”Miten yleinen uusjakoa ennen tapahtunut kylien hajoamisprosessi on maassamme ollut viime vuosisadan lopulla, se on vielä tutkimaton kysymys. Mutta vallan harvinainen tuo ilmiö ei ole ollut.” Näin kirjoitti Esko Aaltonen Suomen kulttuurihistoria -kirjasarjan neljännessä osassa vuonna 1936. Kesti lähes 90 vuotta ennen kuin kukaan tarttui Aaltosen tarjoamaan tutkimusaiheeseen. Sen sijaan ymmärrys ei ”vallan harvinaisista” omatoimisista tontinmuutoista pääsi painumaan marginaaliin, kun tutkijoiden huomio kiinnittyi pitkään ryhmänä säilyneisiin ja uusjaolla hajotettuihin kyliin.

On ymmärrettävää, että uusjaolla hajotetut kylät ovat saaneet paljon huomiota. Lyhyessä ajassa tapahtuva muutos on dramaattisempi kuin vastaavien tapahtumien ajoittuminen sadan vuoden aikajänteelle. Lisäksi pitkään säilynyt kyläasutus oli 1900-luvun alkupuolella historioitsijoiden ja kansatieteilijöiden erityinen kiinnostuksen kohde. Ryhmäkylät edustivat tutkijoille alkuperäistä, yhteisöllistä talonpoikaisyhteiskuntaa. Kylätontteja muun muassa dokumentoitiin mittauksin ja piirroksin. Näin kylätutkimuksen mielenkiinto kohdistui poikkeuskyliin eli niihin, jotka olivat viimeisinä olleet jäljellä kertomassa menneestä.

Talonpoikaisyhteiskunnan tutkimuksen suuntautuminen menneisyyden viimeisiin linnakkeisiin aiheutti sen, että nähtiin se, mihin katsottiin. Talonpoikaisyhteiskunta näytti staattiselta, kylät muuttumattomilta ja talonpojat vanhakantaisilta. Sen seurauksena suomalainen historiankirjoitus toisteli vuosikymmenet kertomusta, jossa 1800-luvun jälkipuolella uudenaikaiset ajattelutavat alkoivat tavoittaa maaseudun ja lopulta kyläasutus oli mahdollista purkaa uusjaoilla vuosisadan lopulla.

Uusjaon rooli yleisesti maalaisyhteisöjä muuttaneena uudistuksena on jo sinänsä mahdoton, koska edes ryhmäkyläalueella suurinta osaa kylistä ei koskaan jaettu uudelleen isojaon jälkeen. Tämän faktan nojalla tuntuu ihmeelliseltä, että kysymys uudelleen jakamattomien kylien hajoamisesta on täysin sivuutettu. Uusjakoa ja 1800-luvun loppua kylien hajoamisajankohtana painottaneen kertomuksen puolesta on kuitenkin toiminut moni käytännön asia.

Yksi hyvin konkreettinen tekijä, joka suorastaan osoittaa kylien muuttumattomuutta, on kartat. Isojako tuotti verrattain tarkkoja ja paikan päällä tehtyihin mittauksiin perustuneita karttoja kaikkialta Suomesta. Vastaavaan panostukseen ei kartoituksessa ollut mahdollisuuksia pitkiin aikoihin. Suuri osa 1700-luvun puolella isojaossa mitatuista alueista mitattiin uudelleen vasta yli sata vuotta myöhemmin. Sen sijaan kartastojen laadinnassa käytettiin hyväksi isojaon mittauksia. Näin syntyi kartastoja, jotka eivät kuvaa valmistumisaikaansa vaan mahdollisesti jopa lähes vuosisadan vanhempaa maisemaa. Tällaisia isojakoon perustuvia kartastoja ovat esimerkiksi 1840-luvulla koottu pitäjänkartasto sekä 1850-luvulla valmistunut Kalmbergin kartasto. Jos karttojen käyttäjä ei tunne niiden historiaa, ajattelee hän todennäköisesti karttojen esittämien kylien säilyneen muuttumattomina isojaon jälkeen. Kuvaavaa on se, että 1780-piirretty Kuninkaan kartasto osoittaa monia sellaisia tontinmuuttoja, joita 1800-luvun puolivälin kartastot eivät tunne.

