Keskikesän kynnyksellä tein arkistossa riemastuttavan löydön. Selvittäessäni väitöskirjatutkimukseni tutkimusjoukkoon kuuluvan Charles Emil Lindströmin elämänkulkua huomasin, että Charles oli 1850-luvulla opiskellut Turun teknillisessä reaalikoulussa, joka perustettiin vuonna 1849 ja joka oli siten yksi Suomen ensimmäisistä teknillisistä reaalikouluista. Niinpä lähdin selvittämään, mitä arkistot kertovat Charlesin koulupolusta ‒ vai kertovatko ne ylipäätään mitään. Avatessani arkistokansiota Kansallisarkiston Turun toimipisteen tutkijasalissa vatsanpohjassani oli kutkuttava odotuksen tunne, jonka jokainen arkistossa vieraileva tunnistaa. Kutkuttava jännitykseni vaihtui riemuksi, kun huomasin, mitä arkistokansiosta löytyi. Koulun arkistoon on nimittäin talletettu myös kouluun oppilaaksi pyrkineiden hakemukset, jotka avasivat minulle kaipaamiani näkökulmia Charlesin perheen sosioekonomiseen asemaan. Syntyperältään avioton Charles varttui köyhässä perheessä, joten Charlesin hakemus kertoo tutkimukseni kannalta monenlaista arvokasta tietoa hänen taustastaan.

Muun muassa asiakirjan koko, materiaali, väri ja muoto kertovat aivan olennaisia asioita paitsi asiakirjasta myös sen laatijasta. Charlesin hakemus poikkeaa vaatimattomuudessaan monesta muusta kouluun hakeneen lapsen taustasta. Hakemus koostuu nimittäin vain papintodistuksesta sekä Charlesin yksityisopettajan Amanda Elvin Schalbergin laatimasta todistuksesta, joka kertoo Charlesin opiskelleen Schalbergin omassa pientenlastenkoulussa ennen hakemistaan teknilliseen oppilaitokseen. Käsiala Schalbergin kirjoittamassa koulutodistuksessa on huolellisesta ja siistiä, mutta todistus on laadittu paljon ohuemmalle ja kooltaan pienemmälle paperille kuin monen muun kouluun hakeneen lapsen hakemus. Valtaosa muista hakemuksista on kirjoitettu paksulle eräänlaiseksi kansioksi taitetulle paperille, jonka sisältä löytyvät tarpeelliset koulu- ja muut todistukset.

Tunteeni Charlesin kouluunhakupapereiden äärellä kertovat, miten kokonaisvaltaista lähteiden kokeminen on. Puhun lähteiden kokemisesta, koska minusta se kuvaa parhaiten tällaisen analogisen aineistokokonaisuuden äärellä syntyvää riemua ja elämystä, joka parhaimmillaan kumuloituu edelleen tieteelliseksi luovuudeksi ja uusiksi tutkimustuloksiksi. On elämys saada pidellä kädessä hakemusta, tuntea sen paino tai keveys, taitella varovasti auki moneen kertaan taitettu papintodistus ja ujuttaa pieneksi taiteltu kirje hellävaraisesti ulos kuorestaan, jossa se on talletettu arkistoon. Analogisia asiakirjoja kokiessa lähteiden, tässä tapauksessa hakemusten, materiaaliset erot huomaa selvästi. Digitoiduista asiakirjoista ei puolestaan voi erottaa lainkaan yhtä hyvin asiakirjojen materiaalieroja eikä välttämättä myöskään kokoeroja, jotka nekin voivat kertoa jotakin siitä, miten erilaisista kodeista ja taustoista kouluun oppilaaksi pyrkineet lapset tulivat. Arkisto on siten myös kehollinen kokemus, kuten Pirjo Ovaskainen totesi vastikään Historiantutkimuksen päivillä pidetyssä paneelikeskustelussa tutkijoiden arkiston tulevaisuudesta.

Tutkija ei myöskään osaa ennakoida, mitkä asiakirjat ja yksityiskohdat ovat lopulta tutkimukselle kaikista keskeisimpiä. Yhtä lailla digitoidusta aineistosta olisi selvinnyt, milloin Charles opiskeli teknillisessä oppilaitoksessa ja että hän oli saanut alkeisopetusta yksityiskoulussa sitä ennen. Kuitenkin vain analogisen asiakirjan materiaalisuus ja kokeminen sekä sen vertaaminen aineistokokonaisuuteen kertoo jotain kiinnostavaa myös Charlesin perheen taloudellisesta pääomasta. En ole vielä kovin kokenut materiaalisen historiantutkimuksen parissa, joten on epätodennäköistä, että olisin osannut suunnata huomioni asiakirjojen keskinäisiin materiaalisiin eroihin, jos olisin tutustunut koulun arkistoon vain digitaalisessa muodossa. Toisaalta digitoitu aineisto ei avaa kokeneellekaan tutkijalle kaikkia niitä materiaalisia ulottuvuuksia, jotka selviävät analogisista asiakirjoista kenties jo yhdellä vilkaisulla. Siksi tutkijat ja opiskelijat tarvitsevat jatkossakin sekä analogisia että digitoituja aineistoja, kuten Taina Saarenpää, Liisa Vuonokari-Bomström ja Mari Välimäki ovat tuoneet esiin tässä blogissa ilmestyvässä Digitaalisuus ei ole vastaus kaikkeen -blogisarjassa.

Palaan vielä lopuksi fyysisen arkistovierailun herättämiin tunteisiin. Lähdelöydön äärellä heräävät tunteet eivät ole tutkimuksen kannalta merkityksettömiä tai triviaaleja seikkoja. Ammattitaitoinen tutkija osaa nimittäin valjastaa lähdelöydön äärellä syntyvät tunteensa tutkimuksen työkaluiksi ja edelleen uusiksi tutkimustuloksiksi. Siksi on tärkeää, että arkistoihin pääsevät jatkossakin tutkijoiden lisäksi myös opiskelijat, sillä arkistotyöskentelyä ei voi oppia muualla kuin paikan päällä arkistoissa.

Noora Viljamaa

Kirjoittaja viimeistelee väitöskirjaansa syntyperältään aviottomien lasten huono-osaisuuden kokemuksista 1800-luvun Turussa.