Historiantutkimuksen kenttää on viime kuukaudet ravistellut Kansallisarkiston uudet digitaalisen toimittamisen linjaukset ja toimipisteiden lakkauttamiset. Tilanne on nostanut tutkijat takajaloilleen ja aiheuttanut paljon närää. Suomen historiallinen seura on pitänyt tutkijoiden näkökulmia esillä, mediassa on ollut juttua aiheesta ja myös Lastuja-blogissamme muutoksia on käsitelty useammassakin tekstissä.

Kansallisarkisto on mainostanut etenkin uutta digitaalisen toimittamisen mallia uudistuksena, joka välttämättömästi reagoi muuttuvaan maailmaan, muuttuviin tutkimusmahdollisuuksiin ja muuttuviin taloudellisiin resursseihin. Erityisesti esille on nostettu seuraava perustelu: asiakkaat eivät enää käy Kansallisarkiston toimipisteissä.

Tämä johti minut ajattelemaan omaa suhdettani Kansallisarkistoon ja aineistojen käyttöön. Pontta kirjoitukselle antoi kollegan sosiaalisen median sivulla käyty keskustelu siitä, paljonko aineistoja kukin tutkija on urallaan tarvinnut esimerkiksi väitöskirjatutkimukseen. Seuraavassa avaan omaa historiaani Kansallisarkiston asiakkaana ja pohdin uudistusten vaikutuksia omasta näkökulmastani.

Kolmetoista vuotta aineistopyyntöjä

Kävin läpi tätä kirjoitusta varten Kansallisarkiston sivuilta omia aineistopyyntöjäni. Olen asioinut arkistoissa säännöllisen epäsäännöllisesti vuodesta 2013 lähtien, jolloin tein pro graduani. Yhteensä tiedostot näyttävät minulle pyytäneen nähtäväksi 295 arkistoyksikköä eli joko arkistokoteloa tai sidosta. Tähän päälle voidaan laskea vielä joitain kymmeniä yksiköitä, jotka olen tilannut paperisilla tilauslomakkeilla paikanpäällä. Näitä ovat olleet sellaiset aineistot, joita ei ainakaan tilaushetkellä oltu viety Kansallisarkiston Astia-palveluun, ja jotka siten olivat tilattavissa vain toimipisteeltä käsin.

Tilaamiani arkistoyksiköitä on siis kertynyt kolmessatoista vuodessa arviolta noin 320 kappaletta eli noin 25 yksikköä vuodessa. Tutkimuksen teon luonteesta johtuen tilaamieni aineistojen suurimmat massat keskittyvät tietyille vuosille. Ensimmäisenä väitöskirjavuotenani vuonna 2014 olin tilannut maltilliset 28 yksikköä, mutta vuonna 2019 määrä oli jo 105 yksikköä koko vuoden aikana. Vuonna 2022, kun oli jo väitellyt ja tein post doc-tutkimustani, tilausmäärä oli 54 yksikköä. Toisaalta vuonna 2024 en tilannut yhtään yksikköä.

Olen hyödyntänyt tilaamiani arkistoaineistoja karkeasti jaoteltuna kolmella eri tavalla. Ensimmäiseen kategoriassa ovat tutkimuksilleni oleelliset ja tärkeät aineistot eli ne, joiden pohjalta olen työni tehnyt. Toisin sanoen tutkimukselle elintärkeät aineistot. Toisessa kategoriassa ovat ne aineistot, joista on löytynyt yksittäisiä tiedonmuruja tai pieniä kokonaisuuksia, joita olen hyödyntänyt myöhemmissä tutkimustöissäni. Kutsutaan niitä vaikkapa tutkimuspolkuani tukeviksi aineistoiksi.

Kolmanteen kategoriaan kuuluvat ne aineistot, jotka olen käynyt nopeasti läpi ja todennut, ettei niistä ole hyötyä tutkimukselleni. Niin kutsutut hutiosumat siis. Nämä ovat nimestään huolimatta kuitenkin tärkeitä tutkijalle, sillä hutien avulla tutkimustyötä rajataan ja jäsennetään. Niiden antaman tiedon pohjalta vahvistuu käsitys siitä, mitä voidaan tutkia ja miten.

Arvioin, että olen tilaamieni aineistomäärien ja käyttötapojeni suhteen keskiverto Kansallisarkiston historiantutkija-asiakas, ainakin 1800- ja 1900-luvun Suomen historian tutkijana. Monella määrät saattavat olla isompiakin: eräs tutkija arveli tilanneensa yli 250 arkistoyksikkö pelkästään yhtä tutkimusta varten. Toisaalta Kansallisarkiston aineistot eivät ole välttämättömiä kaikille historiantutkijoille, ja onneksemme Suomessa on myös muita historiallista aineistoa arkistoineita tahoja.

