Katsoin Yle Areenasta kiitetyn ja palkitun tanskalaisen draamasarjan Talo. Sarja kertoo vankila-arjesta ja on jännittävä, traaginen ja yhteiskuntakriittinen. Sen lopputulema on, että rangaistusten koventamisella ei ratkaista jengiväkivallan tapaista väkivallan kierrettä. Se, mikä myös hämmensi minua, oli jonkinlainen vahva tuttuuden tunne. Kirjoitan parhaillaan tutkimusta 1800-luvun alun Suomessa eläneestä Carl Grandellista, torpanpojasta, joka ajautui vuosikymmenien rikoskierteeseen ja lopulta päätyi karkotettuna Siperiaan.

Historiantutkijaa varoitetaan anakronismin vaarasta, jotta hän sijoita jotain nykyajasta tuttua väärään aikakauteen. Leena Virtanen (HS 7.10.2023) toteaa arviossaan, miten Talossa vankilaan suljetut ihmiset, sekä vangit että vartijat, ovat monin tavoin räjähdyspisteessä. Lopulta pinna katkeaa, kun vartijat pahoinpitelevät yhden vangeista hengiltä. Vankilassa syntyy kapina. Sarjaa ja etenkin kapinajaksoa katsoessani koin kerta toisensa jälkeen astuvani Turun linnassa toimineeseen vankilaan, ajallisesta etäisyydestä huolimatta. Varkaudesta ja väärien rahojen teosta syytetty Carl Grandell istui linnassa tutkintavankina 1822-1825.

Suomessa oli yksitoista kruununvankilaa, joista suurimmat toimivat Turun, Hämeen ja Korsholman linnoissa. Niissä säilytettiin kaiken säätyisiä ihmisiä ja sekä miehiä että naisia. Naisilla oli toisinaan myös lapset mukanaan, sillä naisvanki sai pitää luonaan alle 14-vuotiaat lapsensa, jos lapsen terveydentila vaati äidin huolenpitoa. Ohjesääntö edellytti sukupuolien ja eri vankilaatujen erottamista toisistaan, mutta Turun linnan ahdas tyrmä ei antanut tähän mahdollisuutta. Yöaikaan miehillä ja naisilla oli omat koppinsa, mutta päivisin elettiin yhdessä sekä sisätiloissa että ulkona linnan sisäpihalla.

Turun linnaan ahdettiin joka vuosi tuhatkunta pidätettyä, joiden käytössä oli esilinnan pyöreässä tornissa ja eteläsiivessä parikymmentä vankihuonetta. Kiinniotettujen joukossa oli Carl Grandellin kaltaisia tutkintavankeja ja lyhyisiin vapausrangaistuksiin tuomittuja henkilöitä, joilta puuttui varoja sakkojensa maksamiseen. Heidän kohdallaan sakkotuomio muutettiin korkeintaan neljän viikon mittaiseksi vesileipävankeudeksi, jonka aikana vanki sai ravinnokseen vain vettä ja suolatonta leipää. Tutkintavangit eivät olleet tuomittuja, ja viidennes heistä todettiin lopulta täysin syyttömiksi. Tyrmässä istuvia tutkittiin ja kuulusteltiin sekä näpistelyn, talousrikosten tai irtolaisuuden takia että varkauksien, ryöstöjen, tappojen ja murhien kaltaisista raskaista rikoksista.

Carl Grandell vankitovereineen sai ainakin periaatteessa kokea hyvin toisenlaisen vankila-ajan, kuin mitä vielä Ruotsin ajalla oli ollut tapana. Valistusaatteiden vanavedessä eurooppalaisissa vankiloissa nostettiin ankariin rangaistuksiin pohjaavan pelotusperiaatteen rinnalle kasvatuksellisia tavoitteita. Tällainen kasvatuksellinen vankeinhoitotoiminta halusi muokata rikollisista yhteiskuntakelpoisia kansalaisia. Venäjän ajan Suomessa näiden virtausten kannatus sai nopeasti jalansijaa, koska itse keisari Aleksanteri I oli filantrooppisten vankilauudistusten ihailija.

Vankien ruumiillista hyvinvointia haluttiin lisätä puhtaudella, ehjillä vaatteilla ja tarjoamalla sairaanhoitoa. Vankeusaikana kaikki aikuiset käyttivät vankilan vaatteita. Niiden avulla pidettiin kurissa syöpäläisiä, joita kulkeutui laitokseen vankien omien, yleensä hyvin likaisten vaatteiden mukana. Karkausten vaikeuttamiseksi vaatteet valmistettiin silmiinpistävästä, keltaisen ja ruskean ruudullisesta rohdinkankaasta. Miehet saivat käyttöönsä kahdet pitkät housut ja kaksi puseroa ja naiset kaksi puseroa ja hametta. Lisäksi vaatetukseen kuului kenkien ohella kaksi pellavapaitaa ja kahdet villasukat. Kun itse keisari oli vuonna 1819 kiertänyt tarkastamassa suomalaisia kruununvankiloita, toinen vaatekerta muutettiin villakankaiseksi, jotta vangit eivät joutuisi talvisin palelemaan koleissa kiviselleissä. Samalla kiellettiin raskaiden jalkakahleiden käyttö ja tilalle tuli kevyt kahlehtiminen, jotta ”toteutuisi se lempeämpi käsittely, jota ihmisoikeus ja aikakauden lempeä henki vaativat”. Myös Turun kruununvankilaan hankittiin 63 kevyempää kahletta.

