Mitä tutkija tekee, kun tutkimusaineisto herättää vaikeita tunteita, tuntuu raskaalta tai kuormittaa? Näihin kysymyksiin olemme havahtuneet, kun olemme tutkineet Suomen historian ja sosiaalityön yhteishankkeessa lasten ja nuorten köyhyyskokemuksia 1800-luvulta nykypäivään. Lapsiköyhyyden kaltaisen teeman parissa ei ole aina helppo työskennellä, ja lasten ja nuorten elämässään kohtaamat vaikeudet ovat pysäyttäneet ja välillä ahdistaneetkin. Tutkijalle ei myöskään ole oikein saatavilla apua kuorman kasautuessa varsinkaan, jos hän työskentelee apurahalla eikä ole työterveyspalveluiden piirissä. Niinpä hankkeessa käytyjen yhteisten keskustelujen perusteella syntyi ajatus seminaarista, jossa voisimme jakaa raskaiden ja kuormittavien aiheiden synnyttämää kuormaa ja miettiä yhdessä ratkaisuja sen hallintaan.

Kuormittavien aiheiden tutkimuksen herättämien kokemusten ja tunnekuorman hallinnan työkaluja pohtiva Tuska-seminaari pidettiin keskiviikkona 21.8. Seminaari kytkeytyy jo aiemmin julkisuudessa käytyyn keskusteluun tutkijan tunteista, joita on reflektoitu muun muassa osana etnografista tutkimusprosessia ja tutkimuksen työvälineenä, mutta ensimmäistä kertaa aihe kokosi yhteen näin laajasti tutkijoita ‒ ja myös opiskelijoita. Seminaaripäivä koostui kolmesta osiosta: kokemukset-osiossa tutkijat ja opiskelijat reflektoivat tunteitaan ja kokemuksiaan raskaiden aiheiden äärellä, työkalut-osiossa hyvinvoinnin ammattilaiset pohtivat konkreettisia ratkaisuja tunteiden ja tunnekuorman hallintaan, ja päivän päättäneessä hiljaisuudet-osiossa pohdittiin teatterin keinon ja paneelikeskustelussa hiljaisuuden ja vaikenemisen merkityksiä.

Suojaako tutkijan rooli tunnekuormalta?

Kokemukset-osion avasi sosiaalityöntekijä Serafiina Mikola kertomalla tuntemuksistaan itsemurhaa yrittäneiden kokemuksia käsittelevän pro gradu -tutkielman kirjoittamisesta. Mikola kuvasi puheenvuorossaan olleensa gradunsa kautta tekemisissä äärimmäisen kärsimyksen kanssa ja reflektoi sitä, miten empatia ja tunteet rakentuivat tutkimusprosessin aikana. Merkityksellinen oivallus oli hyväksyä se, ettei kärsimystä voi hallita, mutta itsemurhaa yrittäneiden tarinoiden kertominen voi auttaa vähentämään kärsimystä. Puheenvuorossa tuli myös esiin, miten tutkijan rooli voi toisaalta suojata tunnekuormalta. Toisaalta raskaiden aiheiden parissa työskentelevät tutkijat ovat valmiuksiltaan erilaisissa asemissa, sillä muun muassa sosiaalityön opinoissa harjoitellaan tietoisesti kohtaamaan ja purkamaan kuormitusta, kun taas esimerkiksi historioitsijan tutkintoon nämä taidot eivät kuulu.

Tutkija voi myös varautua ennalta potentiaalisesti raskaiden aiheiden kohtaamiseen, mistä kertoivat historioitsija Antti Malinen ja perhe- ja väkivaltatutkija Marianne Notko. He kertoivat kokemuksistaan lastensuojelun kaltoinkohtelua kartoittavan Kuulluksi-hankkeen parissa, jossa he haastattelivat sijaishuollossa kaltoin kohdeltuja heidän kokemuksistaan. He olivat ennalta tehneet eettistä ennakkoarviointia ja kartoittaneet riskejä, joita kasvokkaisissa kohtaamisissa saattaisi syntyä, ja siksi tapaamisissa oli turvallisuussäännöt muun muassa siitä, että vertaisten kuullen ei saa jakaa liian henkilökohtaisia kokemuksia. He totesivat kokemuksensa pohjalta, että työskentelyn voimavara oli tulevaisuusnäkökulma: kuormalta suojaa merkityksellisyyden kokemus siitä, että omalla työllä pystyy vaikuttamaan yhteiskunnan epäkohtiin.