Tilaamani määrät liittyvät useampiin eri projekteihin: pro graduun, väitöskirjaan, yksittäisiin artikkeleihin, tilaustutkimuksiin, kirjoihin, sukuhistoriaan ja pienempiin tutkimustöihin. Eniten aineistoja olen varmasti käynyt läpi väitöskirjaani varten sekä Turun yliopiston ylioppilaskunnan 100-vuotishistoriaa varten (noin 100 yksikköä). Pienemmät kirjoitusprojektini ovat taasen vaatineet nähtäväkseni vain muutaman yksittäisen kotelon tai sidoksen.

Historiantutkimuksen luonteeseen liittyen olen luonnollisesti käyttänyt muiden arkistojen kokoelmia, erityisesti Abo Åkademin kirjaston käsikirjoituskokoelmaa ja Kansalliskirjaston käsikirjoituskokoelmaa. Mutta keskitytään tässä nyt Kansallisarkistoon, jonka toimipisteistä olen asioinut Turussa ja Helsingissä, ja jonne olen myös tilannut muista toimipaikoista aineistoja. Olen hyödyntänyt myös Kansallisarkiston digitaalisia kokoelmia. Näistä esimerkiksi henkikirja- ja palovakuutusaineistot ovat vilkkuneet työpöytäni näytössä ahkerasti.

Digitaalisen toimittamisen mahdollisuudet

Digitaalisuus on tuonut historiantutkimuksen kentälle paljon hyvää ja hyödyllistä. On siis korostettava, että en ole missään nimessä digitalisaation vastustaja. Digitoiduilla aineistoilla on paikkansa ja ne ovat hyödyttäneet myös omia tutkimuksiani. Erityisesti erilaisten rekisteriaineistojen digitoinnit ovat olleet minulle tärkeitä. Olen myös kuvannut aineistoja itselleni, kuten varmasti lähes kaikki historiantutkijat ovat tehneet.

Ensinnäkin olen kuvannut paljon joko Helsingissä olevia aineistoja tai muualta Turun toimipisteelle tilaamiani aineistoja. Etäisyyksistä ja taloudellisista syistä johtuen on aineistoja ollut parempi lukea työkoneen näytöltä kuin paikan päällä. Toiseksi olen kuvannut etenkin sellaisia aineistoja, joista olen poiminut yksittäisiä asiakirjoja, tiedonlähteitä tai pienempiä kokonaisuuksia. Tämä johtuu erityisesti hallittavuudesta, sillä on helpompaa etsiä tarvittavat yksittäiset aineistot tietokoneelta kuin arkistokoteloista aina uudestaan ja uudestaan.

Sama hallittavuuden logiikka on puolustanut myös isompien aineistomassojen henkilökohtaista digitointia. Aineistot löytyvät huomattavasti nopeammin omalta koneelta kuin Kansallisarkiston Astiasta. Erityisen tuskastuttavaa on ollut Kansallisarkiston tapa digitoida asiakirjoja ilman mitään metatietoja tai ”kirjanmerkkejä” aineiston läpikäyntiin. Henkikirjassa saattaa olla lähes tuhat yksittäistä kuvaa, joista vaikkapa tietyn paikkakunnan tai korttelin tiedot pitää etsiä enemmän tai vähemmän summamutikassa, tai kirjata aina muistiin, että missä kohtaa juoksevaa numeroa mikäkin aineisto on.

Omalla tietokoneella tai pilvipalveluun tallennetuilla tiedostoilla tällaista käytettävyysongelmaa ei tule, jos viitsii nähdä hieman vaivaa omien aineistojensa järjestämiseen. Tällaiset omien työkalujen ja digitointien organisoinnit ovat tietysti tutkimuksen peruskauraa, eikä niitä tarvitse sen tarkemmin käydä läpi. Nostan tämän käyttäjänäkökulman kuitenkin tässä kirjoituksessa esille, sillä olen törmännyt ihmettelyyn siitä, miksi vastustamme digitointia, kun itsekin digitoimme aineistoja. Ei, emme vastusta digitointia, mutta…

Kansallisarkiston digitaalisen toimittamisen palvelulupaus on yksi arkistoyksikkö kahdessa viikossa ilmaiseksi asiakkaalle. Siis yksi kotelo tai sidos kahden viikon välein. Toki digitoinnit kumuloituvat ja tulevaisuudessa tilanne paranee. Saatan itse ehtiä toki jo eläkkeelle sitä ennen mutta, mutta yritetään pysyä optimisteina. Joskus kai yksi tai kaksi sidostakin tekee tutkijalle kesän.

Mikäli tutkija tai tutkijaryhmä tarvitsee enemmän aineistoja digitoitavaksi nopeammalla tahdilla, on palvelu maksullinen. Hinta yhden arkistoyksikön digitoinnille on 57,75 euroa. Tämän pohjalta voidaan tehdä laskuharjoitus vaikkapa 20–30 koteloa sisältävän arkiston digitoimisesta. Tällaisen pienehkön arkiston digitoiminen sanotaan nyt vaikkapa kahden kuukauden aikana tulisi maksamaan tutkijalle 924–1501,5 euroa, jos oletetaan, että kahden kuukauden aikana saisi tilattua neljä yksikköä ilmaiseksi.

Toki tutkija voisi odottaa 40–60 viikkoa saadakseen koko aineiston ilmaiseksi digitaalisena, Jokainen tutkimusta tehnyt historioitsija ymmärtää, ettei yksittäisillä tutkijoilla ole laittaa tällaisia rahallisia tai ajallisia resursseja omaan työhönsä. Digitoinnit on maksettava joko itse tai ujutettava ne jonkin muun maksettavaksi. Pienet summat jokin taho saattaa vielä kattaakin, mutta entä sitten kun kyseessä on 100 yksikköä, kuten omassa TYYn historiaa koskevassa osuudessani? Mistä löytyy 5 775 euroa digitointiin?

Fyysiset paperiset aineistot edelleen keskeisiä        

Tämän blogikirjoituksen pontimena oli tuoda keskusteluun historiantutkijan näkökulmaa ja konkreettisia kokemuksia siitä, miten minä olen hyödyntänyt Kansallisarkistossa olevia arkistoaineistoja. Kuten edeltä ehkä käy ilmi, on uusi digitaalisen toimittamisen malli minulle lähinnä kiva kuriositeetti, jota ilman pärjäisin myös ihan hyvin. Minulle tutkijana on paljon tärkeää se, että pääsen lukemaan fyysisiä aineistoja paikan päälle silloin, kun tarve sille syntyy.

Kansallisarkisto mahdollistaa edelleen pääsyn avoinna oleviin toimipisteisiin, siis sikäli kun niitä ei ole lakkautettu. Turun toimipisteellä tutkijoilla on mahdollista lukea paperisia aineistoja kuusi kertaa kuukaudessa. Kun aloitin tutkimukseni, oli Kansallisarkiston ovi auki joka päivä, ja vielä muutama vuosi sitten pääsy mahdollistui 12 päivänä kuukaudessa. Työhömme nähden kuusi lukupäivää kuukaudessa on liian vähän, kun tutkimuksen kohteena on isompi aineisto tai aikapaine aineistojen läpikäymiselle on tavanomaista kovempi.

Pidän digitointia tärkeänä, mutta yksittäisten arkistomappien sijaan näen hyödyn siinä, että digitoidaan suuria aineistokokonaisuuksia ja arkistoja. Tämäkään ei poista tarvetta nähdä aineistoja fyysisinä kappaleina, jolloin kokonaisuudet ja aineistojen nyanssit tulevat selkeämmin esille. Lukusalissa istuminen tarjoaa myös virkistävän vaihtoehdon jatkuvalle päätteen ääressä istumiselle, jota tämä työ enemmissä määrin on. Parhaimmillaan digitointi voi toki helpottaa ja nopeuttaa tutkimusta yksittäisissä hetkissä ja yksittäisten aineistojen kohdalla. En kuitenkaan pidä sitä vaihtoehtona fyysisille aineistoille.

Olin taannoin Kansallisarkiston järjestämässä tutkijatapaamisessa keskustelemassa digitaalisen toimittamisen mallista ja tulevista muutoksista. Keskustelusta jäi itselleni sellainen tunne, ettei Kansallisarkiston henkilöstön keskuudessa täysin ymmärretty sitä, miksi tutkija haluaisi tulevaisuudessakin jatkaa työskentelyä fyysisten aineistojen parissa, kun mahdollisuus olisi myös digitoituihinkin. Sama ajatus muuttuneista toimitavoista heijastuu myös digitaalisen toimittamisen perusteluissa.

Itselleni linjaus on selvä: työni keskeisenä sisältönä ja ilona on nimenomaan fyysisten aineistojen tutkiminen. Jos minun tutkijana pitäisi tehdä hypoteettinen valinta sen suhteen, käytänkö jatkossa vain digitoituja aineistoja vai fyysisiä paperisia aineistoja, olisi valinta ilman muuta paperi. Sen käyttöliittymä on ylivoimainen, oli kyse sitten yksittäisistä dokumenteista, isommista ”paperikasoista” tai satojen sivujen sidoksista.

Mitä enemmän tätä Kansallisarkiston toiminnallista uudistusta mietin ja mitä enemmän erilaisten tutkijoiden näkemyksiä asiasta kuuntelen, sitä useammin mieleeni nousee kenties kaikkein tärkein kysymys: kenelle tätä uudistusta tehdään?

Topi Artukka

Kirjoittaja on historiantutkija, joka vierailee mielellään arkistoissa paikan päällä.