Viimeisen viikon aikana on ollut ilahduttavaa lukea niin monen median nostoja Heta Lähdesmäen väitöskirjasta Susien paikat. Ihminen ja susi 1900-luvun Suomessa. Tuskin sattumalta sunnuntain 19.1. Helsingin Sanomien kolumni käsitteli muunlajisten eläinten tunne-elämää ja kommunikaatiota.

René Descartes’n huippuunsa muotoileman antroposentrismin ja sitä seuraavien vuosisatojen tuotanto- ja riistonäkökulman murtuminen on aiemmin tapahtunut luonnonoikeudellisten ja eettisten periaatteiden läpimurrossa. Sittemmin tähän on päädytty myös ilmastonmuutoksen seurannaisvaikutuksena, kun ihmiskunnan valtaosa on alkanut huomata biokemiallisen riippuvuutensa elonkirjosta, jolta on pohja putoamassa pois. Näissä kummassakin on kysymys yksisuuntaisesta intellektuaalisesta positiosta tai ihmiskeskeisestä resurssiajattelusta.

Viime viikon medialukemistosta ja Lähdesmäen väitöstä kuunnellessa tuli kuitenkin vaikutelma uudesta hiljaisesta signaalista: empatiasta. On toki selvää, että susi on muunlajisten eläinten joukossa melkein kuin sisko tai veli – ainakin jos vertaa vaikkapa tomaattiin tai prokaryootteihin. Jo keskushermostollisten lajiyksilöidenkin uudelleenasemoituminen on silti tuore ja ilahduttava asia. Uudella ajalla länsimaissa muotoutuneen monimutkaisen yksisuuntaisen eläinkäsityksen sekä luonnon ja ihmisen välisen suhteen kriittisessä tarkastelussa olennaista on ymmärtää tai ainakin tiedostaa eri lajien tunne-elämää ja merkitysjärjestelmiä.

Lapset ovat kiintoisa laboratorio, kun arjessa tarkastelemme oman lajimme suhdetta muunlajisiin eläimiin. Tunnesuhteet ulottuvat liikuttavasta samaistumisesta ja empatiasta impulsiiviseen inhoon, tuhovimmaan ja uhan kokemiseen. Lasten eläinsuhteessa korostuu tunteiden laaja skaala, vapaus raskaista kulttuurisista käsiteapparaateista, jotka tiivistyvät osaksi laji-identiteettiä aikuisuutta kohti edetessä.

Biosfäärin arvoa ja olemassaoloa on hyvin vaikeaa, kenties mahdotonta johtaa eettisiin tai rationaalisiin perimmäisiin oikeutuksiin. Stephen Hawkingin sanoin olemme biokemiallista roskaa yhden mielivaltaisen maailmankaikkeuden kappaleen pinnalla. Jos pyrkii etsimään vastauksia luonnon ja oman itsemme olemassaoloon pelkästään antiikin Kreikasta periytyvän empiiris-analyyttisen rakennelman avulla, joutuu herkästi eksyksiin kehämäisten argumenttien valtamerelle. Ilmastonmuutoksen mukanaan tuoma, etenevä tuho aiheuttaa kuitenkin ensimmäistä kertaa ihmiskunnan omaa tulevaisuutta uhkaavan skenaarion, jossa biosfäärin olemassaolon oikeutusta koskevat argumentointi ja pohdinta liukuvat abstraktista ideasta kohti arkitodellisuutta.

Empatian merkitys ihmisten välisessä toiminnassa ulottuu kaikkialle arjesta politiikkaan. Kenties muunlajisten organismien tunteiden ja ajattelun ymmärtäminen voisi tuoda biosfäärin katastrofin lähemmäs meitä kuin abstraktien lukujen ja linnéläisestä systematiikasta periytyvän luokittelun. Tuskin on sattumaa, että juuri se maapallon kulttuuripiiri, jonka filosofia 1800-luvulla tappoi Jumalan, sahaa koko elonkirjon oksaa.

Panu Savolainen
Kirjoittaja on Suomen historian tutkijatohtori, yliopistolehtori (ma.) ja arkkitehti