Loivapiirteisen, painaumaa muistuttavan ojan toisella puolella seisoo oksittu kataja. Vuosittainen oksiminen saa katajan kasvamaan suoraksi, hyväksi seipään raaka-aineeksi. Selän takana maisema on pääosin avoin. Pellot ja niityt ympäröivät asutusta. Edessä maisema muuttuu vähittäin. Aluksi avaruutta täplittävät siellä täällä kasvavat katajat ja lehtipuut, joiden juurilta aluskasvillisuus on laiduntavien eläinten kaluama. Kauempana puuston määrä lisääntyy vähitellen. Osa lehtipuista on lehdestämisen seurauksena latvattomia.

Tältä maisema näyttää sateisena maaliskuun iltapäivänä vuonna 2026 Linnén Hammarbyssä lähellä Uppsalaa, kun Suomen maatalousmuseo Saran henkilökunta seuraa maastoretkellä oppaana toimivaa agraarihistorioitsija Clas Tollinia. Samankaltaiselta maisema näytti myös 1700-luvulla Carl von Linnén (1707‒1778) omistaessa tilan. Jo lähes 20 vuoden ajan tilaa on hoidettu kulttuurireservaattina, mikä tässä tapauksessa tarkoittaa tilan hoitamista 1700-luvun menetelmillä ja siten maankäytön ja maiseman palauttamista mahdollisimman paljon Linnén ajan asuun.

Kulttuurireservaatin työssä pitkään mukana ollut Tollin kertoo, että toiminnan lähtökohtana on 1750-luvulla toteutetun isojaon kartta, joka kuvaa tilan maankäyttöä mittausajankohtana. Kierroksella Linnén tiluksilla on koko ajan läsnä 1700-luku ja oma aikamme, jossa tutkijat lähteiden sekä yrityksen ja erehdyksen kautta pyrkivät pala palalta saavuttamaan paremman ymmärryksen työtavoista, maankäytöstä ja niiden vaikutuksesta maisemaan.

Käytännön syistä kaikkea ei voida tehdä kuten 1700-luvulla. Eläimiä ei nykyisin voida laiduntaa metsässä ilman aitausta. Siksi Linnén Hammarbyssä on tänä päivänä kahdenlaisia aitoja. Siellä, missä 1700-luvun kartan mukaan oli aita, siis peltojen ja niittyjen ympärillä, on nykyisin riukuaita menneen ajan tapaan. Sen sijaan metsälaitumia ympäröivät sähköpaimenet. Näin historialliset ja nykyaikaiset elementit erottuvat maisemassa selvästi toisistaan.

1700-luku ja nykyaika eivät ole alueen ainoat aikatasot. Tilan sotilastorppa on siirretty 1800-luvulla eri paikkaan kuin missä se sijaitsi 1700-luvulla. Siksi sotilastorppaa ja siihen kuuluvia maita hoidetaan 1800-luvun tapaan. Esimerkiksi sotilastorpan pellossa viljellään perunaa, joka tilan muilla viljelyksillä loistaa poissaolollaan.

Retkiryhmämme, johon oppaan ja sarkalaisten lisäksi kuuluu Ruotsin maatalousyliopiston (SLU) agraarihistorian tutkijoilta ja Tukholman yliopiston kulttuurimaantieteilijöitä, taival kulkee kaalitarhasta pellolle ja laitumille sekä monimuotoisen metsätaipaleen kautta kaskelle. Kaalitarhan kahden kyynärän levyisissä penkeissä viljelykierto on 1700-luvun tavoin kolmevuotinen. Vahvasti lannoitetussa penkissä kasvatetaan ensimmäisenä vuonna kaalia, toisena sipulia ja juurikasveja sekä kolmantena vuonna herneitä ja papuja. Kierron ulkopuolella on perennoja sekä penkki yrteille ja maustekasveille. Pellot ovat kaksivuoroviljelyssä, jossa vuorovuosin vaihtelevat ruis ja kesanto. Alueen kuivat keväät eivät olleet otollisia kevätviljojen viljelylle.

Viimeisten kymmenen vuoden ajan viljelyä on laajennettu myös kaskeen. Viidesti, noin joka toinen vuosi, kaski on poltettu Hammarbyn metsässä. Ensimmäinen kaski on jo alkanut metsittyä uudelleen, vaikka puiden taimet ovat vielä pieniä. Viimeksi kaadettu kaski on jäänyt polttamatta liian kuivan viime kesän vuoksi. Kaskien viljely on tuottanut tutkijoille vaihtelevia kokemuksia. Toisinaan ruis on kasvanut pitkäksi ja satoisaksi, mutta kosteassa notkelmassa ruissato jäi vähäiseksi. Sen sijaan nauris kasvoi hyvin. Tutkijalle, joka on kiinnostunut viljelyn vaikutuksista maisemaan, kaskeaminen on maratonmatka. Tulokset näkyvät pitkällä, kymmenien vuosien aikavälillä.  

Kierros eri aikatasojen maisemassa on valaiseva. On hämmentävää nähdä konkreettisesti edessään maisemapiirteitä, joita on aiemmin yrittänyt kuvitella mielessään ja mielikuvien perusteella myös selittää muille. Samaan aikaan kierros herättää kysymyksiä. Onko tieto käytetyistä menetelmistä riittävää vai onko 1700-luvun viljelijöillä ollut vaihtoehtoja, joita emme nykytiedolla ymmärrä? Se mitä 2020-luvun tutkija tekee 1700-luvun työkaluja muistuttavilla välineillä, ei välttämättä vastaa sitä tekniikkaa, jota 1700-luvun ihmiset käyttivät. Entä voiko oma käsityksemme rationaalisuudesta estää meitä näkemästä, mikä oli rationaalista 1700-luvun oloissa ja yhteiskunnassa eläneille ihmisille? Kuten tutkimuksessa yleensä, uuden oppiminen avaa näkymiä siihen, mitä emme vielä tiedä. Samoin 1700-luvun maankäytön ja maiseman näkeminen konkreettisesti silmien edessä syventää kiinnostusta ihmisen toiminnan ja luonnon yhteisvaikutuksesta ympäristöömme.

Linnén Hammarby on yksi Ruotsin 38:sta läänitason kulttuurireservaatista. Ne tuottavat kokeellisesti tietoa, jota muulla tavoin on vaikea tavoittaa. Kulttuurireservaattien lisäksi suomalaistutkijassa lievää kateutta aiheuttaa agraarihistorian osasto Ruotsin maatalousyliopistossa. Suomessa on kuitenkin maataloushistorian alalla omat vahvuutensa. Esimerkiksi Ruotsista puuttuu maatalousmuseo ja siten maatalouden esineellisen kulttuurin tuntemusta. Yhteydet naapurimaiden välillä ovatkin erityisen arvokkaita, koska pohjoisella maataloudella on omat erityispiirteensä, joiden asiantuntemusta emme voi tuoda muualta.

Kirsi Laine & Elsa Hietala

Kirjoittajat ovat maataloushistoriaan erikoistuneita tutkijoita ja museoammattilaisia.