vuonna 1857 noustessaan kaupungin rannoille. Samaan aikaan Halisten ukkoja kuvattiin myös jäiksi, jotka tyrannisoivat talvella joen yläjuoksua mutta jotka keväällä kapinallisten aaltojen ajamina ja murskaamina ajelehtivat mereen. Tosin ne saivat joka vuosi ansaitsemansa huomion ollessaan huomattavia matkustavaisia keskellä kaupunkia.
Vuonna 1881 Halisten ukot lähtivät liikkeelle vasta toukokuun alussa. Tuntia Halisten padon ylityksen jälkeen ne jo ohittivat kaupungin katsojien suureksi tyytyväisyydeksi. Tuona vuonna ukot olivat harvinaisen puhtaaksi pestyjä, mutta joukot olivat murskaantuneet pieniksi kappaleiksi äkkinäisen padonylityksen johdosta. Ukkojen arveltiin lepäilevän jokisuistossa joitakin päiviä, sillä Airisto oli ylitetty reellä vielä niiden lähtöpäivänä.
Kevään 1882 tulva helmikuun lopussa sai Halisten ukot nousemaan Itäisen rantakadun kulkuteille ja kasautumaan suuriksi vuoriksi lehmusten väliin. Halisista jäät veivät mennessään sillan. Kirjoittaja totesi, että kyseessä oli jo viides jäidenlähtö Aurajoessa tuona omituisena talvena. Hän epäili, ettei kuvattu jäänyt edes viimeiseksi. Lisäksi sää oli alkanut kylmenemään ja jäät Turun rannoilla muuttuivat tiiviiksi massaksi. Hän arvelikin, että turkulaiset saisivat kauan ihailla tätä näkyä. Minne jäät sitten menisivät keväällä, ei ollut helppo arvata. Joki kun oli pohjaan asti jäässä Auransillan alapuolelta.
Halisissa näky oli kaikkein vaikuttavin virran tuodessa jäälauttoja koskeen, jossa vesimassat murskasivat ne. Halisten sillan toinen puolikas saatiin pelastettua, mutta toinen teki huviretken Turkuun, jossa jäämassat murskasivat sen. Kaupungissakin saatiin pelätä, notkahtaisivatko sillat. Kaksi kaupungin valokuvaajista oli ottanut laitteensa mukaan ikuistaakseen näkymän. Tämä helmikuinen päivä tulisi kirjoittajan mukaan säilymään turkulaisten annaaleissa. Yöllä vasten joulukuun viimeistä päivää 1897 lähtivät Halisten ukot jälleen liikkeelle. Ne veivät mennessään Halisten sillan ja osan rakenteilla olleen rautatiesillan rakennustelineistä.
Keväällä 1906 ilmoitettiin Turun Sanomissa:
Purjehduskausi alkanut! Toissapäivän illalla menivät jäät Aurajoen alaosasta, ja silloin oli urheilijoillamme taasen tilaisuus harjotella mielenmalttiaan. Niinpä tulla jökötti muuan koira jääpalasella purjehtien Halisista päin ja mennä vilisteli virran mukana, kunnes ihmiset auttoivat hänet maalle. Eilen taasen oli kaksijalkaisten vuoro. Muuan poikaviikari ja tulevan Suomen kansalainen purjehti jäälautalla melkein yhtä suurella penikkamaisella itsetietoisuudella kuin edellä mainittukin. Lyhyeen loppui hänenkin lystäilynsä, sillä naapurit tarttuivat käsikynästä kiinni ja vetivät kuivalle. Tämä on vasta alkutrallia. Kun ”Halistenukot” lähtevät liikkeelle niin mitä hyvää silloin nähneekään utelias Auran kaupunki!
Varsinaiset Halisten ukot eli Halisten padon yläpuolelta alavirtaan murskautuneet jäälautat jäivät historiaan vuoden 1966 suurtulvan seurauksena. Tämän jälkeen koskeen valmistui vuonna 1972 segmenttipato, jonka luukkuja säätelemällä jäiden liikkeellelähtö voitiin estää veden juoksutuksella. Alajuoksun jäät ovat aiheuttaneet senkin jälkeen tuhoja, kun Tuomaansiltaa rakennettaessa talvinen jäidenlähtö vaurioitti sen rakenteita siitä huolimatta, että jokeen ajettiin kauhakuormaaja rikkomaan jäitä.
Veli Pekka Toropainen
Kirjoittaja on filosofian tohtori ja Suomen historian oppiaineen tutkija, joka on keskittynyt Turun historiaan.
Lähteet ja kirjallisuutta
Kansalliskirjasto, Historiallinen sanomalehtikirjasto.
Veli Pekka Toropainen, 2015: Aurajoen Halistenkosken historiaa, Suomen Sukututkimusseuran Vuosikirja 48. Suomen Sukututkimusseura, Helsinki.
JAA ARTIKKELI:
