”Heräsin aamulla aikaisin ja muistin mämmin, jota säilytettiin porstuan ruokakommuurissa, maistoin sormellani muutaman kerran, kun mummu tämän huomas hän tukisti ja sanoi että olin rikkonut Jeesuksen antaman määräyksen.”

Näin muistelee vuonna 1913 Pirkanmaalla syntynyt Veikko (nimi muutettu) lapsuutensa pääsiäistä. Veikko on ottanut osaa vuonna 1985 järjestettyyn Sosiaalihuollon perinnekeruuseen ja kirjoittaa vastauksessaan muun muassa nälkään ja ruokaan liittyvistä muistoistaan. Pääsiäisen ruokamuisto liittyi tilanteeseen, jossa mummu oli tehnyt mämmin valmiiksi ruokakaappiin odottamaan. Mummulla oli tapana, kuten monella muullakin suomalaisella 1900-luvun alussa, että kiirastorstaina ei syöty ehtoopäivällä enää mitään ja pitkäperjantainakin syötiin vasta kirkonmenojen jälkeen. Lapselle tämä oli pitkä aika olla syömättä ja pitkäperjantain aamuna houkutus kaapissa piilevään mämmiin oli liian suuri vastustaa.

Veikko oli päätynyt äidinäidilleen hoidettavaksi 5-vuotiaana, kun hänen vanhempansa kuolivat vuonna 1918 espanjantautiin. Orvoiksi jäi 4 lasta, jotka sijoitettiin melkein kaikki eri perheisiin. Lasten sijoittaminen perhehoitoon oli 1920-luvulla ensisijainen keino auttaa turvattomia lapsia. Vanhin veli otettiin etäisemmille sukulaisille maalaistaloon kasvatiksi ja kaksi nuorinta sisarusta sijoitettiin molemmat tädin luo. Perheen hajoamisesta huolimatta sisarukset saivat varttua lähellä toisiaan ja tapasivatkin silloin tällöin. Jokainen heistä eli kuitenkin erilaisen lapsuuden. Veikon mukaan isoäidin hoidettavana vietetty aika oli hyvää, vaikka hellyyttä olisi voinut olla ehkä enemmän. Hän muistelee saaneensa mummulla asuessaan vain kaksi kertaa kuritusta ja tämä pääsiäisen tapaus oli niistä toinen: ”Sain kasvaa vapaasti ei mummu minua kurittanut. Jos ei hyväillytkään. En muista että hän olis ottanut syliinsä, silittänyt poskeani tai tukkaani. Kaksi kertaa muistan saaneeni kuritusta.”

Sisällissodan jälkimainingeissa puute ja nälkä olivat arkipäivää. Veikko muistelee, miten äidinäiti välillä kielsi häntä menemästä ulos, jotta ruokaa säästyisi. Lapsella oli silti lapsen mieli ja tarve tehdä muutakin kuin istua toimettomana sisällä: ”Kun ruokaa oli niukasti niin mummu sanoi ällä sinne ulos enää lähde nälkä siellä tulee vaan. Lähdin kuitenkin siellä oli enemmän tekemistä vaikkei ollut leikkitoveriakaan.”

Yleisen puutteen keskellä ruokaan liittyvät muistot ovat perinnekeruuaineistossa usein hyvin yksityiskohtaisia ja kouriintuntuvia. Useampi 1920−30-luvulla lapsuuttaan elänyt vastaaja esimerkiksi kertoo, miten pihisti nälissään salaa ruokaa tai muistelee haaveilleensa vesi kielellä maailman suurimmasta korpusta. Veikko kuvailee tarkasti toistakin tilannetta, jossa hän vieraili salaa ruokakaapilla käytyään pihalla mummun kielloista huolimatta:

”Nälkä siellä tulikin sisälle mennessäni söin taas siittä ruokakommurista keitettyjä kylmiä perunoita sillai pussaamalla. Halkasin pienen pernan ja sen halkaistun puolen kastoin salakansuolaveteen perunan asetin peukalon ja kahen etusormen väliin huulet sillai tötterölle kun pussatessakin sitten puristin sormet yhteen niin pernan sydän luiskahti suuhun ja kuori jäi sormien väliin.”

Syömisen yksityiskohtainen selostaminen kertoo lapsen arkisesta kokemusmaailmasta ja siitä, miten nykypäivästä katsottuna niinkin tavanomainen suupala kuin peruna on ollut nälkää kokeneelle lapselle mieleen painunut herkku. Vaatimattomasta ja köyhyyden värittämästä ruokamuistosta pilkahtaa silti esiin myös jotain positiivista. Perunan syömiseen on liittynyt leikillinen taso: sitä on ollut hauska syödä.

Maria Syväniemi

Kirjoittaja on Suomen historian väitöskirjatutkija Koneen Säätiön rahoittamassa hankkeessa ”Lasten ja nuorten arjen kokemukset köyhyydestä ja huono-osaisuudesta kriisien jälkeisessä Suomessa 1800-luvulta nykypäivään”

Lähteet:

Sosiaalihuollon perinnekeruu 1985, SKS.

Suomalaisen Kirjallisuuden Seura – Juhlakalenteri: Lisää pääsiäisen perinteitä.