Suomalaisen Kuolemantutkimuksen Seura (SKTS) järjesti syysseminaarin Tieteiden talolla Helsingissä perjantaina 23.10.2026. Seminaarin teemana oli tänä vuonna ”Kuolema populaarikulttuurin pimeänä vetovoimana”. Kevät- ja syysseminaarien lisäksi SKTS järjestää muun muassa elokuvailtoja ja kahvilatapaamisia sekä julkaisee vertaisarvioitua Thanatos-verkkolehteä.
Aloitin väitöskirjatutkijana Suomen historian oppiaineessa tammikuussa 2026. Tutkimukseni käsittelee Suomen sisällissodan muistojulkaisujen kehollisten kuvastojen vaikutuksia ihmisten kuolemasuhteeseen. Lisäksi se osallistuu laajemmin keskusteluihin siitä, miten keho, aistit ja tunnepitoiset kokemukset muovaavat ajatteluamme. Historiantutkijat ovat enenevissä määrin alkaneet kiinnittää huomiota kehollisuuteen ja materiaalisuuteen osana tiedon rakentumista (ks. esimerkiksi FT Noora Viljamaan blogikirjoitus arkistojen kehollisuudesta). Nämä tekijät ovat vaikuttaneet menneisyyden ihmisten elettyyn kokemukseen, mutta ne ohjaavat myös keskeisellä tavalla sitä, miten me tutkijoina teemme tulkintoja ja tuotamme tietoa.
Tästä blogitekstistä piti alun perin tulla erilainen. Ajatuksenani oli koota yhteen SKTS:n syysseminaarin keskeistä antia ja jatkaa keskustelua esille nostetuista teemoista. Saapuessani Helsinkiin seminaaripäivän aamuna minulle oli kuitenkin jo selvää, etten tulisi osallistumaan seminaariin yksinomaan väitöskirjatutkijana, vaan myös kroonisesti sairaana. Sairastan tulehduksellista suolistosairautta ja neurologista sairautta, joilla on vaihtelevia vaikutuksia toimintakykyyni. Seminaaripäivänä näköni oli sumea, vatsani kipeä ja minulla oli voimakas päänsärky. Jo etukäteen pohtimani huoli ajankohtaistui: miten voisin kirjoittaa seminaarista raportin, sellaisen kuin ”kuka tahansa”, jos kipu veisi kaiken huomioni?
Ilmoittauduttuani Tieteiden talolla lähdin etsimään lähintä vessaa. Onneksi järjestäjät olivat ymmärtäväisiä ja sanoivat, että saliin saisi saapua myös myöhässä. Tunne epäonnistumisesta iski kuitenkin ensimmäisen kerran: olenhan tutkija, minun pitäisi olla täsmällinen!
Seminaarin ensimmäisellä puolikkaalla FT Heikki Rosenholm puhui kuoleman esittämisestä 1940- ja 1950-lukujen suomalaisissa fiktioelokuvissa. FM Enni Salo puolestaan kertoi, miten kuolemaa ja kuolevaisuutta käsitellään 2000-luvulla julkaistuissa elokuvissa ja televisiosarjoissa, kuten Disneyn animaatioelokuvissa. Tämän jälkeen ohjelmassa oli puolen tunnin kahvitauko, jonka alkaessa suuntasin jälleen vessaan. Saavuttuani takaisin pöydissä kävi vilkas puheensorina ja tauko alkoi olla loppumaisillaan. Otin pikaisesti teetä ja kakkua ja vetäydyin sivummalle ikkunalaudan ääreen syömään. Olisin varmasti ollut tervetullut liittymään mukaan keskusteluun, mutta oloni oli uupunut ja kipeä, joten halusin levätä hetken itsekseni. Raskas tunne epäonnistumisesta iski jo toistamiseen: olenhan tutkija, minun pitäisi verkostoitua!
SKTS:n syysseminaarin ohjelma oli mielenkiintoinen ja tunnelma lämmin. Valitettavasti en pystynyt seuraamaan loppupäivän esityksiä täysipainoisesti, koska kipuni paheni ja jouduin lopulta poistumaan ennen seminaarin päättymistä. Matkalla rautatieasemalle minua itketti. Väitöskirjatutkija, minäkö! Olin asettanut itselleni rooliini liittyviä odotuksia, mutta jättänyt huomiotta, että roolini ja kokemukseni ovat moninaisia. En yksinkertaisesti voi erottaa kehollista kokemustani siitä, mitä matkustaminen, liikkuminen, ajan kuluminen, havaitseminen tai vuorovaikutus minulle tarkoittavat ja miltä ne tuntuvat. Tämä on vain yksi, omakohtainen esimerkki siitä, miten kehollinen kokeminen voi olla läsnä eletyssä elämässämme ja tavassamme havainnoida maailmaa.
Haastankin nyt itseni, ja ehkäpä myös sinut, arvoisa lukija, pohtimaan, millaisia odotuksia asetamme itsellemme. Entä millaisia tunteita liitämme näihin odotuksiin? Minä odotin itseltäni täsmällisyyttä, aktiivista verkostoitumista ja analyyttistä selontekoa seminaarin tieteellisestä annista. Tässä koin epäonnistuneeni. Siitä huolimatta olen edelleen tutkija – kuten olen monia muitakin asioita. Mitä kaikkea sinä olet?
Enni Laakio
Kirjoittaja on Suomen historian väitöskirjatutkija, joka tutkii tunnepitoisten, kehollisten kuvastojen vaikutuksia ihmisten kuolemasuhteen muotoutumiseen.
JAA ARTIKKELI:
Kiitos Emmi! Minä olen 78-vuotias eläkeläinen, jonkin verran liikuntarajoitteinen. Olin myös väitöskirjatutkija, kunnes tammikuussa 2025 jouduin luopumaan haaveestani ja siirtymään passiivirekisteriin. Syynä oli se, että olin syksyllä 2023 kaatunut kahdesti kävellessäni ulkona. Tuttu lääkäri teki minulle lähetteen aivojen magneettikuvaukseen, ja siinä paljastui, että aivoissani on pieniä määriä valkoista plakkia, joka mm. horjuttaa tasapainoani ja voimakkaasti väsyneenä saa puheenikin puuroutumaan. Luopumispäätös oli vuorokauden ajan todella raskas ja sen jälkeen valtavan helpottunut. Sen jälkeen olen kirjoitellut joitakin pieniä artikkeleita, viimeksi riikinruotsalaiseen sukututkijoiden Släkt och Hävd-lehteen, joka julkaistiin tänä syksynä. Parhaillaan on työn alla blogikirjoitus viikolle 49 Turun yliopiston historiantutkijoiden blogiin.
Ulkona liikun enää rollaattorin avulla, junamatkoista ei tulisi mitään, ja jos minun on mentävä kauemmas kuin puolen kilometrin päähän, minun on turvauduttava mieheni autokyytiin. Näinkin se elämä menettelee, kun on pakko.
Oletko muuten törmännyt vanhaan kansanuskomukseen, jonka mukaan kuolleiden henget eivät pääse veden yli? Isäni äidin vanhemmat, jotka kuolivat 1924 pahasti riitaantuneena, sanoivat lapsilleen, että heidät on haudattava niin, että vesi on heidän välissään. Näin myös tapahtui eli heidät haudattiin kahteen eri hautausmaahan runsasjärvisellä seudulla.