Eräänä syyspäivänä 1773 Kuidun tilan isäntä Antti Juhonpoika lähti raivoissaan Kuninkaistenkylästä pellolleen. Hän paineli suoraan kohti kymmenkesäistä paimenpoikaa, Erkkiä. Kun Antti pääsi perille, hän tarttui poikaan, potki ja löi häntä useita kertoja, kirosi ja haukkui poikaa sudenpenikaksi. Lopuksi hän heitti pojan puroon ja vielä myssyn perään. Siihen laantui suurin kiukku, ja Antti auttoi pojan pois purosta.

Paimenpojan isä, sotamies Heikki Nygren ei katsonut poikansa kohtelua hyvällä ja vei tapauksen Loimaan käräjille. Siksi tapahtumien kulku päätyi kirjoitettuun muotoon ja on edelleen meidän luettavissamme. Olen tuntenut tapauksen kauan, koska Veikko Laakso viittaa siihen Suur-Loimaan historia -kirjasarjan toisessa osassa paimennuksesta kertoessaan. Alun perin tapaus kiinnosti minua siksi, että se kuvasi tapahtumia kotikylässäni. Tapauksessa oli kuitenkin jotain outoa, enkä voinut ymmärtää, miten kaikki oli tapahtunut.

Kuninkaisten Iso-Vällärin isäntä oli pestannut sotilaan pojan paimentamaan lampaitaan, mutta omapäiset lampaat eivät pysyneet paimenensa hallinnassa. Niitä kiinnostivat Kuidun pellon antimet, joihin pääsi kiinni ylittämällä ojan tai puron, jonka pohjalta paimenpoika hetkeä myöhemmin itsensä löysi. Antti Kuitu suivaantui siis viljelyksiään tuhoavista lampaista, ja sen sai kokea nahoissaan paimen, joka ei saanut pidettyä laumaansa kurissa. Tämä kaikki saattaa kuulostaa aivan järkevältä, jos ei pysähdy miettimään, missä lampaat oikeastaan olivat laitumella.

Kaikkien peltojen ympärillä oli 1700-luvulla aidat juuri siitä syystä, että aidat suojasivat viljelyksiä aitauksen ulkopuolella laiduntaneilta eläimiltä. Aitauksen sisäpuoltakin voitiin käyttää laitumena sadonkorjuun jälkeen tai silloin, kun pelto oli kesannolla. Kylät perustuivat sille ajatukselle, että kylän kaikki tilat tekivät yhteisesti suuret aitaukset, joiden sisällä kaikkien viljelykset noudattivat samaa viljelykiertoa. Näin kaikkien kesantopellot olivat samaan aikaan keskitettynä saman aitauksen sisään ja kaikkien satokasvit toiseen aitaukseen. Siten laiduntaminen pelloilla onnistui mainiosti, kun kaikki halusivat samanaikaisesti rauhoittaa laidunnukselta saman aitauksen.

Paimenpojan selkäsauna on hyvä esimerkki historian lähteestä, joka kertoo aivan muuta, kuin ensilukemalta voisi ajatella. Tarvitaan tutkija, jolla on sopivat taustatiedot ja jonka mieltä askarruttaa sopiva kysymys. Silloin lähde voi kertoa paljon sellaista, mitä ei ole kirjoitettu riveille. Minulle paimenpojan selkäsaunan mysteeri aukesi aikoinaan tehdessäni väitöskirjaa. Silloin minulla oli sopivat palaset tarinan täydentämiseen.

Kuninkaisten pelloilla tehtiin isojako 1771. Sen seurauksena vanha sarkajako purettiin ja kukin tila sai peltonsa yhteen tai kahteen suureen lohkoon. Kuten ennenkin, vanhat ympärysaidat reunustivat peltoja. Jakotulos sekoitti vanhan jaon viljelyaitauksen ja kesantoaitauksen välillä, ja saman ympärysaidan sisällä oli väistämättä sekä viljelyssä olevaa että kesannolla olevaa peltoa. Iso-Vällärin isäntä halusi laiduntaa lampaitaan peltolohkollaan. Koska aitaa naapurusten peltolohkojen välille ei ollut (vielä) rakennettu, hän ratkaisi ongelman palkkaamalla paimenen pitämään lampaat oikeassa paikassa. Vielä vuosienkin jälkeen hykertelen tapaukselle, joka vahingossa paljastaa, miten muuttuneen maanjaon olosuhteissa elettiin.

Paimenpojan selkäsauna tuli jälleen mieleeni, kun alkukesästä etsin vihjeitä maatilojen muuttoajankohdista. Maatilan muutto on helppo ajoittaa, jos se liittyy maanjakotoimitukseen, kuten isojakoon, uusjakoon tai tilan halkomiseen. Silloin siitä yleensä on jäänyt maininta maanjakoasiakirjoihin. Muista muutoista kerrotaan harvoin suoraan missään. Tiesin jo aloittaessani, että tähän tehtävään sisältyy paljon turhautumista, mutta myös löytämisen riemua, kun asiakirjassa viitataan uuteen tonttiin tai kerrotaan tien kulkevan tilan ohi sellaisessa paikassa, että muuton on tarvinnut tapahtua aikaisemmin.

Yksi hauskimmista vastaani tulleista vihjeistä löytyi – samalla tavoin kuin paimenpojan selkäsauna – jo aikaisemmin tutusta paikallishistorian kohdasta. Suur-Huittisten historian toisessa osassa Raimo Viikki kertoo torpparilaitoksesta. Esimerkkinä on Siivikkalankylän Yli-Kännön torpankontrahti. ”Torpariks otan minä ala kirijotettu minun omistettun Yli Kännön perindö rusthollariin drengin Wilhelm Heikin Poijaan ja annan hänelle seuraavaisett edut 1 Saa hän sen mitä Kännö koto pelto lohvosa on.” Siinä se on! Ei ehkä päällisin puolin näytä siltä, että tässä puhuttaisiin mitään Yli-Kännön muutosta, mutta niin se vain on. Taustaksi tarvitaan toki tiedot Yli-Kännön vanhan ja uuden tontin sekä viljelysten sijainneista. Mutta kun nämä ovat tiedossa, on selvää, että vanhalla tontilla asuessaan isäntä ei ikinä olisi antanut kotopeltolohkoaan torpparille. Sen sijaan muuton jälkeen kotipeltolohkon antaminen torpparin viljeltäväksi oli oikein käytännöllinen ratkaisu.

Historiantutkimuksen mielenkiintoisimpiin piirteisiin kuuluu se, että lähteiden sisältämää tietoa on vaikea ammentaa loppuun. Tutkijoiden moneen kertaan lukemat lähteet voivat aina kertoa joitain uutta, kun kohdalle osuu uusi tutkija, joka kysyy lähteeltä uuden kysymyksen tai osaa yhdistää lähteeseen tietoa, joka avaa uuden näkökulman. Silti – isojakotutkijan ei kannata keskittyä pahoinpitelytapauksiin eikä muuttojen tutkijan lukea systemaattisesti torpankontrahteja. Mutta ainakin esimerkit muistuttavat pitämään mielen avoimena. Asiat liittyvät toisiinsa yllättävillä tavoilla.

Kirsi Laine

Kirjoittaja on maataloushistoriaan erikoistunut tutkijatohtori Suomen historian oppiaineessa.