Makuuvaatteina olivat patja, peitto, tyyny ja kerran viikossa vaihdettava lakana. Peseytymistä varten vangeilla oli kaksi kertaa viikossa vaihdettava pyyhe. Keisarin ohjeet eivät olleet tyhjän pantteja, sillä Turun linnan tyrmään hankittiin vuonna 1819 joutuisasti uusia sänkyvaatteita: 60 patjaa, tyynyä ja peittoa, 120 lakanaa ja 36 käsipyyhettä. Näin lakanat oli tosiaan mahdollista vaihtaa kerran viikossa, ja jokaisessa sellissä oli vankien käytössä ainakin yksi käsipyyhe. Puhtautta ja terveyttä edistivät varmasti myös selleihin hankitut kannelliset pottatuolit, puiset pesuvadit ja sylkykupit. Kopit oli lisäksi siivottava päivittäin ja niiden lattiat pestävä kerran viikossa. Päivä alkoi aamupesulla ja viikko-ohjelmaan kuului myös saunominen.

Vuonna 1818 säädetty kruununvankiloiden vahtimestarien ja vartijoiden johtosääntö ja vankien noudatettavaksi annettu asetus edellyttivät, että vankeja tuli käsitellä ”vakavasti, mutta välttää kuitenkin tarpeetonta ankaruutta”. Filantrooppisten uudistusten taakse kätkeytyi kuitenkin vankiloiden väkivaltainen arki. Vartijoiden jakamat lyönnit ja korvatillikat eivät sinänsä yllätä, kun kaikki olivat lapsesta lähtien tottuneet kuritukseen niin kotona kuin työpaikoilla. Filantrooppinen pyrkimys ihmisten jonkinasteiseen ruumiilliseen koskemattomuuteen oli siten aikalaisille outo ja tuntematon ajatus. Vangit osasivat haastaa riitaa ja olla uppiniskaisia ja kiroilevia. Vartijat vastasivat niskurointiin ja häiriöihin kovakouraisesti iskuilla ja lyönneillä. Vahtimestari Johan Petter Norman oli jo kertaalleen erotettu toimestaan vakavien väärinkäytösten vuoksi. Hän oli harjoittanut laitonta viinanmyyntiä ja ainakin yhden valittajan mukaan hakannut vangin tajuttomaksi ja teljennyt tulikuumaan saunaan irtolaismiehen, joka heitti lopulta henkensä.

Norman sai työpaikkansa takaisin, kun hänen seuraajansa ei kyennyt pitämään vankeja aisoissa. Lisäksi linnasta oli syyskuussa 1822 karannut peräti kuusitoista miesvankia, jotka olivat viilanneet kahleensa poikki veitsillä ja muilla teräaseilla ja käyneet juopuneiden vartijoiden kimppuun käyttäen aseinaan makuulavereistaan irti kiskomiaan lautoja. Kovakätinen Norman palasi entiseen työhönsä ja tiukensi oitis järjestyksenpitoa. Hän rankaisi ”liiallisella ankaruudella” kiinnisaatuja vankikarkureita, mikä puolestaan ärsytti ja vihastutti vankeja. Kostoksi vangit päättivät ottaa Normanin hengiltä. Väkivalta synnytti lisää väkivaltaa.

Kuoliniltanaan vihattu Norman teki sellien tavallisia iltatarkastuksia yhdessä kahden muun vartijan kanssa. Linnantornin alakerroksen toisena vasemmalla sijaitsevassa kopissa asui seitsemän vankia, Huoneeseen astuessaan Norman huomasi yhden vangeista kätkevän piippunsa makuulavitsan alle. Kun Norman löi vankia korvalle, toinen vanki hyökkäsi takaapäin hänen kimppuunsa. Rytäkässä sammuivat kynttilät, ja Normania seuranneet vartijat pakenivat paikalta. Vankila jäi vartioitta, kun tyrmän sisäänkäynnillä seisseet aseistetut sotilasvahdit eivät uskaltaneet astua sisälle meluavien pidätettyjen joukkoon. Murhan jälkeen vangit mursivat muiden sellien lukot ja päästivät kaikki satakunta vankia ulos vankilan käytävälle. Kaaos ja melu olivat varmasti tyrmän pimeissä kivikäytävissä melkoisia – ja samalla tapaus muistuttaa aavemaisesti Talon loppukohtauksia.

Tietofinlandia-ehdokkuuden saanut Sonja Saarikosken Naisvangit-teos nostaa esiin sen, miten ennestään heikommassa asemassa olevien, selkä seinää vasten joutuneiden ihmisten aseman kurjistaminen ei vähennä vaan lisää rikollisuutta. Vaikka aika ja paikka ovat erilaiset, draamasarjan, tietokirjan ja Normanin murhan taustalla väikkyvät samanlaiset ongelmat. Rankkoja rikoksia tehneitä yritetään hillitä ja hallita ankarilla rangaistuksilla ja väkivallalla. Kovat rangaistukset eivät ratkaisseet kuitenkaan yksinään mitään, eivät 1800-luvun kruununvankilassa tai 2020-luvun televisiosarjassa.

Kirsi Vainio-Korhonen

Kirjoittaja on Suomen historian professori.

Lähteitä ja kirjallisuutta

Turun linnaoikeuden pöytäkirjat 30.9.1822. Turun linnaoikeuden arkisto. KA Turku.

Inventaarioluettelo 1820. Turun lääninvankilan arkisto. KA Turku

Sonja Saarikoski, Naisvangit. Siltala. Helsinki 2023.

Virtanen, Veikko, Suomen vankeinhoito I 1808−1831. Suomen Historiallinen Seura. Helsinki 1944.