Ambivalenssit ja epäoikeudenmukaisuuden tunteet kuormittavat

Aina tunteet eivät ole yksinkertaisia ja selviä vaan keskenään ristiriitaisia, mikä aiheuttaa kuormitusta. Konkreettisia kohtaamisia ambivalenssin yhdistelmän äärellä kuvasi rikostaustaisia naisia tutkinut Teija Karttunen, jonka tutkimusaiheeseen liittyy muun muassa häpeää, stigmaa ja torjuntaa. Hänen tutkimiensa naisten traumaattiset elämänkokemukset ja vankilan tehtävä muodostavat vaikean yhdistelmän, jossa tutkija joutuu miettimään paitsi omia tunteitaan myös sitä, onko hänellä oikeus kysyä ihan kaikkea ja miten tuoda kokemuksille oikeutta. Olen itse kamppaillut samanlaisten kysymysten ja tunteiden kanssa, kun olen tutkinut 1800-luvulla eläneiden lasten elämänkuluissa näkyviä köyhyyden ja huono-osaisuuden kokemuksia. Omassa puheenvuorossani puhuin tutkimuksessani yhdistyvistä tutkijan löytämisen ilosta ja surusta, millä tarkoitan sitä, että ilooni tiedonmurusten löytämisestä ja tutkimuspalapelin täydentämisestä yhdistyy ymmärrys siitä, että löytämäni tieto tarkoittaa tutkimani henkilön kokeneen usein syvää huono-osaisuutta.

Jaan Teija Karttusen kanssa epäoikeudenmukaisuuden ja turhautumisen kokemuksen siitä, kun tutkittavia ei auttaa. Tämä on tietenkin varsinkin historiantutkimuksessa sisäänrakennettu oletus, ja se voi kuormittaa tutkijaa yllättävän paljon. Karttunen kuvasi, miten turhauttavalta tuntuu nähdä, kuinka viranomaiset vain ”hipaisevat” vaikeassa elämäntilanteessa olevia naisia, jotka eivät saa ongelmiinsa sellaista kokonaisvaltaista apua, jota he tarvitsisivat. Tällöin tutkijan tekemillä valinnoilla sen suhteen, miten tutkittavat saavat oikeutta, on iso vaikutus.

Näkökulman vaihtaminen tutkijan tukena

Erityisesti apurahatutkijoiden tilanne työn kuormittaessa on vaikea, sillä laaja-alaiseen tukeen ja työterveyspalveluihin ovat oikeutettuja vain yliopistoon työsuhteessa olevat. Tätä taustaa vasten oppilaitospappi Mia Pusan työnohjauksellinen puheenvuoro tutkimustyöstä ja tunteista oli hyvin arvokas. Pusa käsitteli puheenvuorossaan tunteiden monenlaisia vaikutuksia ja painotti tunteiden kuuntelemista, hyväksymistä sekä kokonaisvaltaista itsestään huolehtimista.

Ammatillinen näkökulma oli myös psykoterapeutti Marko Mannisella, joka kuvasi omassa puheenvuorossaan, miten tutkittavien toivottomuus saattaa tarttua myös tutkijaan ja mikä voi auttaa ratkaisemaan tilannetta. Manninen oli koulukotipoikia tutkiessaan kokenut voimakasta toivottomuuden tunnetta ollessaan tekemisissä raskaiden elämänkohtaloiden kanssa. Erääksi selviytymiskeinoksi Manniselle oli muotoutunut näkökulman vaihtamisen, eli se, että hän keskittyi pohtimaan tutkimiensa nuorten selviytymistä ja resilienssiä heidän kohtaamien vastoinkäymisten sijaan. Manninen nosti myös esiin, etteivät vaikeat tunteet synny tyhjiössä vaan niihin vaikuttaa myös tutkimusympäristö ja tutkimusmaailman raskaus sekä mahdollisuudet saada apua ja tukea. Hän kehottikin reagoimaan kuormitukseen mahdollisimman aikaisin ennen kuin tilanne ehtii kriisiytymään ja tukeutumaan esimerkiksi vertaisiin ja työtovereihin, jos sellaisia on ympärillä, tai tutustumaan esimerkiksi Mielenterveystalon tarjoamiin sisältöihin ja omahoito-ohjelmiin.

Rikotaan hiljaisuudet

Tutkimusaiheet voivat olla hyvin vaikeita ja raskaita ja siitä huolimatta tai juuri siksi tärkeitä, kuten teatteriammattilainen Kati Keskihannu pohti kertoessaan tekemästään lasten MeToo-työstä ja traumasensitiivisestä teatterista. Keskihannu käsitteli puheenvuorossaan hiljaisuuksia, joista keskusteliin myös seminaarin päättäneessä paneelissa, jossa olivat mukana kokemukset-osion puhujat.  Keskihannu totesi, että vaikeat tunteet voivat aiheuttaa hiljaisuutta, jos niistä ei puhuta, ja hiljaisuus voi puolestaan rikkoa vielä enemmän kuin kuormittavat tai raskaat tunteet. Paneelin osanottajat puhuivat myös juuri tästä ja jakoivat yhteisen kokemuksen siitä, että motiivi omalle tutkimukselle oli tarve rikkoa hiljaisuuksia luoda uutta. Keskihannun puheenvuoro ja koko seminaari päättyi vahvaan lupaukseen toivosta: vaikeista ja kipeistä kokemuksista puhuminen luo toivoa hiljaisuuksien rikkomisen ja siten paremman tulevaisuuden suhteen.

Noora Viljamaa

Kirjoittaja on Suomen historian väitöskirjatutkija, joka tekee väitöskirjaa Koneen Säätiön rahoittamassa hankkeessa Lasten ja nuorten arjen kokemukset köyhyydestä ja huono-osaisuudesta kriisien jälkeisessä Suomessa 1800-luvulta nykypäivään