Suomalaisen eläinsuojelun historia ei ole yleisesti tunnettua. Kun olen kertonut tekeväni pro gradu -tutkielmani 1800- ja 1900-lukujen taitteen eläinsuojeluliikkeestä, yleisin kuulemani vastaus on: ”Ai, oliko jo silloin sellaista?” Tässä kirjoituksessa tarkastelen henkilöä, joka ansaitsisi tulla muistetuksi suomalaisen eläinsuojelun historiasta puhuttaessa. Kyseessä on vuosikymmeniä Helsingin eläinsuojeluyhdistyksessä vaikuttanut Constance Ullner (1856–1926). Ullner ansaitsi elantonsa postikonttorin hoitajana, mutta näyttää käyttäneen kaiken vapaa-aikansa eläinsuojelutyöhön. Ruotsinkieliseen yläluokkaiseen perheeseen syntynyt Ullner oppi kotiopettajattarien avulla sekä ranskan että englannin kielen. Myöhemmin hän hyödynsi hyvää yhteiskunnallista asemaansa, sosiaalisia suhteitaan ja kielitaitoaan eläinsuojelutyössään.

Constance Ullner piti runsaasti eläinsuojeluaiheisia esitelmiä muun muassa kouluissa, seurojen tilaisuuksissa ja sairaaloissa. Lisäksi hän vieraili eläinsuojelukokouksissa ja -kongresseissa niin Suomessa kuin ulkomaillakin. Kokouksista Ullner toi uusia ideoita suomalaiseen eläinsuojeluun: esimerkiksi kansainvälisen eläinten päivän viettäminen on kulkeutunut naisen mukana vuoden 1900 kansainvälisestä eläinsuojelukongressista Pariisista. Maailman eläinten päivää vietetään edelleen joka vuosi 4. lokakuuta.

Helsingin eläinsuojeluyhdistys perustettiin vuonna 1874, ja Ullner oli alusta lähtien sen keskeisiä henkilöitä. Vuodesta 1901 lähtien hän toimi yhdistyksen varapuheenjohtajana ja myöhemmin puheenjohtajana, aina kuolemaansa asti. Hän oli myös muissa eläinsuojeluyhdistyksissä aktiivisesti mukana niin paikallisella, kansallisella kuin kansainväliselläkin tasolla. Ullner toimitti yhdistysten äänenkannattajina toimineita lehtiä ja kirjoitti niihin säännöllisesti. Tekstit käsittelivät usein ihmisten ja eläinten välistä suhdetta ja ihmisen aiheuttamaa kärsimystä eläimille. Eläinten kokemuksille altis edelläkävijä kirjoitti kärsimyksestä, jota hän oli todistanut hevosmarkkinoilla, eläinten rautatiekuljetuksissa, hevoskilpailuissa ja kaupunkien kaduilla. Lisäksi hän kantoi huolta muun muassa vanhojen koirien lopettamisesta sekä pikkulintujen ja muiden luonnoneläinten ammuskelusta.

Ullner on monessa mielessä tyypillinen esimerkki vuosisadan vaihteen eläinsuojelijasta. Hän oli yläluokkainen, vakavarainen kaupunkilainen, jonka ei juuri tarvinnut huolehtia toimeentulostaan. Joidenkin tutkijoiden mukaan eläinsuojeluaate syntyi, koska Ullnerin tapaiset ihmiset olivat vieraantuneet eläimistä ja perustivat eläinkuvansa romanttisiin ja idealistisiin käsityksiin. Tuoreemmassa tutkimuksessa on huomioitu, että vaikka kaupunkilaiset eivät olleet samalla tavalla tekemisissä eläinten kanssa kuin maalla asuvat, eivät eläimet olleet kaupungeissa suinkaan vieras näky. Kaupungit nimittäin vilisivät muun muassa kuorma- ja ajohevosia, kaupungin laitamilla eleli kanoja ja sikoja, ja esimerkiksi Helsingissä teuraseläimiä kuljetettiin jalan kantakaupungin halki.

Eläimistä vieraantumisen sijaan Ullnerin ja muiden kaupunkilaisten uudenlaista eläinsuhdetta selittää pikemmin heidän toimeentulonsa riippumattomuus eläimistä. Se nimittäin mahdollisti eläimen arvon, tarkoituksen ja mielen arvioinnin uudella tavalla. Tällaisessa tilanteessa eläimen kanssa oli jopa mahdollista ystävystyä. Ullner kirjoitti vuonna 1916 Eläinsuojelus-lehdessä:

”Säälintunne tukahutetaan useimmiten, jos se joutuu ristiriitaan taloudellisten etujen kanssa. Miksikä? Koska edesvastuuntunne eläimiä kohtaan ei vielä ol [sic] eloon herännyt.”

Eläimistä tuli Ullnerin mukaan ottaa vastuu. Hän kirjoitti, että viimeistään silloin kun syttyy sota tai eläimet sairastuvat kulkutautiin, kaikki myötätunto eläimiä kohtaan katoaa ja ihminen alkaa ajatella vain omaa etuaan. Ullner koki, että eläimille kuuluisi samat oikeudet kuin ihmisillekin ja toivoi muutoksia ihmisten eläimiä kohtaan käyttämään valtaan. Oikeutta kaikille -lehden kirjoituksessaan vuodelta 1895 hän toteaa: ”Älkäämme ajatelko ihmistä käskijänä ja eläintä orjana, vaan ajatelkaamme niitä yhtenä perhekuntana, jossa ihmisellä on perheenisän asema ja eläimillä holhouksen alaisten lasten.”

Ullnerin näkemykset olivat hyvin samanlaisia kuin tämän päivän eläinoikeusaktivisteilla. Eläinoikeusajattelu eroaa eläinsuojelusta siinä, että eläinsuojelu pyrkii vähentämään eläinten kokemaa kärsimystä, kun eläinoikeusajattelussa kyseenalaistetaan kokonaisvaltaisemmin ihmisen oikeus hyödyntää eläimiä. Eläinoikeusajattelua voidaan siis katsoa olleen Suomessa jo yli sata vuotta sitten, pääasiassa tosin heidän joukossaan, joiden elanto ei ollut riippuvainen raskaasta eläinten kanssa tehtävästä työstä. Vaikuttaa siis luontevalta, että eläinoikeuskeskustelu vakiinnuttaa paikkansa osana yhteiskunnallista keskustelua samalla, kun agraariyhteiskunta vaipuu yhä kaukaisempiin muistoihin.

Sara Vatanen

Kirjoittaja on eläinhistoriasta innostuva kulttuurihistorian maisterivaiheen opiskelija, joka tekee pro gradu -työtään suomalaisesta 1800- ja 1900-lukujen vaihteen eläinsuojelusta. Oli historia-aineiden harjoittelijana kesällä 2021.

Kirjallisuutta

Eläinsuojelus 1916

Oikeutta kaikille 1895

Nieminen, Hannu: Sata vuotta eläinten puolesta. Kertomus Suomen Eläinsuojeluyhdistyksen toiminnasta 1901­–2001. Suomen eläinsuojeluyhdistys, Helsinki 2001.

Pohls, Maritta: Ullner, Constance (1856–1926). Kansallisbiografia-verkkojulkaisu. Studia Biographica 4. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 1997– [viitattu 18.6.2021]. https://kansallisbiografia.fi/kansallisbiografia/henkilo/4485