Aatelisperheen tyttäreksi Elimäen Hämeenkylän kartanoon syntynyt Jacobina Charlotta Munsterhjelm (1786−1842) kirjoitti teinityttönä parin vuoden ajan päiväkirjaa. Jacobina merkitsi päiväkirjansa sivuille lyhyitä huomioita perheenjäsenistään, ystävättäristä, kartanon piioista, torpparien lapsista, perhejuhlista, tanssiaisista, kylpyläelämästä, korttipeleistä, onkimisesta, uimisesta, juhannuskokoista ja joululahjoista. Toisin sanoen päiväkirja kertoo nuoren silmin nähtynä suomalaisen maalaiskartanon ja pitäjän elämästä ja ihmisistä niin arkisaskareissa kuin juhlien pyörteissä.

Päiväkirjan sivuilta voi poimia tiedonmurusia myös aikuisten elämästä, tapaamisista ja neuvotteluista, sillä lapset seurasivat vanhempiaan, aikuisia sisaruksiaan tai palveluskuntaa niin vierailuille, päivällispöytiin, marjametsään kuin aamun asti kestäneisiin tanssiaisiinkin. Asiakirjana päiväkirja on ainutlaatuinen, sillä se on ainoa meidän päiviimme säilynyt, Ruotsin ajan Suomessa kirjoitettu nuoren tytön päiväkirja.

Kirjeillä ja päiväkirjoilla oli 1700-luvun eliittikulttuurissa monta tehtävää ja muotoa. Kirjeitä luettiin ääneen ja perhe- ja seurapiiriuutiset, huhut ja juorut levisivät kirjeitse nopeasti eri puolille sukupiiriä. Kirje kävi myös kasvatusvälineestä. Lapset kirjoittivat vanhemmilleen ja harjoittelivat samalla kirjeenkirjoituksen tekniikkaa ja aikuisten käyttämiä elegantteja puheenparsia. Vanhempien vastaukset sisälsivät moraalisia ohjeita sekä opastusta kirjoitustyylissä ja oikeinkirjoituksessa.

Päiväkirjalla saattoi olla samankaltaisia kasvatustavoitteita. Nuori tyttö tai poika kirjoitti muistiin näkemäänsä ja harjaantui samalla kirjoittamisen taidossa. Oli itsestään selvää, että päiväkirja oli tässä tapauksessa kasvattajan vapaasti luettavissa ja kommentoitavissa. Jacobina Munsterhjelmin päiväkirja palveli selvästi edellä mainittua tavoitetta. Almanakkamaisen lyhyissä merkinnöissä ei myöskään ole mitään intiimiä. Vaikka Jacobina kertoo potevansa hankalaa rintapaisetta tai odottavansa innolla Loviisassa järjestettäviä tanssiaisia, eivät nämä asiat olleet mitään aikuisilta tai ikätovereilta kätkettyjä salaisuuksia.

Joulun aatonaattona vuonna 1799 Hämeenkylässä valmistauduttiin joulunviettoon. Kartanon tyttärien viimeisen muodin mukaisia nokkospalttinaleninkejä oli ommeltu monta päivää. Nyt leningit olivat valmiita, ja tyttäristä vanhin Annette Munsterhjelm tärkkäsi ja silitti ne. Kartanon piiat puolestaan kuurasivat päärakennuksen lattiat. Edellisenä iltana Jacobinan Ulla-sisar oli yhdessä piikojen kanssa ommellut uusia tuolin- ja sohvanpäällisiä myöhään yöhön. Myös vierreleipää oli leivottu keittiössä yhteisvoimin jouluksi.

Pieniä joululahjoja oli niin ikään tehty ja ostettu ennakkoon. Ulla-serkku oli ompeluttanut räätälillä liivin kartanon isännälle. Jacobina sai sisariltaan hiusnauhan, vyön ja punaista taftia kirjelaukkua varten. Äidilleen hän oli ostanut peltisen mitta-astian, Ulla-serkulle lyijykynän, jossa oli liikuteltava varsi, Ulla-sisarelle kynäveitsen ja Beata-sisarelle punaisen hiusnauhan. Joulupäivänä aamuna kiiruhdettiin kirkkoon. Kirkosta palattuaan joulun juhlinnasta uupuneet kartanon neidit kuitenkin kiiruhtivat päiväunille ja nukkuivat aina illallisaikaan asti. Tapaninpäivänä he leikkivät joululeikkejä yhdessä kartanon piikojen kanssa.

Uudenvuodenaattona rengit riemastuttivat kartanonväkeä pukeutumalla yksi pukiksi, yksi kurjeksi ja yksi paimeneksi. Pikkusisar Beata sai Jacobinalta uudenvuodenlahjaksi olkipiiskan, piipun ja nuuskaa. Tupakka, olut ja viini kun olivat tuolloin myös osa kartanon lasten arkea. Tapanina tanssittiin niin kartanon salissa kuin väentuvassakin.

Vuotta myöhemmin Munsterhjelmit viettivät joulun ja uuden vuoden sukuloimalla Savossa. Päivät ja illat täyttyivät illallisista, panttileikeistä, katrilleista ja valsseista. Tanssiaiset saattoivat jatkua aamuyöhön, ja ”illat olivat täynnä musiikkia”. Uudenvuodenaattona nuoret neidit ”yrittivät katsoa, millainen onni meillä on ensi vuonna”. Joulupäivän aamuna ja uudenvuodenpäivänä käytiin kirkossa.

Ruotsin aristokratiaa tutkinut etnologi Angela Rundgvist on todennut, että vielä 1800-luvun alkupuolella aatelisperheiden ja palveluskunnan suhteet saattoivat olla jopa tavallaan tuttavallisia. Aateliseen perhetalouteen lukeutuivat lasten ja nurkissa asuvien sukulaisten ohella palvelijat. Viime kädessä tämänkaltainen tuttuus kuitenkin rajoittui kartanon arkielämään ja kodin askareiden piiriin. Edustustilaisuuksissa tai aterioilla ei näyttäydytty tuttavallisesti yhdessä, ja esimerkiksi kirkkomatkat tehtiin aina erikseen. Säätyläisten vierailuihin tai isäntäväen perhejuhliin palvelijat osallistuivat ainoastaan työntekijöinä. Jouluna, juhannuksena ja palkollisten häissä säätyrajat olivat kuitenkin matalimmillaan. Joulunpyhinä kaikki palveluskunta sai tulla päärakennukseen leikkimään jouluisia leikkejä kartanon nuorten kanssa. Jouluna ja juhannuksena koko kartanon väki myös söi yhdessä, ja kartanon sisäpiikojen häissä kartanon neidit saattoivat juhlia häävieraiden kanssa läpi yön.

Kirsi Vainio-Korhonen

Kirjoittaja on Suomen historian professori

Kirjallisuutta:

Gunnar Suolahti: Joulu 1700-luvun kartanoissa. Joulutunnelma 1917.

Kartanoiden Kouvola: Jacobina Charlotta Munsterhjelmin päiväkirja 1799-1801. Poikilo-museot. Kouvola 2020.

Kirsi Vainio-Korhonen: Piikojen arkea ja juhlaa Hämeenkylän kartanossa noin 1800. Teoksessa Marjatta Rahikainen ja Kirsi Vainio-Korhonen (toim.), Työteliäs ja uskollinen. Naiset piikoina ja palvelijoina keskiajalta nykypäivään. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. Helsinki 2006.