Syksyllä 1984, kun Uudenkaupungin autotehdas Oy Saab-Valmet Ab valmistautui esittelemään vuoden 1985 automallejaan, sillä oli yllätys takataskussa. Lehdistölle paljastettiin ensimmäinen suomea osaava auto: puhuva Talbot. Toimittajat tarttuivat uutuuteen niin innokkaasti, että se jätti varjoonsa tehtaan päätuotteen Saabin. ”Talbot oppii suomea”, otsikoi Helsingin Sanomat syyskuun lopulla. Kymmenet muut sanoma- ja aikakauslehdet ympäri Suomen kirjoittivat Talbotista ja sen puhekyvystä. Mistä oikein oli kyse?

Talbotit tosiaan olivat oppineet suomea, mutta puhekykyisiä niistä oli vain pieni osa. Puhetoiminto oli asennettu 55:een kappaleeseen Talbot 1510 -mallia, jota kutsuttiin Isoksi Talbotiksi. Puhuvat yksilöt oli tarkoitettu lähinnä piirimyyjien esittelyautoiksi, vaikka yksi niistä myös arvottiin Tekniikan Maailman lukijoiden kesken vuoden 1985 alussa. Lisämaksua vastaan autonostajien oli mahdollista saada puheominaisuus uuteen Talbotiinsa, Ison Talbotin lisäksi Talbot Solaraan. Tällaisia erikoisvarusteltuja Talboteja tuskin myytiin kovin monta, sillä jo samana keväänä Talbotin tuotanto Uudessakaupungissa päätetiin lopettaa.

Melko harva suomalainen siis kuuli omin korvin Talbotin sanovan ”sulje ovet”, ”polttoaine vähissä” tai muita repertuaariin kuuluneista kolmestatoista varoituksesta ja muistutuksesta. Miksi puhuva Talbot kuitenkin herätti niin paljon huomiota lehdistössä ja miksi sellainen ylipäätään oli päätetty tehdä? Vaikka Talbot oli ensimmäinen suomea puhuva auto, se ei suinkaan ollut maailman ensimmäinen puhuva auto. 1980-luvun alkupuolisko oli aikaa, jolloin useat isot autovalmistajat toivat markkinoille puhuvia autoja, alkaen Toyotasta vuonna 1981.

Lähes kaikkien 1980-luvun puhuvien autojen puheominaisuus perustui puhesynteesiteknologiaan, niin myös Talbotin. Kyse ei siis ollut nauhoitetuista lauseista, vaan autoon asennettu mikropiirikortti toimi rajoitettuna puhesyntetisaattorina. Siihen oli siis ohjelmoitu kyky tuottaa tietyt sanat ja niiden yhdistelmät.

Elektronista synteettistä puhetta oli kehitetty osana akateemista puheentutkimusta 1900-luvun puolivälistä lähtien. 1970-luvun lopulla puhesynteesi alkoi olla niin kehittynyttä, että sitä pystyttiin soveltamaan erilaisiin kuluttajatuotteisiin. Pieni helsinkiläinen yritys Euroka valmisti Tampereen yliopistossa kehitettyä Synte3-puhesyntetisaattoria myyntiin, ja siltä tilattiin myös Talbotien puhesynteesiteknologia.

Tuntuu hieman yllättävältä, että juuri Talbotia haluttiin markkinoida uudella jännittävällä tekniikalla. Sitä oli valmistettu Uudenkaupungin tehtaalla Peugeotin lisenssillä vuodesta 1979 ja se oli selkeä kakkostuote. Toisin kuin Saabia, Talbotia tuotettiin vain kotimaan markkinoille. 1980-luvun puolivälin lähestyessä auton maine ei ollut kovin hyvä ja myyntiluvut olivat laskusuunnassa. Myös Peugeotin suunnitelmat merkin varalle tuntuivat epäselviltä.