Jos muutot eivät näy kartoissa, eivät ne näy juuri muissakaan lähteissä. Kun tilan isäntä päätti muuttaa rakennuksensa omalla maallaan toiseen paikkaan, ei siitä yleensä jäänyt kirjallista jälkeä mihinkään. Tutkijan kannalta parhaassa tapauksessa maanmittari kävi toimittamassa tilusvaihdon, jossa isäntä antoi vanhan tonttinsa naapurilleen. Nekin muuttojen jäljet, jotka ovat jääneet lähteisiin, ovat satunnaisia mainintoja siellä täällä. Esimerkiksi Villilän jakokunnassa (silloin Huittisissa, nykyisin Sastamalaa) ratkottiin tieoikeuksia 1838. Pöytäkirjassa mainitaan muun muassa tie, joka kulkee Linnun uuden tontin ohi, ja tie, joka johtaa Kuljun vastaperustetulle tontille. Lähteisiin jääneet jäljet voivat olla niin hentoja, ettei niiden huomaaminen ole helppoa. Loimaalaisen Koskenkylän Hasson isäntä kirjoitti tilanpidostaan muistiinpanoja 1860-luvulla. Vuosittain hän kirjasi tilan tulot ja menot. Vasta kun tiesin, että tilan muutto on täytynyt tapahtua samalla vuosikymmenellä, osasin kiinnittää huomiota yhteen vuoteen keskittyneisiin muurarin ja maalarin palkkoihin.

Toisaalta varhainen muutos maaseudun rakentamisessa on kuvattu kirjallisuudessa jo paljon aikaisemmin. Antero Varelius teki 1847 kansatieteellisen tutkimusmatkan, jonka raportissa hän kuvaa, miten rakentamisen tapa oli yleisesti muuttunut jo 1800-luvun alkupuolella. ”Nykyään siirretään Länsi-Suomessa talot (tilat) yhä enemmän toistensa läheisyydestä ja rakennetaan mies- ja karjapihat, kuten rakennuksetkin erilleen mukavuuden ja paloturvallisuuden vuoksi, eikä mitään syytä rakentaa vanhan rakennustavan mukaan enää ole.”

Vaikka periaatteessa kaikki tarvittava tieto on ollut saatavilla aikaisemminkin, käytännössä kylien muutoskehityksen tutkiminen on tullut mahdolliseksi vasta viime aikoina. Lähteiden, varsinkin karttojen, digitointi ja paikkatietomenetelmät ovat yhdessä avanneet tämän oven. Edelleenkään ne eivät poista lähteiden sirpaleisuutta ja suoranaista puuttumista, mutta ainakin aineiston kokoaminen ja kokonaisuuden hahmottaminen on monin verroin helpompaa. Täsmällistä kuvaa kyläasutuksen purkautumisesta ei edelleenkään voida piirtää, mutta varmasti voidaan sanoa, että talonpojat olivat omaksuneet ”uudenaikaisen katsomustavan” jo paljon ennen 1800-luvun loppua, sillä silloin suurta osaa ryhmäkylistä ei enää ollut.

Kirsi Laine

Kirjoittaja on maataloushistoriaan erikoistunut tutkijatohtori Suomen historian oppiaineessa ja työskentelee tällä hetkellä Koneen säätiön rahoittaman Torpparin maatalous ja toimeentulo Lounais-Suomessa 1750‒1930 -tutkimuksen parissa.

Kirjallisuus:

Aaltonen, Esko, ”Kyläyhteiskunta isojaosta alkaen”, Teoksessa G. Suolahti, V. Voionmaa, E. Aaltonen, P. Renvall, L. Kuusanmäki, H. Waris & E. Jutikkala (toim.), Suomen kulttuurihistoria VI: Industrialismin ja kansallisen nousun aika. WSOY, Helsinki 1936. 74–95.

Laine, Kirsi, ”Kadonneet ryhmäkylät – maatilatonttien muuttojen eteneminen Lounais-Suomessa 1750–1920”, Maaseutututkimus 33 (2025), 27–50. https://doi.org/10.51807/maaseutututkimus.159690

Varelius, Antero, Suomen kansaa. Kansatieteellisiä havaintoja suuriruhtinaskunnan alueelta. Suom. I Sorvali & T. Sorvali. SKS, Helsinki 1985. (Ruotsinkielinen alkuteos 1847)