Talbotin kotimaisuusaste oli 40 prosenttia. Siihen oli lisätty Suomen olosuhteita ajatellen ruosteenestoa ja lämmitystä, ja sitä markkinoitiin nimenomaan suomalaisuudella. Tähän imagoon sopi hyvin se, että auto puhkesi puhumaan suomea. Talbot myös selvästi tarjosi autotehtaalle mahdollisuuden tehdä erilaisia kokeiluja. Samaan aikaan puhuvan Talbotin kanssa kehitettiin esimerkiksi sähkö-Talbotia.

Autoteollisuudessa oli tyypillistä miettiä erilaisia keinoja uudistaa eri automerkkejä ja lisätä niiden houkuttelevuutta. Siinä mielessä ei olekaan yllättävää, että kokeiluun otettiin myös puhesynteesin kaltainen uutuus. Puheominaisuus herättikin paljon huomiota, mutta käytännössä se ei ollut kovin haluttava. Muutamat koeajolla käyneet lehdistön edustajat totesivat auton puheiden käyvän melko nopeasti rasittaviksi. Esimerkiksi polttoaineen ja pesunesteen vähäisyydestä auto muistutti yhdeksän minuutin välein.

Toistuvien puheiden hermostuttavuuden olivat todenneet myös muiden maiden autoilijat. Puhuvat autot jäivät 80-luvun alkupuoliskon erikoisuudeksi, josta luovuttiin nopeasti. Chryslerin New Yorker -mallissa oli puheominaisuus vielä 1987, mutta sen sai halutessaan kytkettyä pois päältä. Sekä suomalaista että amerikkalaista lehtikirjoittelua lukiessa syntyy vaikutelma siitä, että puhuvat autot olivat parempia kuvitelmissa kuin todellisuudessa.

Vaikka puhuvat autot eivät olleet millään lailla älykkäitä, liitettiin puhekyky kuvitelmissa usein juuri älyyn. Julkisuudessa visioitiin aivan pian koittavaa älyautoilun loisteliasta tulevaisuutta: Jo kohta kuljettaja voisi todella keskustella sujuvasti autonsa kanssa. Tällaista kuvitelmaa ruokki myös populaarikulttuuri, erityisesti Ritari Ässä -sarja, joka saavutti Suomessakin suuren suosion 1980-luvun puolivälissä. Oikeita puhuvia autoja oli ollut jo ennen Ritari Ässää, mutta nyt neuvokkaasta ja kuljettajaansa suojelevasta KITTistä tuli yleisin puhuviin – ja älykkäisiin – autoihin liittyvä mielleyhtymä.

Mielikuvissa älykäs ja puhuva auto oli kuljettajansa täydellinen kumppani ja jatke. Puhuvat autot tulivat älyttöminäkin osaksi tätä jaettua kuvitelmaa. Käytännössä autojen puheet herättivät kuitenkin toisenlaisia ajatuksia. Ne tunkeutuivat auton akustiseen tilaan, jota kuljettaja oli tottunut itse säätelemään. Mikä pahempaa, ne nalkuttivat ja määräilivät. Näin ne asettivat uhanalaisiksi autoiluun liitetyt vapauden ja kontrollin tunteet. Samantapaista pohdintaa koneen ja ihmisen suhteesta herättävät meidän aikanamme esimerkiksi itseajavat autot.

Tiina Männistö-Funk

Kirjoittaja on tekniikan historian dosentti ja akatemiatutkija. Puhuvaa Talbotia koskeva tutkimus tehtiin osana Puhuvat koneet -hanketta, jonka rahoitti Koneen Säätiö. Kirjoittaja kiittää Valmet Automotivea luvasta käyttää tutkimuksessa Talbotia koskevaa arkistoaineistoa.

Kirjallisuus:

Männistö-Funk, Tiina. “One fine day your car will also start to speak:” Automotive voices as promises of machine intelligence. ICON 27:1 (2022), 117–138.